Risto Volasen kotisivu

Yhdysvaltojen ulkopoliittisen ajattelun suuntauksia 4.

Graham Allison on nyt Douglas Dillonin professori Harvardin Kennedy Schoolissa.

Osallistuin Boston Universityn ASLA-Fulbright stipendiaattina keväällä 1976 Harvardin Kennedy Schoolissa mm. Allisonin ja Richard Neustadtin kurssille Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Siinä käytettiin kaksi viikkoa silloin uuden Allisonin ”Essence of Decison, Expalaining Cuban Missile Crisis” tutkimuksen pohjalta Kuuban ohjuskriisin käsittelyyn. Siinä osoitettiin kriisipäivinä toistakymmentä tapahtumaa, jotka olisivat voineet johtaa ydinsotaan. Osa oli sattumia ja sotilasbyrokratian normaalia toimintaa. Osa johtui siitä, etteivät sotilaat halunneet informoida tai totella presidenttiä.

Kuuban ohjuskriisin ja sen tutkimisen jatkuvasti Ukrainan sodassakin näkyvä seuraus on ollut välttää kuin ruttoa suoraa sotilaallista kontaktia toisen ydinasesuurvallan kanssa. Siihen Allisonin opettaja Henry Kissinger on tuonut viime vuosina vielä korostuksen vaikeudesta hallita ydinaseiden tietotekniikkaan ja robotiikkaan perustuvia sotilaallisia johtamisjärjestelmiä.  

Allisonin tutkimus- ja opetusmetodi oli kurssilla katsoa tapahtumia kolmelta erilaiselta käsitteelliseltä kannalta, rationaalisen päätösteorian, byrokraattisen organisaation ja hallinnon sisäisen politikoinnin kannalta. Olin tekemässä väitöskirjaa päätöksenteosta G.H. von Wrightin praktisen syllogismin pohjalta, ja vaihdoin suunnitelmaa sen verran, että analysoin väitöskirjan toisessa osassa sen pohjalta Allisonin päätösteorian.

Allisonin ja Neustadtin käytäntöön suuntautuvasta koulutuksesta oli sitten paljon apua. Noin kymmenen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan päätöksen analyysin jälkeen oli selvää, että suurvalojen ratkaisut syntyvät rankan sisäisen kamppaikun tuloksena. Loppupelissä presidentin muodollinen asema ei ratkaise vaan hänen sen hetken poliittinen arvovaltansa, ammatillinen taito ja maine sekä kyky pitää mahdollisimman pitkään avoimena kaikki vaihtoehdot, "pelata kortit lähellä liivejä". Allisonin nyrkkisääntö oli, että virasto toimii huomenna kuten eilen ja suurin kausaliteetti hallinnossa on virkamiehen tuolin ja pään välillä. "You stand where you sit."

Mm. vuoden 2004 tsunamin tullessa oli heti selvää, ettei tavallinen byrokraattinen toiminta selviäisi siitä, ja sitä oli pakko ruveta johtamaan välittämättä byrokraatisesta kitkasta. Samoin suomalaisen hallinnon toimintatapa ei etenkään yllättävissä tai muutostilanteissa juuri poikennut siitä, mitä Allison oli opettanut amerikkalaisesta.

Amerikkalaiseen tapaan Harvardin parhaat voimat ovat olleet Allisonin osaltakin vahvasti mukana Yhdysvaltojen ulko- ja puolustuspolitiikan hallinnossa. Samalla hän oli Kennedy Schoolin dekaani 1977-1989 sekä opettaja ja tutkija. Sen tuloksena ovat syntyneet mm. teos Lee Kuan Yewistä, jonka johdolla perustettiin ja vakiinnutettiin Singapore ennalta katsoen melko mahdottomaan paikkaansa – varsin paljon Suomen historiasta tutulla ajattelulla. Toinen on ollut ydinaseterrorismia käsitellyt teos, joka on tässä asiassa luonut perustaa mm. jakuvalle Yhdysvaltojen ja Venäjän ei-julkiselle yhteistyölle läpi kaikkien kriisien – myös suomalaisten avustamana.

Eläkeikä ei estänyt Allisonin jatkamista professorina. Hän on mm. kehittänyt ja johtanut ”Applied History” -oppiaineen ja -ohjelman, jossa nykyiselle ja tulevalle Yhdysvaltojen johdolle opetetaan historian käyttöä tämän päivä ja tulevien ongelmien analysoinnissa ja ratkaisussa. Hänen uusin kirjansa on “Kohtalona Sota: Voivatko Yhdysvallat ja Kiina välttää Thukydides ansan?” (Destined for War: Can America and China Escape Thucydides's Trapin?) Sen keskeisestä sisällöstä Allison antaa ytimekkään kuvan tuoreessa Taiwanin nykyisen tilanteen analyysissään 5. elokuuta The National Interest lehdessä.

Seuraavassa se käännettynä.

Graham Allison

Taiwan, Thukydides ja Yhdysvaltojen-Kiinan sota

Jos viime viikkojen tavanomainen valtiotaito on parasta, mihin Yhdysvaltain ja Kiinan nykyiset hallitukset pystyvät voimme myös odottaa tavanomaista historiaa.

Nopein tie veriseen sotaan Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä kulkee Taiwanin kautta. Jos edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin huonosti ajoitetun matkan ja Kiinan vahvan sotilaallisen vastauksen aiheuttama nykyinen kriisi johtaa törmäykseen kiinalaisten ja amerikkalaisten merivoimien ja ilmavoimien välillä, jopa "onnettomuus" voi tarjota kipinän, joka sytyttää suuren tulipalon. Kesäkuussa 1914 arkkiherttua Franz Ferdinandia neuvottiin olemaan menemättä Sarajevoon – kuten Pentagon oli tehnyt puhemies Pelosille. Mutta kukaan ei kuvitellut, että vierailunsa aikana hänet murhattaisiin, mikä tarjoaisi kipinän, joka sytytti niin tuhoisan tulipalon, että historioitsijoiden oli luotava täysin uusi luokka: maailmansota.

Onneksi Yhdysvaltain ja Kiinan hallitukset tietävät, että kuuma sota olisi katastrofi molemmille. Kukaan vakavasti otettava ihminen kummassakaan hallituksessa ei halua sotaa. Valitettavasti historia tarjoaa monia esimerkkejä siitä, että kilpailijat, joiden johtajat eivät halunneet sotaa, joutuivat kuitenkin tekemään kohtalokkaita valintoja sen välillä, että he hyväksyivät sen, mitä he pitivät sietämättömänä tappiona, ja toisaalta ottivat askeleen, joka lisäsi sodan riskiä. Klassinen tapaus on ensimmäinen maailmansota. Kun terroristi, jolla oli salaiset siteet Serbian hallitukseen, oli murhannut hänen seuraajansa, Itävalta-Unkarin keisari katsoi, että hänen oli rangaistava Serbiaa voimakkaasti. Koska Itävalta oli sen ainoa liittolainen, Saksa katsoi, ettei sillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa sille täysi tuki. Venäjä koki velvollisuudekseen tukea ortodoksikristittyjä veljiään Serbiassa. Yksi askel johti toiseen tekojen ja reaktioiden noidankehään, joka sai koko Euroopan sotaan viiden viikon kuluessa.

Historian suuremmalla kankaalla, kun nopeasti nouseva valta uhkaa vakavasti syrjäyttää suuren hallitsevan vallan, kilpailu päättyy useimmiten sotaan. Viimeisten 500 vuoden aikana on nähty kuusitoista tapausta tällaisesta Thuydides kilpailusta. Kaksitoista johti sotaan. Kussakin tapauksessa sodan välittömiä syitä olivat onnettomuudet, pakottamattomat virheet ja väistämättömien valintojen tahattomat seuraukset, joissa yksi päähenkilöistä hyväksyi lisääntyneet riskit toivoen, että toinen perääntyisi. Mutta näiden alla oli taustalla olevia rakenteellisia tekijöitä, joita Thukydides korosti selittäessään, kuinka klassisen Kreikan kaksi johtavaa kaupunkivaltiota tuhosivat toisensa Peloponnesoksen sodassa. Kuten hän kirjoitti: "Ateenan nousu ja pelko siitä, että tämä ulottuisi Spartaan, tekivät sodan väistämättömäksi."

Nykyään Yhdysvallat ja Kiina ovat mukana ”GOAT”-kilpailussa (pukkien puskemiskilpailussa) - kaikkien aikojen suurimmassa. Onko sota Taiwanista tässä taistelussa väistämätöntä? Historialliset tiedot viittaavat siihen, että sota on todennäköisempi kuin ei. Mutta kuten viimeiset viisi vuosikymmentä osoittavat, se ei välttämättä ole niin. Viisikymmentä vuotta sitten vuonna 1972, kun Nixon ja Kissinger avasivat suhteet Kiinaan, Yhdysvaltojen ja Kiinan väliset erimielisyydet Taiwanista olivat varmasti sovittamattomia. Mutta valtiomiehet osoittivat, että sovittamaton ei tarkoittanut hallitsematonta. He loivat strategisen epäselvyyden kehyksen, joka on tarjonnut viisi vuosikymmentä, jolloin kansalaiset salmien molemmin puolin ovat nähneet tulojensa, terveytensä ja hyvinvointinsa kasvavan enemmän kuin millään vastaavalla ajanjaksolla pitkän historiansa aikana.

Raa'at tosiasiat Kiinan ja Yhdysvaltojen välisestä vastakkainasettelusta Taiwanin suhteen ovat tällä hetkellä kolme. Ensinnäkin Xi Jinpingin lisäksi koko Kiinan johto ja kansakunta ovat yksiselitteisesti sitoutuneet estämään Taiwania tulemasta itsenäiseksi valtioksi. Jos Xi ja hänen tiiminsä joutuvat valitsemaan itsenäisen Taiwanin hyväksymisen ja Taiwanin ja suuren osan Kiinaa tuhoavan sodan välillä, Xi ja hänen tiiminsä valitsevat sodan.

Toiseksi se, mitä Winston Churchill kutsui sisäpolitiikan "tappaviksi virtauksiksi", on nyt yleistä sekä Yhdysvalloissa että Kiinassa. Amerikkalaisen politiikan perustavanlaatuinen aksiooma kieltää vakavan kilpailijan olevan oikeassa kansallista turvallisuutta koskevassa kysymyksessä. Republikaani- ja demokraattipoliitikot ryntäävät siis osoittamaan, kuka voi olla Kiinaa kohtaan kovempi kuin toinen. Presidenttitoiveikas Mike Pompeo on kehottanut Yhdysvaltoja tunnustamaan itsenäisen Taiwanin, ja kun otetaan huomioon republikaanien dynamiikka, tämä on todennäköisesti yhteinen lankku republikaanipuolueen ohjelmassa vuoden 2024 presidentinvaalikampanjassa. Taipeissa Pelosi julisti Yhdysvaltojen "juhlallisen lupauksen... tukea Taiwanin puolustusta." Ja tällä viikolla senaattori Bob Menendez, ulkosuhteiden komitean demokraattipuheenjohtaja ja senaattori. Lindsey Graham, republikaanien johtaja puolustuskysymyksissä, esitteli Taiwanin politiikkalain, joka nimeäisi Taiwanin "merkittäväksi Naton ulkopuoliseksi liittolaiseksi" ja sitoisi 4.5 miljardia dollaria sotilaallista apua. Samaan aikaan, kun Xi järjestää poliittisia palasia ennakkotapausta rikkovalle kolmannelle kaudelle pääsihteerinä ja virtuaalisena keisarina koko elämän ajan, paine hänelle vastustaa Yhdysvaltoja ja seisoa vahvana Taiwania vastaan on voimakkaampi kuin koskaan.

Kolmanneksi, vaikka useimmat amerikkalaiset poliitikot eivät ole vielä tunnustaneet sitä, Taiwanin salmen sotilaallinen tasapaino on muuttunut neljännesvuosisadassa Taiwanin viimeisimmän kriisin jälkeen. Paikallinen voimatasapaino on muuttunut ratkaisevasti Kiinan eduksi. Kuten selitin viime vuonna julkaistussa artikkelissa, Yhdysvallat voi vain hävitä sodan Taiwanista. Itse asiassa, kuten entinen apulaispuolustusministeri Robert Work on julkisesti todennut, Pentagonin realistisimmissa simulaatioissa ja herkissä sotapeleissä Taiwaniin rajoittuneissa konflikteissa pisteet ovat kahdeksastatoista nollaan, ja kahdeksantoista ei ole Team USA.

Jos Yhdysvallat taistelisi paikallista sotaa Taiwanista, presidentillä olisi todennäköisesti kohtalokas valinta häviämisen ja eskaloitumisen välillä laajempaan sotaan, jossa Yhdysvalloilla olisi ylivoima. Huolimatta valtavasta harppauksestaan sotilaallisissa valmiuksissa, Yhdysvallat hallitsee edelleen sinisen veden meriä, joista Kiina on riippuvainen sekä energian tuonnista että tuotteidensa viennistä. Tietenkin tämä laajempi sota voi eskaloitua entisestään. Ja tämän eskalaatiotikkaiden ylemmissä portaissa on ydinaseiden käyttö.

Ydinaseiden kohdalla ei ole epäilystäkään siitä, että Yhdysvallat voisi poistaa Kiinan kartalta. Ei ole myöskään epäilystäkään siitä, että se ei voisi tehdä niin ilman, että Kiina kostaa ydiniskuilla, jotka tappaisivat suurimman osan amerikkalaisista. Kiinalla on nyt vankka ydinasearsenaali, joka luo tilan, jonka kylmän sodan malli on nimeltään MAD: molemminpuolisesti taattu tuho. Ydinsodassa Yhdysvallat ja Kiina eivät voineet tuhota toista tuhoutumatta itse. Siinä maailmassa, kuten presidentti Ronald Reagan opetti meille, "ydinsotaa ei voida voittaa, eikä sitä siksi saa koskaan käydä". Mutta vaikka kukaan järkevä johtaja ei päättäisi taistella ydinsotaa, kylmän sodan historia sisältää useita yhteenottoja, joissa johtajat päättivät ottaa lisääntyneitä sodan riskejä sen sijaan, että hyväksyisivät Neuvostoliiton Berliinin takavarikoinnin tai ydinkärkisten ohjusten sijoittamisen Kuubaan.

Jos paras, mitä Yhdysvaltain ja Kiinan nykyiset hallitukset osaavat, on valtiomiestaito tavalliseen tapaan - mitä olemme nähneet viime viikoilla - meidän pitäisi odottaa myös jatkossa historiaa tavalliseen tapaan. Traagisesti historia, kuten tavallista, tarkoittaisi katastrofaalista sotaa, joka voisi tuhota molemmat.

Yleiskuva