Risto Volasen kotisivu

Suomen kansallismuseo ja UKK-Seura järjestivät viime maanantaina 14.11. Tamminiemessä ”Kekkosen kaverit” keskustelutilaisuuden Väinö Linnasta, asiaa tuntevana alustajana Panu Rajala. Hän raportoi siitä ytimekkäästi blogissaan seuraavaan tapaan.

Oliko Väinö Linna Kekkosen kaveri? Esko Ahon avauskysymykseen oli vastattava myöntävästi.  Ei kovin läheinen, ei jatkuva keskustelukumppani, mutta ehdottomasti kaveri ja hengenheimolainen. Kirjailija oli myös presidentin poliittinen tukimies…

Linnan ja Kekkosen yhteys alkoi Tuntemattoman ensimmäisestä filmauksesta… Alkoi syntyä poliittinen yhteisymmärrys. Linna jatkoi kansanihmisten, nyt hävinneiden punaisten, arvon palautusta Pohjantähdessään. Se sopi jälleen Kekkosen linjaan, kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamiseen. Linnasta tuli Kekkosen tasavallan kirjailija. Kumpikin tervehti juhlakirjoissaan toisiaan…

Esko Aho antoi vauhtia keskusteluun ja kerroi… kuinka Kekkonen tuli mustalla Zis-autolla Matti Kurjensaaren kanssa Hämeenkyröön Käkisaaren tilalle tapaamaan Väinö Linnaa Syksyllä 1960… ja se oli Legendaarinen käynti, Pohjantähti kakkonen oli juuri ilmestynyt ja kaikkien huulilla…

Oma lukunsa ovat tapaamiset Tampereella, missä Poika Tuominen ja Kalle Kaihari toimivat järjestelijöinä ja UKK oli päävieras, Linna muutamia kertoja mukana. Puhuttiin päivänkohtaista politiikkaa, tarkoituksena löytää demarien hajaannuksesta kolmas tie ja käännyttää pikkuhiljaa Kekkostakin demariksi. Sehän onnistui.

Siis totta ja tarua, mutta hyvä avaus itse asiaan.

Urho Kekkosesta ei tullut demaria, vaikka saattoi hyvin Tampereella filmata sitä, eikä sieltä myöskään löytynyt kolmatta linjaa. Mutta vuoden 1956 ensimmäisestä valinnastaan alkaen hän tarvitsi kipeästi ja etsi voimakkaasti itsensä ja ulkopolitiikkansa tueksi Tampereen ”kansanlehteläistä” SDP:n vasemmistoa. Sitä tarvittiin vastustamaan tuolloista Helsingin tannerilaisten ja kokoomuksen ”honkarintamaa”, joka toteutui ja hajosi vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Se sitten johti vuoden 1968 vaalien suureen vaaliliittoon ja jatkossa presidentti Kekkosen ja Kalevi Sorsan johtaman SDP:n liittoutumiseen ja samalla 1970-luvulla alkaneisiin Sorsa-Virolaisen hallituksiin. Siinä sivussa kaadettiin vasemmalta ohi yrittänyt Ahti Karjalainen ja tehtiin tilaa Mauno Koivistolle, joka puolestaan filmasi kansan sydämiin muka vastakarvaa Neuvostoliittoon ja kaatoi vasemmalta ohi yrittäneen Kalevi Sorsan. Lopulta Mauno Koivisto selätti koko joukon.

Ulkopoliittisesti Urho Kekkosen projekti onnistui hyvin, vaikka se aiheutti sisäpolitiikassa paljon mutta parannettavissa olevaa kipua ja särkyä. Mutta suuri hinta maksettiin yhden sukupolven ja lopulta ylisukupolvisillakin Linnaan myötäilevillä henkisillä vaurioilla eli vinoutuneella käsityksellä Suomen historiasta.

Taustalla oli sekä geopoliittinen että Neuvostoliiton sisäinen kuvio. Sen Urho Kekkonen hallitsi, vaikka sitä ei vieläkään haluta tietää.

Leninin Neuvostoliiton julistamisen rauhandekreetistä alkaen Neuvostoliiton ulkopolitiikassa kamppailivat keskenään maailmanvallankumouksen ja Venäjä ensin suuntaukset. Sen pienenä osana oli kysymys, mitä Suomelle tehdään.

Toisen maailmansodan jälkeisen ajan ratkaisi Suomen osalta se, että joulukuussa 1943 Teheranin konferenssissa presidentti Roosevelt oli ennalta valmis antamaan muun itäisen Euroopan tavoin Suomenkin Neuvostoliitolle. Stalin kuten Churchillkin pitivät kuitenkin parempana Aleksanteri I:n ja Englannin ulkoministeri Castlereaghin sopiman Pohjolan tasapainon jatkamista, mikä merkitsi kummallekin suurvaltaosapuolelle edullista turvallisuusvyöhykettä niiden välissä. Ja tarkemmin ajatellen se sopi Rooseveltillekin kuten Teheranissa sovittiin.

Sodan jälkeinen Mannerheimin, Paasikiven ja Kekkosen linja toimi, koska se oli raameiltaan suurvaltojen sopimana ainoa mahdollinen – vaihtoehtona jotakin jossa länsi ei olisi tukenut Suomea. Tannerin SDP ja kokoomus eivät sitä myöntäneet, ja Kekkonen kokosi tuekseen maalaisliiton, SKDL:n ja Tampereen Kansan Lehden-Poika Tuomisen-Väinö Linnan liittokunnan.

Mutta Neuvostoliitossa jatkui loppuun asti maailmanvallankumouksen ja Venäjä ensin linjojen kamppailu. Niin tapahtui vielä myös vuoden 1975 ETYK:n jälkeen, koska se tulkittiin Moskovassa lännen heikkoudeksi. Suomeen Kremlin kamppailut heijastuivat mm. Stepanovin, Beljakovin ja Ustinovin tapauksina sekä vallankumouslinjan aktiivisena tukena Suomen marxilaiselle opiskelijaliikkeelle. Presidentti Kekkonen tunsi ja hallitsi Teheranin kuvion ja sen jatkumisen. Käytännössä se tarkoitti, että hänen taklatessaan vallankumouslinjaa vastaan, tiukan paikan tullen Kremlissä päädyttiin Teheranin-Pohjolan tasapainon-Venäjä ensin linjalle.

Suomen ja Pohjolan tilanne alkoi muuttua, kun Moskovassa ja Washingtonissa alettiin kylmän sodan jälkeen arvioida uudelleen Teheranin sopimuksen perusteita myös Pohjolan osalta – mikä Suomessa realisoitui ensimmäistä kertaa Vanhasen I hallituksen vuoden 2004 selonteon linjaamana ”Nato -optiona”.

Mutta vielä vuoden 1960 Kekkosen ja Linnan tapaamisen aikana nämä tulevat vuosikymmenet olivat hämärän peitossa. Silloin kuten Panu Rajala sanoo Linnan Pohjantähti tuki kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamista ja siihen perustuvaa Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa. Silloin Linna myös valmisteli Pohjantähden kahdesta ensimmäisestä osasta avautuvaa kolmatta osaa.

Väinö Linnan muokkaama kuva Suomen historiasta oli osa oman aikansa poliittista historiaa. Sen mukaan talvella 1918 Suomessa vallankumousta yrittäneet olivat hyvin perustein oikealla asialla. Kansalliseen tragediaan olivat syyllisiä pappilan vanhasuomalainen ja nuorsuomalainen herrasväki sekä heidän jääkäri poikansa – eikä tasavallan sen itsenäisyyden pelastaneita Mannerheimia ja maalaisliittolaisia ollut edes olemassa.

Jatkossa Koskelan vallankumouksellisen isän pojat taistelivat urheasti talvi- ja jatkosodassa. Sen jälkeen jo syksyllä 1917 vallankumousta vastustanut tannerilainen Janne Kivivuori etääntyi kansasta Helsinkiin, ja hänen Pohjantähteään arvostellut Jouko Tyyrin nimikaima pojan poikansa Jouko oli jo kokonaan muissa maailmoissa. Koskelan torpan nuori isäntä oli 1950-luvun alussa jo oikeastaan tyypillinen ajan maalaisliittolainen, jonka konflikti tannerilaisen Jannen kanssa päättää trilogian.

Siitä saivat kummankin vastustajat. Tietenkin omassa ajassaan hyvää tarkoittaen kumpikin.

Näillä eväillä minäkin Jyväskylän lyseon kevään 1963 ylioppilas aloin opiskelut Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä alussa kallellani toivottuun suuntaan. Yksi realistisen tilannekuvan auttajista oli kuitenkin Jouko Tyyri, ja seuraavat kymmenen vuotta menivät sitten O.V. Kuusisen seuraajien kolmannen yrityksen torjumiseen kylmän sodan tasavaltalaisen nuorison etulinjassa keskustan k-linjalaisia ja ajan marxilaisia vastaan. Sen jouduin tekemään vastakarvaan ulkopolitiikaltaan kannattamani Urho Kekkosen ja erityisesti hänen nimiinsä vannoneiden keskustan k-linjalaisten suuntaan.

Kun sitten saimme keskustan nuorisoliikkeen uudelleen nousuun, myös presidentti Kekkonen kiinnostui siitä 1970-luvun puolivälissä.

Meni sitten joitakin vuosikymmeniä, ja eläkkeellä ollessani on ollut aikaa syventyä tarkemmin sekä Väinö Linnan Pohjantähden ajan että Urho Kekkosen ajan tapahtumiin.

Väinö Linna käänsi jo tapahtuneen historian kuvaa oman aikansa tarpeisiin. Kylmän sodan Urho Kekkosen aika olisi voinut mennä vain huonommin, mutta hän onnistui suuntaamaan sitä kohti omaa aikaamme. Mutta sen tueksi tehdystä Väinö Linnan epätoden historiakuvan vahvistamisesta kärsimme vieläkin.

Ehkä K.J. Ståhlbergin tämän syksyn uusi nousu julkisuuteen on merkki tilanteen paranemisesta. Ja ehkä ensi vuoden tasavaltalaisen Kyösti Kallion ja nuorsuomalaisen Eliel Saarisen syntymän 150-vuotismuistamiset parantavat vielä lisää.

KUVA: Panu Rajalan blogi 15.11.2022

Yleiskuva