Risto Volasen kotisivu

Lasse Lehtisen ”MURHATTU MINISTERI, Heikki Ritavuoren elämä ja kuolema” tulee oikeaan aikaan. Ensi talvena on 100 vuotta sisäministeri Ritavuoren murhasta, ja samaan aikaan eletään pitkään eskaloitunutta vihapuheen aikaa, joka ansaitsee muistutuksen jatkumisensa vaaroista.

Itse asiassa kirja on enemmän kuin otsikko lupaa, sillä se kertoo sekä itse tragedian taustoineen että Rydmanin-Ritavuoren suvun tarinan Porvoon maapäivien notaarista Frans Efraim Rydmanista sisäministeri Heikki Ritavuoreen.

Murhattu ministeri on tragediaksi päätyvä sukudraama ja sen kansallisen historian näyttämö autonomian ajan eli 1800 -luvun alusta 1920 -luvulle. Kirjan ymmärtävällä otteella tehty draama on uutta valaistusta antava sosiokulttuurinen tapaustutkimus, mutta sen näyttämön valot ja varjot osin näyttävät ja osin peittävät näkyvistä mitä ympäristössä todella tapahtui.

Lehtisellä on ollut käytettävissään Rydman -suvun arkistoa kirjeineen ja sukukokousten pöytäkirjoineen, Kansalliskirjaston sähköinen lehdistöarkisto, ja hän on tehnyt perustutkimusta. Se auttaa tekemään mukaansa vievää suomalaista sosiaalihistoriaa vanhan alemman virkamiesluokan liikkeestä kohti itsenäistymisen nuorsuomalaisen Edistyksen keskiluokkaista sisäministeriä – vuosikymmenien mittaan opiskelemalla, avioitumalla ylöspäin, perustamalla ja verkostoimalla sukuklaaneja, tekemällä afäärejä sekä kiinnittymällä maahan mutta ei maalaisiin.

Tuolloisella yläluokalla oli kartanonsa valmiina, ja siitä mallia ottanut ensimmäinen suomenmielinen ylempi keskiluokka halusi saada omat verantansa, josta näki kauniin maiseman ja ajan kansaa. Niinpä nuorsuomalainen Heikki Ritavuorikin hankki Kukonharjun, sillä kuten Lehtinen sanoo ”Maaseutupaikka kuului asiaan mieluusti jopa maatila… professori tai asessori hankki sen kokoisen tilan, jonka ylläpitoon palkka riitti.”

J.L. Runeberg oli kiintynyt Saarijärven Paavoon katsellessaan häntä kapteeni af Enehjelmin ja kruununvouti Danielsonin verannoilta. Väinö Linna taas tuli jatkossa katselemaan Pentinkulman pappilan vanha- ja nuorsuomalaisen herrasväen verannalle ulkoa päin nähden siellä kansan vastapuolen. Kumpikaan ei oikein sovi Lehtiselle, mutta ei myöskään halu katsoa tarkemmin.

Lehtinen kyllä kertoo jo aikaisemmin hyvin tutkimansa prosessin, jossa pappiloiden ja säätyläisten pojat kuten Kullervo Manner, Yrjö Sirola ja räätälin poika O.V. Kuusinen kaappasivat SDP:n johtoonsa ja laittoivat sen lopulta seuraamaan Leninin vallankumousta. Työläistaustainen Väinö Tanner sen sijaan vetäytyi sivuun, ja vallankumouksen torjuminen jäi vanha- ja nuorsuomalaisille sekä ruotsalaisille ja käytännössä Mannerheimin johtamille talonpoikaisarmeijalle ja jääkäreille.

Maalaisliitto puolestaan oli alusta alkaen nuorsuomalainen. Santeri Alkio tapasi jo 1889 Päivälehteä perustavan Eero Erkon, ja siitä alkoi monipuolinen nuorsuomalaisten yhteistyö. Mutta toisin kuin SDP laajan kansan Maalaisliitto pysyi aina tiukasti jäsenistönsä käsissä. Ja kun maan historia ratkaistiin vuosina 1917-1922 kumpikin nuorsuomalaisen liikkeen osa vei ensin yhdessä läpi itsenäisen tasavallan julistamisen ja oli sitten ydinjoukkona torjumassa Mannerin-Kuusisen sosialistista, Paasikiven-Svinhufvudin monarkistista ja Mannerheimin-Donnerin militaristista kaappausta.

Kevään 1918 vallankumousyrityksen jälkeen Väinö Tanner voitti kaikkien suomalaisten onneksi SDP:ssä vuosien sisäisen kamppailun, mutta sen kompromissit siirsivät puolueen painopisteen paljon ruotsalaisesta sosialidemokratiasta vasemmalle – minkä vielä nykyisetkin ”oikeistososialidemokraatit” Lasse Lehtinen ja Juhana Vartiainen hyvin tietävät.

Lehtinen päättää kirjansa, että ”noina vuosina kansakunta jatkoi jakaantumistaan…” Mutta se ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa joulukuun 1919 SDP:n puoluekokouksesta ja kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksesta alkoi laajaan kansan enemmistöön nojaava demokratian vakiintuminen huolimatta erittäin vaikeista pulavuosista. Juuri sen pohjalta myös demokratian itsepuolustus toimi sekä äärivasemmalle että äärioikealle – toisin kuin kaikissa muissa ensimmäisen maailmansodan tuloksena syntyneissä maissa. 

Porvoon valtiopäivien valiokuntanotaari Frans Efraim Rydmanin jälkeläisiä.

Mutta ennen lopun johtopäätöstä Lehtinen seuraa lähes 500 sivua mielenkiintoisella tavalla Rydmaneja alkaen 1800 -luvun alusta ensin Henrik Rydmanin syntymään Turussa 23. maaliskuuta 1880 ja jatkaen sitten hänen opintoihinsa, Katri Stenbäckin rakkauteen, ylioppilaselämään, opintomatkoihin Saksaan ja Ranskaan sekä heti valmistumisen jälkeen häihin huhtikuussa 1904 – ja liittää siihen omin painotuksinsa aikakausien kuvausta.

Kun Lehtistä ei kukaan epäile venäläisten liehittelystä, hän on Matti Klingen tavoin yksi harvoista, jolla on varaa sanoa irrottautumisen Ruotsista olleen hyvä asia, Venäjän kohdelleen Suomea hyvin ja senkin ettei Suomessa ennen sortokausia ollut ryssävihaa. Sekin toimii, että 1800 -luvun lopulla venäläisiä alkoi harmittaa suomalaisten isottelu ja Snellmanin ohjelman mukainen suuntautuminen yhä suurempaan itsenäisyyteen. Mutta kansainvälisen ympäristön vaikutus jää vaille huomiota.

Venäjän Suomen sortokauteen oli kahdenkeskisiä syitä, mutta ratkaisevaa oli Aleksanteri III:n jo 1880 -luvun lopulla Saksan yhdistymisestä tekemä johtopäätös sen tulevasta hyökkäyksestä Suomenkin kautta Pietariin ja siihen varustautumisen aloittaminen.

Henrikin ja Katrin häiden jälkeen edessä oli perheen leipäpuun etsintä, ja sellainen löytyi lopulta notaarina Mechelinin senaatin uutta valtiopäiväjärjestystä valmistelleessa komiteassa. Aikaan liittyivät Bobrikovin murha kesäkuussa 1904, Venäjän tappio Japanin sodassa, Suurlakko, yksikamarinen eduskunta sekä Rydmanin perheen ensimmäinen poika. Yhdessä 70 000 muun suomalais-kansallisesti innostuneen kanssa nimi vaihtui suomenkieliseksi eli Heikki Ritavuoreksi. Velipoika Eero jäi Rydmaniksi ja oli sillä nimellä presidenttiehdokkaana vuonna 1956 kuten tehtiin myös kansanedustaja Wille Rydmanin sukuhaarassa.

Ritavuori oli tunnettu asianajaja. Elokuussa 1913 monipolvista työuraa seurasi nuorsuomalaisen Turun Sanomien Antti Mikkolan tukemana nuorsuomalainen kansanedustajuus samaan aikaan Rudolf Holstin kanssa. Tässä vaiheessa Lehtinen huomaa kirjassaan ensimmäisen maalaisliittolaisen, nykyisen kansanedustaja Markus Lohen isosiän isän Kalle Lohen.

Sitten elokuussa 1914 alkoi maailmansota.

Maailmansodan alkuvuodet olivat Suomen sotateollisuudelle hyvää aikaa, mutta aktivistit tunnistivat edessä olleen mahdollisuuden ja aloittivat sekä jääkäriliikkeen että ulkomaan edustuksen. Se havainto sai lisää pontta, kun Venäjän voimat loppuivat maaliskuussa 1917.

Talvella 1917 Ritavuori oli radikaalimpi kuin seuraavan kesän valtalaki, joka jätti ulkosuhteiden ja sotilaallisen vallan Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Hänen mukaansa keisarin poistuminen merkitsi kaiken Venäjän vallan poistumista, mutta se näkemys ei saanut suosiota.

Sen kevään ja kesän yksi ratkaiseva tapahtuma oli eduskunnassa enemmistönä olevan SDP:n todellisen johdon eli Kullervo Mannerin jääminen pois Tokoin senaatista ja sitä seurannut puolueen hyökkäily omia senaattoreita vastaan. Toinen oli SDP:n jääminen jo toukokuussa 1917 Leninin kansallisuuspolitiikan koukkuun, mikä johti sen vedossa lopulta liukumiseen vallankumoukseen.

Kuten sanottu, SDP:n sisäiseltä kannalta kesän 1917 ydinasia oli, ettei Väinö Tanner kannattajineen halunnut kamppailla puolueesta vaan jätti sen Mannerin ja Kuusisen bolsevikeille jääden itse katsomoon. Se taas jätti Suomen vallankumouksen torjumisen muille. Lehtinen toteaa selkeästi, että ”Oli sosialidemokraattienkin onni, että, valkoiset kukistivat kapinan ja voittivat sisällissodan. Se antoi toimintavapauden myös hävinneille.” Ritavuori oli yksi näistä kukistajista, ja kirjan uusi tieto on, että se alkoi varsin konkreettisesti jo kesällä 1917.

Elokuun 17. päivänä Helsingin työväentalon pihalla päätettiin puheenjohtaja Kullervo Mannerin johdolla palkita Valion voivaraston anastajat ja lopettaa voilakko, mutta illalla väkijoukko vielä piiritti kaupunginvaltuuston istuntosaliinsa. Tilanne laukesi vapaehtoisten tultua apuun sekä tappelun ja laukausten jälkeen. Seuraavana päivänä apuun tulleet perustivat Ylioppilastalolla Helsingin suojeluskunnan, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin Heikki Ritavuori.

Kuten tunnettua, syksyn 1917 mittaan tilanne kiristyi Pietarissa ja kuten Lehtinen hyvin kertoo sen ja sikäläisten kiihottamana myös Suomessa. Ja lopulta Lenin meni 7. marraskuuta Pietarin Smolnaan julistamaan Trotskin operoiman vallankumouksen.

Sitä seuranneen Suomen itsenäistymisen vaiheiden kuvaus on Lehtisen uuden kirjan heikoin kohta. Siinä kärjistyy läpi Lehtisen tuotannon käyvä sinänsä kunnioitettavan mutta juuri tuolloin käpykaartiin siirtyneen Väinö Tannerin korostaminen ja kuitenkin tuonkin vaiheen isänmaan onneksi ratkaisseen maalaisliiton devalvointi. Mutta se ansaitsee tarkemman tarkastelun.

Yleiskuva