Risto Volasen kotisivu

Washingtonin Georgetownin yliopiston professori Charles Kupchan on syntynyt samana vuonna 1958 kuin Robert Kagan, ja myös hänellä on taustana opiskelu ja tutkimustyö johtavissa yliopistoissa ja palvelua ulkopolitiikan keskeisissä tehtävissä. Kupchan on mm. ollut presidentti Clintonin ja Obaman Euroopan politiikan avustaja.

Kupchanin näkyvä avaus oli vuonna 2002 Amerikalaisen aikakauden loppu: Yhdysvaltojen ulkopolitiikka ja 21. vuosisadan geopolitiikka. (The End of the American Era: U.S. Foreign Policy and the Geopolitics of the Twenty-first Century) Tuolloin elettiin 9/11 hyökkäyksen jälkitunnelmissa ja samaan aikaan ilmestyi runsaasti muitakin tutkimuksia Yhdysvaltojen suhteellisen aseman heikkenemisestä. Mutta kun Robert Kagan korosti Yhdysvaltojen pysyvää globaalia ylivoimaa ja tehtävää sekä Euroopan riviin saamista, Kupchan totesi tosiasiana Kiinan, Euroopan ja muun maailman nousun ja oli huolestunut, ettei Yhdysvallat pysty sovittautumaan siihen. Tällä oli taustansa.

Vuonna 1996 Kupchan julkaisi tutkijaryhmän kanssa teoksen Imperiumin haavoittuvuus (The Vulnerability of Empire). Se tutkii Englannin, Ranskan, Japanin ja Saksan imperiumien historiaa niiden kohdatessa itseään suuremman haastajan. Niiden johto ajautui äärisuuntaukselle, joka alkoi propagoida valtakuntansa itseään suuremmasta mahdista. Lopulta päättäjät huomasivat oman ansansa, mutta eivät enää pystyneet muuttamaan itsetuhoista politiikkaansa. Amerikkalaisen aikakauden loppu oli tämän havainnon soveltamista maan nykypäivän tilanteeseen.

Vuonna 2010 ilmestyi Kupchanin Kuinka vihollisista tulee ystäviä, vakaan rauhan perusteet (How Enemies Become Friends, the Sources of Stable Peace). Siinä hän tutkii konflikteja, joissa päädyttiin sovintoon: Sveitsin liittovaltio, Irokeesi intiaanit, Yhdistyneet arabiemiraatit, Yhdysvaltojen alkuvaiheet, Italian yhdistyminen ja Saksan yhdistyminen. Sovinto on siis mahdollinen, kun ulkoinen kehitys muodostaa”rauhan vyöhykkeitä”, joilla ”valtiot kykenevät irrottautumaan geopoliittisista kilpailuista, jotka ovat synkentäneet historiaa”. Sellaiset alueet ”voisivat palvella laajemman kansainvälisen yhteistyön rakentamisen osina, ehkäpä muodostamalla suurvaltojen konsertti” sitä tukemaan. Itse asiassa analyysi Suomen ulkoisista ja sisäisistä rauhan kausista korreloi varsin hyvin Kupchanin analyysin kanssa.

Kupchanin seuraava kirja oli vuoden 2012 Ei kenenkään maailma - länsi, nousevat muut ja tuleva globaali käänne (No One’s World – the West, the Rising Rest and the Coming Global Turn). Se kuvaa lännen nousun ja hegemonian ajan sekä menossa olevan muiden nousun ajan sen väestöllisillä ja taloudellisilla tosiasioilla. Sitä seuraavat jo silloin näkyneet seuraukset eri puolilla maailmaa kuten  yksinvaltaiset ja populistiset suuntaukset. Kupchanin mukaan lännen hegemonia kyllä loppuu, mutta ”seuraavaksi ei tule Kiinan, Aasian tai kenenkään muiden vuosisata. Paremminkin ei kenenkään maailma tulee olemaan selvästi erilaistunut; erilaiset kotimaiset ja kansainväliset järjestykset tulevat kilpailemaan ja olemaan rinnakkain globaalilla näyttämöllä.” Yhdysvaltojen tulee sovittautua tällaiseen maailmaan.

Vastuullisen demokratian ja hallinnon mallia on paikallaan antaa ja edistää. Mutta erilaistuneessa maailmassa kumppaneita ei voi valita sen perusteella, onko niillä täsmälleen sama käsitys maan sisäisestä oikeusjärjestyksestä. Maapallon eri alueilla on kehitettävä rauhan ja hyvinvoinnin kannalta niille sopivia malleja. Globalisaation haittoja on lievennettävä, ja Kiinan nousua on hallinnoitava yhdistämällä patoamista ja lähentymistä. Yhdysvaltojen johtavaa roolia ei kenenkään maailmassa voi parhaiten auttaa laittamalla asioita tärkeysjärjestykseen ja vetäytymällä tarpeettomilta alueilta kuten Irakista ja Afganistanista sekä ”kansakuntien rakentamisesta”.

Vuonna 2014 presidentti Obama kutsui Kupchanin avustajakseen Euroopan asioissa. Sen kevään pääkysymys oli Ukrainan kriisi. Presidentti Janukovytš oli marraskuussa 2013 kieltäytynyt  allekirjoittamasta parlamentin hyväksymää vapaakauppasopimusta EU:n kanssa. Siitä olivat alkaneet myös mm. apulaisulkoministeri Nulandin näkyvästi tukemat Maidanin mielenosoitukset. Väkivaltaisten vaiheiden jälkeen presidentti pakeni Kiovasta 22. helmikuuta ja parlamentti erotti hänet. Kaksi päivää aikaisemmin Venäjä aloitti Krimiltä hyökkäyksen Ukrainaan, mistä seurasi lopulta 24.2.2022 asti kestänyt ”kontaktilinja”.

Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry Venäjän Sergei Lavrov tapasivat 14.3.2014 Lontoossa, jolloin Kerry lupasi etsiä ratkaisua, joka ”edelleen ottaa huomioon Venäjän legitiimit intressit”. Washingtonissa alkoi debatti “kuolettavien aseiden” (lethal weapons) antamisesta Ukrainalle, mutta presidentti Obaman kanta oli siihen kielteinen. Kupchan oli sen seuraaja tai esittäjä, ja varapresidentti Bidein läheiset kuten nykyinen ulkoministeri Anthony Blinken kannatti vahvasti aseiden antamista Ukrainalle.

Olin Washingtonissa Atlantic Councilin seminaarissa loppukeväällä 2014, jolloin debatti Ukrainan aseistamisesta oli kuumimmillaan. Alkuperäisen ohjelman lisäksi Kupcahan saapui Valkoisesta talosta perustelemaan pidättyvyyttä. Jos me annamme yhden aseen, Venäjä antaa kaksi ja tulee kolme ruumista. Pääsin käytävällä kysymään, miten aiotte estää Ukrainan kriisin horisontaalisen eskalaation Itämerelle”. ”Hoidamme sen kyllä”, hän vastasi.

Suomeenkin näkynyt Kupchanin virkatoimi oli hoitaa Pohjolan päämiesten vierailua Washingtoniin syksyllä 2016. Vierailun viralliset puheet ja lausumat olivat varsin yleisellä tasolla, mutta Kupchan selosti suomalaisille toimittajille vähän tarkemmin. Hänen mukaansa Pohjoismaat ovat ”aivan ydinasia meille, ja myös yksi tärkeä syy siihen, että meillä on tämä Pohjoismaiden johtajien tapaaminen viiden, eikä vain kolmen Nato-maan kanssa….” Hän puhui myös ”turvallisuuspoliittisesta ydinalueesta”. Riippumatta presidenteistä ”Me jatkamme Euroopan ja Pohjoismaiden pitämistä ytimessä Yhdysvaltain globaalissa turvallisuusstrategiassa, enkä usko että se tulee muuttumaan lähiaikoina, jos koskaan.” Nykyisen Ukrainan sodan aikana Kupchan on vastustanut Ukrainan Nato jäsenyyttä, mutta hän on kannattanut vahvasti Suomen ja Ruotsin jäsenyyttä.

Pohjolan päämiesten Washingtonin vierailun aikana Donald Trump oli tulossa Valkoiseen taloon, ja muiden tavoin turhautuneena Kupchan vetäytyi yliopistoon. Siellä hän aloitti tutkimusprojektin, mistä Trumpin ”America first” eristäytymispolitiikassa on kysymys. Sen tuloksena ilmestyi syksyllä 2020 Eristäytymispolitiikka, historian Yhdysvaltojen yrityksistä turvata itsensä maailmalta (Isolationism, a History of America’s Efforts to Shield itself from the World).

Uutta kirjaansa esitellessään Kupchan sanoi amerikkalaisten ulkopoliittisen muistin ulottuvan vuoteen 1941, ja presidentti Donald Trumpin ”America first” -kampanja kertovan ajasta ennen sitä. Itse asiassa Trump vetosi amerikkalaisten alkuperäisimpään vaistoon elää vapaana omassa maassaan muiden häiritsemättä. Havainto on siis päinvastainen kuin esimerkiksi Robert Kaganilla.

Kupchanin mukaan nuori, pieni ja heikko Yhdysvallat aloitti ulkopolitiikkaansa Ranskan vallankumouksen sotien aikana Euroopan suurvaltojen merivoimien puristuksessa ja niiden kolonioiden ympäröimänä. Se onnistui käyttämään tilannetta hyväkseen, mutta Napoleonin sotien rauhan tultua 1815 Yhdysvaltoja uhkasi vanhojen valtojen paluu uudelle mantereelle.

Amerikkalaiset vastasivat presidentti James Monroen (1817-1825) opilla, joka oli hänen ulkoministerinsä ja seuraavan presidentin John Quincy Adamsin käsialaa. Yhdysvallat halusi kieltää Euroopan valtojen puuttumisen Amerikan mantereiden asioihin ja ”myös kieltää oman sekaantumisen Euroopan asioihin; toimia tinkimättä Amerikan puolesta.”

John Quincy Adams koskettaa läheltä myös Suomea. Hän oli Yhdysvaltojen ensimmäinen Venäjän lähettiläs Pietarissa Napoleonin sotien eli myös tämän Moskovan hyökkäyksen aikana 1809 – 1814, ja tuli hyvin toimeen Aleksanteri I:n kanssa. Olisi mielenkiintoista tutkia hänen raporteistaan Washingtoniin, löytyykö sieltä havaintoja tuohon aikaan jatkuvasti kriittisessä vaiheessa olleesta Venäjän Ruotsin ja Suomen politiikasta. Ainakin nuoren, pienen ja heikon Yhdysvaltojen ja autonomisen Suomen politiikassa oli sama perusmalli. Yhdysvaltojen perustajaisät ja Suomen Turun realistit perustelivat irtiottoa vanhasta emämaasta selkeästi John Locken liberaalein argumentein, ja omaksuivat heti perään kylmäverisen pienvaltiorealismin.

Uutta kirjaansa julkitaessaan Kupchan jopa kaskuili presidentti Bidenille tämän ensimmäisestä soitosta "ensimmäisen liittolaisen" eli Ranskan presidentille Macronille. Ranska kyllä tuki omaan vallankumukseensa osaltaan johtaneeseen kassakriisiin asti Yhdysvaltoja sen vapaussodassa 1775-1783, mutta sen pyytäessä apua 1789 jälkeisissä omissa vallankumouksen sodissa, Yhdysvallat julistautui puolueettomaksi. Puolueettomuuspolitiikan johdossa oli Yhdysvaltojen toinen presidentti John Adams ja hänen poikansa John Quincy.

Ensimmäinen merkittävä irtiotto Monroe opista oli Amerikan-Espanjan sota 1898. Presidentti Theodore Roosevelt kannatti ”realistista” voimapolitiikka, mutta Woodrow Wilson voitti vaalit 1916 rauhan miehenä tunnuksenaan ”America first”. Kun maailmansota kuitenkin alkoi lähestyä uutta mannerta, Wilson perusteli mukaan menoa vetoamalla sekä Saksan vastustajien että amerikkalaisten itsesuojeluun: “Maailma on tehtävä turvalliseksi demokratialle. Rauhan on perustuttava poliittisen vapauden koeteltuihin perusteisiin.” Versailles’n 1919 rauhaa seurasi sen ratifioimatta jättäminen ja vetäytyminen vanhalta mantereelta.

Toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939 maahan syntyi sotaan liittymistä vastustava 800 000 jäsenen ja 450 osaston “America First” -komitea kannattajinaan mm. Frank Lloyd Wright, Charles Lindbergh, Henry Ford sekä opiskelijat Gerald Ford ja John F. Kennedy kuten myös tämän isä Yhdysvaltojen Lontoon lähettiläs Joseph P. Kennedy. Tilanteen muutti Japanin hyökkäys Pearl Harboriin 7.12 1941. Rooseveltin puhe kongressille määritteli Yhdysvaltojen tavoitteet vuosikymmeniksi jälleen itsesuojelun pohjalta: “Me emme ainoastaan puolusta itseämme loppuun asti vaan teemme täysin varmaksi, ettei tällainen petollisuus enää koskaan saata meitä vaaraan.”

Kupchan nimeää 1941 Pearl Harborin ja 1989 Berliinin muurin murtumisen välisen ajan ”liberaaliksi kansainvälisyydeksi” (liberal internationalism). Sen jälkeen äärilaitoja edustivat ”historian lopun” eli liberaalin maailmanjärjestyksen lopullisen voiton Francis Fukuyama ja pidättyvyyttä vaatineet kylmän sodan voiton arkkitehdit George Kennan ja Paul Nitze perustelunaan Naton laajentamisen johtavan uuteen autoritäärisyyden nousuun Venäjällä.

Kupchanin mukaan “Presidentit Bill Clinton, George W. Bush, ja Barack Obama yrittivät erilaisin ajattelutavoin ja menestyksin jatkaa Pax Americanaa ja ylläpitää liberaalin kansainvälisyyden aikana rakennettua liberaalia järjestystä.” Mutta ”ikuisiin sotiin”, poikiensa kuolemaan ja rahanmenoon kyllästyneiden amerikkalaisten voimin ”presidentti Donald Trump muutti suunnan…. ’Amerikka ensin’ politiikka muistuttaa enemmän Yhdysvaltojen strategiaa ennen Pearl Harboria kuin sen jälkeen.”

Kupchanin ei pitänyt näkemästään, mutta ja nyt oli estettävä vastaavat onnettomuudet tulevaisuudessa: ”Meidän edessämme on tehtävä sulattaa Yhdysvaltojen eristäytymis- ja kansainvälistymisperinteet suurstrategiaksi, joka sekä nauttii kannatusta kotimaassa että edistää kansakunnan turvallisuutta ja hyvinvointia”.

Kupchan tuki näkyvästi presidentti Bidenia demokraattien sisällä ja presidentinvaaleissa 2020. Häntä luonnehdittiin usein Bidenin läheiseksi avustajaksi. Mutta kun uusi presidentti julkisti oman ulkopolitiikansa keskeiset henkilöt, mukana ei ollut Charles Kupchania. Sen jälkeenkin Kupcahan jatkoi suosittuna kommentaattorina Bidenin tukemista eritysesti Venäjän Ukrainan hyökkäyksen vahvana torjujana. Mutta kevään edetessä mukaan alkoi tulla myös kriittisiä näkökohtia.

Kupchanin mukaan kumpikaan osapuoli ei voita Ukrainan sotaa, ja pattitilanteessa tulisi rauhasta neuvotella mahdollisimman pian. Tavoitteiden asettaminen 2014 kontaktilinjaa puhumattakaan Ukrainan rajoja pitemmälle johtaa suurvaltojen sodan rajalle tai sen yli. Perusteiltaan pitkää historiaansa jatkavat Kiina ja Venäjä eivät lakkaa olemasta tämänkään sodan jälkeen, ja kohtuullisesti kestävä tuleva rauha edellyttää myös niiden intressien huomioon ottamista, mikä taas edellyttää Ukrainan pysymistä Naton ulkopuolella vaikka Kupchan kannattaa Ruotsin ja Suomen jäsenyyttä.

Kupchan jatkaa, ettei sodan ja Yhdysvaltojen strategian seurauksena ole syntymässä kahta globaalia liittoutumaa demokraattisten ja autoritääristen maiden kesken vaan suuri osa entisiä kylmän sodan ajan kolmannen maailman nyt taloudellisesti nousseita suuria maita pysyy sivussa ja hankkii liikkumavaraa, jota ne käyttävät myös Venäjää auttaviin taloussuhteisiin sen kanssa. Liittolaisten etsimien ja valitseminen niiden demokraattisuuden perusteella ei nykymaailmassa toimi. Sota siis edistää ”ei kenenkään maailman” nousua, jossa Yhdysvalloilla voi vielä olla keskeinen mutta ei ylivoimainen rooli ”suurvaltojen konsertin” johdossa.

Kupchanin mukaan, mitä pitempään sotilaallinen ja taloudellinen kulutussota kestää sitä enemmän tulee taloudellisia paineita sekä Yhdysvaltojen sisälle Trumpin puolesta Bidenia vastaan että liittokunnan yhtenäisyyteen. Republikaanit kyllä tukevat pakote- ja aseistamistukea Ukrainalle Venäjän hyökkäystä vastaan, mutta käyttävät välivaaleissa kaikin tavoin hyväkseen niiden seurauksia amerikkalaisille kuluttajille.

Kuten liberaalin-neokonservatiivisen perinteen Robert Kagan myös realismin ja Monroen väliin uutta realismia viitoittava Charles Kupchan siis jatkaa omaa pitkää linjaansa 2000 luvun alusta Yhdysvaltojen ulkopolitiikan tulkitsijana ja linjaajana. Niin tekevät myös keskenään varsin erilaiset realismin edustajat Henry Kissingeristä Graham Allisoniin, Hal Brandsiin ja John Mearsheimeriin. Yhdysvaltojen kaikki kolme ulkopoliittista perinnettä ovat voimissaan, ja niistä kukin presidentti räätälöi osaltaan linjansa neljäksi tai kahdeksaksi vuodeksi.

Yleiskuva