Risto Volasen kotisivu

Demokratia on haastettuna kaikkialla, ja Suomessa sen itsepuolustuksen merkkinä voi pitää Kansallisteatterin Esa Leskisen näytelmää sekä Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän uutta teosta Ester ja Kaarlo Juho Ståhlbergista.

Kansallisteatterin Ensimmäisen tasavallan ensi-iltaan on kuukausi ja Seppo Hentilä esitteli Tasavallan ensimmäiset teoksen eilen Historian ystävien tilaisuudessa.

Tasavallan ensimmäisten historian ydinosa maan johtamisen ja sitä kantavan sivistyneen elämäntavan muodoista on hienoa ja hienostuneesti kirjoitettua perustutkimusta. Pääasian merkitystä ei vähennä, että siihen liittyy ajan kansainvälisen ja kotimaan politiikan ongelmallista raamitusta.

Puolisonsa menettäneiden keski-ikäisten K.J. Ståhlbergin ja Ester Hällströmin tarina keskellä nuoren tasavallan ensimmäisiä kuohuja on läheltä nähty, koskettava ja vahva kudelma läpi kaikkien noiden tasavallan vuosien -  yhtenä kohokohtanaan parin häät ja yhteiselämän alku kesällä 1920 juuri hankitussa Kultarannassa vaikeiden Tarton rauhanneuvotteluiden aikana.

Kirjassa on tärkeätä perustutkimusta, miten puolisot ja koko perhe muokkasivat yhdessä tasavallan presidentti-instituution perinteen nykyaikaisen sivistysdemokratian muotoon lähtökohtinaan oma henkilökohtainen vaatimattomuus, budjettia pihistävä maalaisliitto, keisarilliset ja valtionhoitaja Mannerheimin jättämät muodot, yhteydet Saksaan sekä suomalaisille kokonaan uutena asiana ulkoasioiden, armeijan ja poliisin hallinnon ylin johto. Ja kaikki tämä keskellä laitaoikeiston vihaan asti pyristelyä itsenäistymisen sotilaallisissa vaiheissa hankitun valtansa menettämistä vastaan sekä Neuvosto-Venäjän alkumyrskyjen vielä jatkuessa.

Lopulta Ståhlbergien työn tuloksena hyvin kestäneiden tasavallan keskeisten rakenteiden uumeniin jäi myös monia näihin päiviin ulottuvia suuria ja pieniä erikoisuuksia.

Autonomisen Suomen sisäisen hallinnon instituutiot olivat paljolti vakiintuneet 1800 -luvulla, mutta itsenäisen tasavallan ulkoasioiden ja armeijan ylimmän johdon säädökset Svinhufvudin senaatti upotti kovalla kiireellä presidentin johdettavaksi 4. joulukuuta 1917 Ståhlbergin komitean kotimaan hallintaa varten tekemään hallitusmuotoesitykseen. Sitä sitten väännettiin edes takaisin heinäkuun 17. päivän 1919 hallitusmuotoon asti paljolti lopulta joulukuun 1917 muotoon. Sitä seurasi jatkossa myös turvallisuushallinnon käytännön järjestelyistä kamppailu, joka ei ole ottanut asettuakseen.

Sivuuttaa ei voi kirjan hyvin kuvaamaa ensimmäisen presidenttiparin merkitystä esikuvana maan poliittisen johdon ja kansalaisten demokratian perustana olevalle sivistyneelle eli viisaalle ja maltilliselle elämäntavalle, josta poikkeaminen on kaikkialla merkinnyt sivusta tulevan vaikuttamisen, kiristämisen tai kriisitilanteessa lamauttamisen riskiä – ja äärimmillään ulkovaltojen edustajien tukea poliittisesti mieluisalle horjujalle. Valtion johdon sivistynyt elämäntapa on keskeinen osa valtion turvallisuutta.

Kirja tosin tekee Ståhlbergin henkilökohtaisesta vaatimattomuudesta ehkä liiankin vahvoja päätelmiä hänen puutteellisesta lujuudestaan. Hän ei ollut ”intressoitu ulkolitiikasta”, mutta erityisesti ratkaisevissa Tarton rauhan ja heimosotien lopettamisen vaiheissa hän oli luja kannassaan ja vei sen läpi. Heimoaatteesta innostuneen ulkoministeri Rudof Holstin arkistossa on jo vuodelta 1919 presidentin omakätinen tyly ohje unohtaa ”Kaukokarjalan” hankkiminen ja Kronstadtin hävittäminen. Ja kuten kirjakin sanoo ja entinen kansliapäällikkö Juhani Perttunen eilen korosti Ståhlbergilla riitti jyrkkyyttä pitää huolta tasavaltaisen hallitusmuodon tarkasta toteuttamisesta ketä tahansa vastaan.

Moniin pienempiinkin asioihin alun taustat vaikuttavat suomalaisen erikoisuutena. Missään muualla ei enää juhlita kansallispäivää keisarillisilla tanssiaisilla. Eikä muualla kulje virassaan köyhtyneen ensimmäisen suuren perheen presidentin perintönä, ettei presidentin ja pääministerin ”asuntoon valtion talossa” kuulu ruokaa. Häpeäkseni tunnustan, etten edes aavistanut kysyä itsestäänselvyydeltä tuntunutta asiaa vuonna 2006, kun asiasta säädettiin pääministerin osalta.

Mutta Tasavallan ensimmäisten poliittisissa raameissa on myös säröjä. Seppo Hentilän edelliset nekin tärkeät ja valaisevat Saksalainen Suomi 1918 sekä sitä seurannut Pitkät varjot valottavat hyvin ja dokumentoiden yhden puolen Suomen historiaa, mutta uudessa teoksessa se lavennetaan koko maan kattavaksi ilman uutta dokumentoitua tutkimusta tai käyttämättä viime vuosina ilmestynyttä varsin tarkkaa dokumentoitua kokonaiskuvaa. Se ei kuitenkaan ole Suomessa epätavallista, päin vastoin.

Itsenäistymisen eri käänteissä maalikuun 1917 Venäjän vallankumouksesta Tarton rauhaan 14. lokakuuta 1920 ja reunavaltiopolitiikan umpikujaan toukokuussa 1922 jokainen silloinen ja vielä nykyinen poliittinen suuntaus ajoi vuorollaan päin seinää, ja jokainen haluaa yhä selittää omaansa parhain päin ja korostaa toisten epäonnistumisia.

Kesän 1917 SDP:n valtalaissa, ainoassa hyvin onnistuneessa Svinhufvudin ja Alkion 15.11.-6.12. 1917 itsenäisyysjunailussa, kevään SDP:n 1918 vallankumousyrityksessä, kesän ja syksyn 1918 Paasikiven ja Svinhufvudin kuningashankkeessa, kesän 1919 Mannerheimin läheltä piti hyökkäyksessä Pietariin sekä Holstin ja Alkion 1919-1922 reunavaltiopolitiikassa oli yksi yhteinen tekijä. Mannerheimia lukuun ottamatta suurvaltapoliittisesti täysin kokematon poliittinen johto ei tiennyt eikä itse asiassa voinutkaan tietää, aina lopputuloksen ratkaisseiden suurvaltojen sisäisten ja ulkoisten kamppailuiden tuloksena syntyneen politiikan sisältöä tai edes ajattelutapaa.

Tämä konkreettinen realiteetti on Suomessa kertautunut siinä erikoisessa yliopistojen perinteessä, joka jakautuu ”Suomen historiaan” ja ”yleiseen historiaan”. Tämän perinteen vuoksi ei ole erikoista, että myös Tasavallan ensimmäiset puhuu ”länsivalloista” ja ”Venäjästä” tunnistamatta, että käsiteltyjen vuosien aikana niiden monimutkaiset sisäiset ja keskinäiset kamppailut tuottivat tavallisesti satunnaisina sivuvaikutuksinaan suomalaisille jatkuvia epämukavia yllätyksiä – lukuun ottamatta Saksan ja Venäjän toisiinsa osuvien sisäisten kamppailujen onnellisesti avaamaa kuukauden aikaikkunaa julistautua ja hiipiä varovaisesti itsenäiseksi.

Esimerkiksi jo syksyllä 1918 Englannin ulkoministeriön Esmé Howardin johtama virkamiesryhmä aloitti lopulta sotaministeri Churchillin Venäjän interventiopolitiikan päihittäneen politiikan tavoitteena estää Suomi joutumasta mukaan Neuvosto-Venäjän sisällissotaan, ja viime kädessä juuri se myös lopulta Suomen onneksi toteutui. Yksi Suomen historian suurmiehistä on toisen maailmansodan Englannin V armeijan komentaja kenraali Sir Hubert de la Poer Gough, joka vastoin esimiehensä sotaministeri Churchillin ohjetta taklasi Suomen hyökkäyksen Pietariin.

Vastaavasti toisaalla Suomen ympäristöä rauhoitti se, että jo syksyllä 1919 Saksan armeija aloitti yhteistyön Neuvosto-Venäjän kanssa, mikä lopulta huhtikuussa 1922 johti maiden Rapallon sopimukseen ja ulkoministeri Holstin ajaman ja sekä Ståhlbergin että Alkion tukeman Suomen reunavaltiopolitiikan ratkaisevaan umpikujaan.

Vastaavasti suomalaisen 1918 sisällisotamytologian kansan kahteen jakaneen korostuksen mukaisesti Tasavallan ensimmäiset puhuu kahtiajaosta ”ståhlbergilaisiin” ja ”mannerheimilaisiin” ja että ”Suomi alkoi liukua kohti itäeurooppalaista autoritääristä yhteiskuntamallia” tai yleisleimaa ”jääkärit”, joissa oli useita suuntauksia. Tosiasiassa ulkoisten sotilaallisten paineiden vähennyttyä em. syistä, itsenäistyneen Suomen suuri jako oli varsin pian kolmeen osaan eli laajaan demokraattiseen keskikansaan Tannerin sosialidemokraateista maalaisliittoon ja edistykseen ja Paasikiven ja Svinhufvudin kokoomukseen – sekä kahden puolen laidoilla kymmenen prosentin seuduissa kannatusta saaneisiin laitaoikeistoon ja laitavasemmistoon.

Vasemmalla SDP:ssä peli ratkaistiin tosin kovalla ohjelmallisella hinnalla Tannerin hyväksi jo joulukuun 1919 puoluekokouksessa. Oikealla taas kesän 1921 suojeluskuntaselkkaus oli maalisliiton, edistyksen ja Svinhufvudin kokoomuksen suorittama demokraattinen puhdistus suojeluskuntien johdossa ja niiden ottaminen täysin maan demokraattisen hallituksen johtoon.

Edessä oli tunnetusti vielä 1930 -luvun alussa laitaoikeiston hyökkäys demokratiaa vastaan, mutta sen torjui juuri laajaa demokraattista kansaa edustavat puolueet selvästi ennen kuin laitaoikeisto nousi valtaan Saksassa 1933.

Jos joku kaipaa dokumentoituja perusteluja, ne löytyvät mm. ”Nuori Suomi sodan ja rauhan Euroopassa” -teoksesta (Otava 2019).

Mutta.

Huolimatta näistä Tasavallan ensimmäiset teoksen raamien ongelmista, Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä ovat tehneet suurtyön tutkiessaan ja nostaessaan vielä vuosina 2017-2019 hallinneen vasemmalle kallistuneen julkisuuden läpi ja näkyviin Suomen ensimmäisen nuorsuomalaisen presidentin ja presidenttiparin ratkaisevan panoksen maamme demokratian rakentamiseen ja vakiinnuttamiseen. Siitä heille suuri kiitos, mikä on rohkaisu lukea tämä teos ja jatkaa sen avaamaa tietä.

Jatkoa onkin pian luvassa Kansallisteatterin Ensimmäisessä tasavallassa.

------------------

Marjaliisa Hentilä – Seppo Hentilä. Tasavallan ensimmäiset, presidenttipari Ester ja Jaakko Juho Ståhlberg 1919-1925. Siltala 2022.

Yleiskuva