Risto Volasen kotisivu

Blogi

 

 

YLE esitti joitakin päiviä sitten vuonna 1958 valmistuneen Sven Duuva -elokuvan. Valpastuin kun huomasin sen tekijät.

 

Käsikirjoittaja oli itse Väinö Linna J.L. Runebergin runojen pohjalta. Ohjaaja sekä jo Kustaan sodassa Porrassalmella 1789 taistellut Svenin isä oli Edvin Laine. Sven Dufvana oli Veikko Sinisalo, joka näytteli Koljonvirran siltaa vastaavan kohtauksen myös Tuntemattoman sotilaan alikersantti Lahtisena talven 1942 itäkarjalaisessa metsässä. Kenraali Sandelsina oli Leif Wager, joka oli ollut Aleksanteri I Mika Waltarin käsikirjoittamassa Tanssi yli hautojen -elokuvassa.

 

Vuonna 1958 oli kolme vuotta Tuntemattoman sotilaan elokuvasta, ja seuraavana vuonna ilmestyi Täällä Pohjantähden alla ensimmäinen osa. Tamperelainen kolmikko oli tehnyt kylmän sodan Suomessa Sven Duuva -elokuvan, jossa kohtasivat Kustaan sota 1788-1790, Suomen sota 1808-1809 ja Vänrikki Stoolin ilmestymisvuosi 1848. Samalla siinä kohtasivat myös historian kolme tasoa: kansan kokema arki ja etulinja, valtion tason johto ja suurvaltojen päättäjät.

 

Suomen sodan Koljonvirran taistelu käytiin 27. lokakuuta 1808. Runeberg julkaisi Vänrikki Stoolin tarinat 40 vuotta myöhemmin talvella 1848. Sen Sven Dufva runossa kuten elokuvassakin kapteeni Joachim Duncker hyväksyy komppaniaansa vähälahjaisen mutta vahvan Sven Dufvan: Hän terve oli, mittava, no, muusta huoli viis, rekryytiks väkeen Dunckerin pääs tinkimättä siis.

 

Elokuvan käsikirjoittaja Väinö Linna oli tutkinut myös ajan historiaa. Kuten elokuvassa Duncker teki sodassakin sissihyökkäyksiä vihollisen selustaan, ja hänet myös lähetettiin tapaamaan kuningas Kustaa IV, joka ylensi hänet majuriksi. Siihen liittyen Linna kehittää Runebergin hengessä kuningasta halveksivan tarinan.

 

Runebergin Sandels -runossa tämä sodan Savon rintamaa komentava kenraali viivyttelee Partalan pappilassa, ja venäläisten hyökätessä tilanne käy vaaralliseksi Koljonvirralla. Siellä käsketään perääntymään, mutta Sven … peräytymään kun käskettiin, hän hyökkäs sillallen… nyt Sandels saapuu, huomaapi, kuin Dufva ottelee… Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi. Avuksi, pojat, rientäkää, tuo meidät pelasti.

 

Dufva kuitenkin kaatuu, ja Bijou ratsullaan käy Sandels rantahan… Sven Dufvaa näytetään... Ja Sandels silloin kumartuu kuollutta katsomaan… "Se luoti tiesi paikkansa, sit' eipä kieltää voi… ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan, parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan… "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

 

Sotahistorian mukaan Sandels johti kuitenkin varsin hyvin tämän viimeisen suuren taistelun. Siitä kertoo myös hänen nouseva uransa sotaan Napoleonia vastaan, Ruotsin Pommerin kenraalikuvernööriksi, Norjan käskynhaltijaksi ja sotamarsalkaksi. Vänrikki Stoolin Sandels runo näyttääkin tekevän tilaa Sven Dufvalle. Samalla kummassakin runossa tulee esiin Runebergin runoteoksen sekä poliittinen sanoma että ongelma.

 

Länsirintamalla kenraali Carl Johan Adlercreutzin pääarmeija oli kärsinyt suuren tappion Oravaisissa jo 14. syyskuuta. Sitä oli seurannut perääntyminen kohti Oulua, ja Sandelsin itäarmeija uhkasi jäädä mottiin. Siksi senkin oli peräännyttävä heti Koljonvirran voiton jälkeen talveksi Tornioon, mihin elokuvakin päättyy mutaisella tiellä rämpivänä armeijana.

 

Mutta 1840-luvun alussa runoillut Runeberg tiesi hyvin myös, mitä Koljonvirran taistelun aikaan tapahtui Pietarissa. Lokakuun 25. päivänä 1808 sinne saapui Carl Erik Mannerheimin johtama suomalaisten lähetyskunta sopimaan Aleksanteri I:n kanssa Suomen suuriruhtinaskunnan perustamisesta. Ja samaan aikaan Pietariin palasi myös keisari Aleksanteri I Erfurtin konferenssista, missä hän oli sopinut Napoleonin kanssa vallatun Suomen pitämisestä itsellään – lupaamalla, ettei hän hyökkää Napoleonin selustaan, kun tämä hyökkää Espanjaan. ”Ostin Espanjan Suomella”, sanoi Napoleon palattuaan Pariisiin.

 

Samalla Erfurtissa sovittiin myös Ruotsin eteläosan antamisesta Tanskalle, ellei se suostu rauhaan eli Englannin kauppasaartoon. Ruotsille olisikin käynyt huonosti, elleivät Tanskan salmet olisi sulaneet juuri ennen marsalkka Bernadotten armeijan hyökkäystä etelästä, ja ellei von Döblen olisi onnistunut huijaamaan kohti Tukholmaa ja Uumajaa jään yli eteneviä venäläisiä – verukkeena Adlecreutzin 13. maaliskuuta 1809 tekemä Kustaa IV:n vangitseminen.

 

Kun sota jatkui Suomen irtoamisesta huolimatta, venäläiset etenivät keväällä 1809 pohjoisesta kohti Tukholmaa. Sandels ja Duncker perääntyivät joukkoineen Uumajaan asti, missä Duncker kaatui 5. heinäkuuta 1809 Uumajan lähistöllä Hörneforsin taistelussa sen jälkeen, kun Sandels oli kysynyt häneltä, pelkääkö eversti. Siellä hän myös sai kirkon viereen haudan, jolle kävin heinäkuussa 2009 laskemassa Suomen valtion kukkalaitteen mielessäni Runebergin Dunckerin kuolinpäivälle omistama Suomea ja sen sankaria ylistävä runo: Mut kysy… oliko miestä kuitenkin, jok' oli kaikist' urhoisin? Saat vakaan vastauksen… tunsin Dunckerin…

 

Heinäkuun viidennen päivän suomalaisen sankarin kuollessa itse sota oli tosiasiassa ratkennut. Porvoon valtiopäivät olivat lopullaan ja ne päättyivät keisarin puheeseen Suomesta kansakuntien joukossa 17. heinäkuuta. Suomen hallintoa rakennettiin kovalla kiireellä päätyen hallituskonseljin avajaisiin Turussa 2. lokakuuta. Haminan rauhanneuvottelut alkoivat 14. elokuuta ja päättyivät suomalaisten maakuntien juridiseen luovuttamiseen Venäjälle 16. syyskuuta.

 

Ruotsi sai ranskalaisesta Jean Baptiste Bernadottesta kruununperillisen ja todellisen johtajan 21. elokuuta 1810. Haminan rauha ja muut Pohjolan järjestelyt vahvistettiin Wienin kongressin yhteydessä mm. Aleksanteri I:n ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin noottien vaihdolla lokakuussa 1814.

 

Suomen vuoden 1848 tilanteessa Runebergilla oli useita poliittisia syitä kirjoittaa runoteos, jonka mukaan Suomen sodan sotilaat kuten Sven Dufva ja alempi upseeristo kuten Joachim Duncker olivat olleet urheita sotilaita, ja syyllisiä Suomen sodan katastrofiin olivat kuningas Kustaa IV sekä ylimmät upseerit kuten ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingspor ja Sveaborgin komendantti Carl Olof Cronstedt.

 

Seurauksena oli kuitenkin, että laajan kansan tuntemasta Suomen sodan historiasta jäi sivuun lopputuloksen ratkaissut ajan suurvaltapolitiikka, jossa tuolloin kolmelta suunnalta uhatun Ruotsin voimavaroilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pelastaa maasta, mitä pelastettavissa oli – eikä siihen kuulunut Suomi. Samoin unohduksiin jäivät tuon saman suurvaltapolitiikkaan realistisesti käsittäneet ja autonomisen Suomen synnyttäneet Turun realistit kuten Carl Erik Mannerheim, Jakob Tengström, Robert Henrik Rehbinder, Kustaa Mauri Armfelt ja Lars von Haartman. Itse asiassa Ruotsissa alkaneen syyttelyn vuoksi se oli alun perin tarkoituskin, mutta vaikutus jäi pysyväksi.

 

Mutta on myös mahdollista, että Runeberg halusi Maammelaulun keväänä 1848 padota ajan skandinavismia. Suomen syntymisen Aleksanterin kanssa neuvotellut ruotsalaisen teollisuussuvun nuori Turun rykmentin upseerin Carl Erik Mannerheim oli liittynyt vuosien 1788-1890 Kustaan sodan aikana Anjalan liittoon, ja hän oli saanut armahdetun kuolemantuomion lisäksi myös eron armeijasta.

 

Samanlaisesta taustasta Kustaan sotaan osallistunut kenraali Sandels puolestaan oli pysynyt lojaalina kuninkaalle, ja siitä oli avautunut vuonna 1848 kaikkien tiedossa ollut ura huipulle. Pitäisikö siis nyt kaikkien viimeinkin kertoa, miltä Bieun satulasta alas katsoen näytti: ”Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan, pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan”. Ainakin Väinö Linnan ja Edvin Laineen elokuva näyttää kertovan juuri tämän.

 

Väinö Linnan vuonna 1959 ilmestynyt Pohjantähti trilogia alkaa 1880 -luvulta, mutta Sven Duuva elokuvan perusteella hän on tutkinut varsin hyvin myös vuosisadan alun vaiheet sekä Suomen sodasta että sen runollisesta tulkinnasta 40 vuotta myöhemmin. Ja ehkäpä hän on tunnistanut miten hyvä arjen tarina voittaa pohdinnat korkeiden päättäjien tuota arkea muokkaavista päätöksistä. Ainakin hän osasi itse tehdä sen.

 

Esimerkiksi vuoden 1918 vallankumouksen maaliskuun 3. päivä on verrattavissa vuoden 1808 Koljonvirran taistelun lokakuun 27. päivään, yhtäaikaisin tapahtumin arjen tasolla, valtiollisessa johdossa ja suurvaltojen politiikassa. Kummassakin ensin omat päättäjät ja sitten dramaattinen arki jäivät suurvaltojen politiikan jalkoihin.

 

Maaliskuun 3. päivänä 1918 Saksa ja Neuvosto-Venäjä tekivät Suomen Saksan etupiiriin jättävän Brest-Litovskin rauhansopimuksen, ja samana päivänä Suomessa vallankumouksen johto antoi käskyn yleishyökkäykseen hallituksen joukkoja vastaan täysin tietoisena edessä olevasta, myös urheasti taistelevan Akseli Koskelan edessä olevasta katastrofista. Tämän taas puolestaan Väinö Linna tiesi 40 vuotta myöhemmin yhtä hyvin kuin J.L. Runeberg julkaistessaan runon Sven Dufvan Koljonvirran taistelusta 40 vuotta sen jälkeen vuonna 1848.

Historian kolmen kerroksen draamaa ja tragediaa voisi jatkaa myös toiseen maailmansotaan tutkimalla joulukuun 1943 Teheranin konferenssia suhdetta Suomen kesään 1944 ja kylmään sotaan.

 

Mutta tärkeämpää on tunnistaa vuosisatoja kestänyt muuttumaton sääntö pienten kansojen päättäjistä ja niiden kansalaisista suurissa murroksissa. Kansalaiset eivät ole koskaan silloin reaaliajassa tienneet, mitä heidän valtiolliset johtajansa ajattelevat, eivätkä nämä ole tienneet, mitä suurvaltojen johtajat ajattelevat tehdessään päätöksiä, joiden usein satunnaisina sivuvaikutuksina muodostuvat lopulta pienten valtioiden ja niiden kansalaisten elämän raamit.

 

Johan Ludvig Runeberg ja Väinö Linna ovat kuvanneet suomalaisten elämää noissa raameissa. Mutta sen perusteella ei saisi unohtaa niiden taustalla olevaa suurvaltojen väistämätöntä keskinäistä todellisuutta eikä niitä suomalaisia päättäjiä, jotka eivät ole tienneet mitä suurvallat ajattelevat, mutta maansa onneksi kyllä sen miten nämä ajattelevat. Heistä voisi oppia.

 

4. joulu, 2022