Risto Volasen kotisivu

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 145 –vuotisjuhla on saanut jälleen aikaan keskustelua vuoden 1968 Vanhan valtauksesta. Viisi vuotta sitten asiaa pohdittiin seminaareissa, joissa oli niukalti tietoa itse asiasta.

Tällä kertaa hyvän kuvan yhdestä puolesta antaa facebook -kommentissaan Hannu Vesa: ”Vanhan valtaus on eräänlainen radikaalisukupolven kilometripylväs: alkukilometrit oli taivallettu (itse olin tuolloin HYY:n edustajiston sd.ryhmän pj. ja pidin portaille kokoontuvalle väkijoukolle ensimmäisenä puheen). Jäljellä oli monella vielä pitkä vaellus. Usealle pitkä korpivaellus. Kollektiivinen uus-stalinistinen harharetki. Kuitenkin selvälle vähemmistölle.”

Hannu Vesan kilometripylväs on hyvä kuva vasemmiston nuoresta polvesta, mutta ei koko sukupolvesta. Sen osalta Vanhan valtaus oli tienristeys.

Tullessani syksyllä 1964 opiskelemaan, ikäluokan johtajia olivat tieteellis-teknokraattisen hyvinvointivaltion sosialidemokraatit rinnassaan Sadankomitean merkki. Heidän nousunsa kruunasi Arvo Salon Lapualaisooppera maaliskuussa 1966 – samana iltana vasemmiston suuren vaalivoiton kanssa.

Mutta vain parissa vuodessa tilanne muuttui. Vanhan valtaus ei sitä saanut aikaan, mutta siihen tiivistyivät ajan jännitteet ja valinnat.

Ylioppilaskunnassa oli sodan jälkeen jatkunut vanhan oikeiston hegemonia mm. vuonna 1950 perustetun Vapauden Akateemisen Liiton kautta. Mutta suurten ikäluokkien tullessa opiskelemaan tuo ylioppilaskunta ”frakkijuhlineen” alkoi näyttää operetilta, jota ei kiinnostanut tavallisen opiskelijan arki – esimerkiksi ilman mitään opintotukea. Protesti kypsyi ja sille tarjosi 100 –vuotisjuhla hyvän kohteen.

Mutta arkisista tarpeista noussut oppositiohenki kytkeytyi ajan pääkysymyksiin.

Perinteisen oikeiston perusteiden horjuminen sai sen perheiden nuoret etsimään uutta uskoa marxilaisuudesta, mistä Pekka Tarkka on tehnyt hyvän analyysin Pentti Saarikosken kautta.

Kylmä sota, Vietnamin sota, Kiinan kulttuurivallankumous tuntuivat kaikkialla. Saksan, Yhdysvaltojen ja Ranskan ylioppilasradikalismi löi läpi median. Neuvostoliiton, DDR:n ja suurimpien länsimaiden nuoret diplomaatit tulivat osaksi opiskelija- ja nuorisopolitiikkaa.

Kaikki tämä oli purkautuva tavalla tai toisella ja se alkoi Suomessa toukokuussa 1968 rinnan Pariisin, Berliinin ja Prahan keväiden kanssa Jyväskylän ideologiafoorumissa. Saksalaisen Rudi Dutschken piti tulla mukaan, mutta häntä ammuttiin Berliinissä pari viikkoa aikaisemmin. Jälkeenpäin katsoen Jyväskylän merkittävä tapahtuma oli se, että siellä alkiolainen demokratia haastoi sekä teknokraattisen että marxilaisen sosialismin.

Suurten ikäluokkien suuri jako tapahtui kuitenkin elokuussa Tšekkoslovakian miehityksen seurauksena. Kaikkien puolueiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöt saivat ensin neuvoteltua yhteisen julkilausuman, mutta siitä irrottautui ensin SKDL:n opiskelija- ja nuorisojärjestö sekä sitten samassa hengessä SDP:n opiskelijajärjestö.

Syksyn 1968 lukukauden alkaessa kaikille oli selvää, että tuleva HYY:n 100 –vuotisjuhla olisi kohokohta. Niin syntyi erilaisten nuorempien vasemmistolaisten ja keskustan opiskelijoiden Ylioppilaat-Studenter –ryhittymä. Vasemmalla sen henkinen johtaja oli Liisa Manninen-Liimatainen, keskustasta käytännön työssä olivat Tapio Rajavuori, Olli Saarela ja minä. Ryhmittymä alkoi valmistella Vanhalle keskustelutilaisuutta ylioppilaskunnan ja yliopiston uudistamisesta juhlaa edeltäväksi illaksi. Ylioppilaskunnan edustajisto myös hyväksyi keskusta-liberaalin ryhmän aloitteesta kannan, jonka mukaan tilaisuus on saatava pitää.

Mutta kun saavuimme Vanhalle 25. marraskuuta klo 17, ovi oli kiinni. Puheita alettiin pitää portailta. Oli iltaruuhkan aika ja poliisi pyrki pitämään jalkakäytävän avoimena. Syntyi paine ovea kohti. Siinä yksi ikkuna särkyi ja oven avasi sisältä Ylioppilasteatterin näyttelijä. Sali täyttyi pian ja puheet alkoivat radikalisoitua kierros kierrokselta.

Ensimmäinen törmäys keskustan ja vasemmiston välille syntyi, kun kokouksen tunnukseksi haluttiin nostaa kyltti ”Vallankumous tai kuolema”. Vaadin siihen muutoksen ”Vallankumous HYY:ssä tai kuolema”. Nyt tuntuu koomiselta, mutta silloin oli totinen paikka.

Illan lopuksi siivottiin sali. Mutta kun keskustelu aamulla jatkui, monet olivat menneet luennoille ja paikalle alkoi tulla työläisten lähetystöjä. Tilaisuuden volyymillaan vallanneet marxilaiset opiskelijat alkoivat julistaa työläisten ja opiskelijoiden rintamaa vallankumouksen puolesta.

Se poikkesi täysin siitä, miksi tilaisuutta oli valmisteltu ja tässä vaiheessa me keskustalaiset sanouduimme Olli Saarelan puheenvuorolla irti tapahtumasta. Kun kävelimme ulos, korvissamme soi puheenjohtajana toimineen sosialidemokraatti Marianne Laxenin kehotuksesta ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa…”

Monet jäivät marxilaisten yleisdemokraattiseen syleilyyn ja pysyivät siellä pitkään. Oikeiston opiskelijat olivat pitkään hiljaa ja alkoivat sitten pyrkiä ulkopolitiikassa Keskustasta vasemmalta ohi. Keskustan opiskelija- ja nuorisoliikkeessä alkoi kamppailu alkiolaisten demokraattien ja toisiinsa kietoutuneiden yleisdemokraattien-klinjalaisten välillä. Sen voittivat alkiolaiset demokraatit ja siitä alkoi Keskustan uusi nousu.

Uskomaton oli stalinismin vyöry tuhansiin nuoriin mieliin yliopistoissa ja kouluissa. Oma arvioni on, että jos Neuvostoliitto olisi jatkanut vahvana, Suomi olisi joutunut suuriin vaikeuksiin heidän kanssaan. Mutta kun Neuvostoliitto alkoi heiketä ja sitten romahti, tuhannet opiskelijastalinistit pettyivät ja purkivat pahaa mieltään seuraavat vuosikymmenet mediassa, taiteessa, tieteessä ja kouluissa.

Hannu Vesa on siis oikeassa. Monille nuorille uus-stalinisteille ja heidän yleisdemokraattisille seuraajilleen Vanhalta alkoi surullinen korpivaellus ja harharetki. Mutta jos tänään Suomessa ihmetellään varsin yleistä kielteisyyttä ja apaattisuutta, syytä voi etsiä siitä samasta historiasta, joka alkoi paikalle jääneiden laulamasta Kansainvälisestä Vanhalla ylioppilastalolla.

Yleiskuva