Ensimmäisenä ajatuksen Pohjolan poliittis-sotilaallisesta tasapainosta esitti Napoleon vuonna 1800, ja siihen liittyi myös Keski-Euroopan ja Kaakkois-Euroopan tasapaino. Venäjän Aleksanteri I ja Ruotsin Kustaa IV eivät innostuneet siitä. Mutta Naopoleonin sotien ja Wienin kongressin lopputuloksena Pohjolan poliittis-sotilaallisen tasapainon sopivat lopulta Aleksanteri I, Englannin ulkoministeri Castlereagh,
Ruotsin kruununperijä ranskalainen marsalkka Bernadotte sekä uuden autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan puolelta ensin ja tosiasiallisesti marsalkka Mannerheimin isoisän isä Carl Erik Mannerheimin johdolla Turun realistit Jakob Tengström,
Robert Henrik Rehbinder ja jatkossa myös Kustaa Mauri Armfelt.
Ajatuksena oli, että alueen pohjoismaat ja niiden länsi- ja itäpuolella olevat Atlantin vallat ensin Englanti ja
sitten myös Yhdysvallat sekä Venäjä olisivat turvassa, kun kukaan ei voisi hankkia itselleen uusia etuja kärsimättä muiden vastatoimien vuoksi itse etuilustaan. Samaa linjaa ovat seuranneet tähän asti kaikki Wienin
kongressin jälkeiset suursotien rauhat ja Suomen sekä Ruotsin valtiolliset johtajat.
Wienin kongressin sopima Keski-Euroopan tasapaino hajosi jo Saksan yhdistyessä vuonna 1871, ja sitä
seurasi kaksi maailmansotaa. Kaakkois-Eurooppaan ei syntynyt koskaan poliittis-sotilaallista tasapainoa, ja siitä ovat jatkuvasti kärsineet erityisesti Ukraina ja Turkki.
Tämän
päivän Suomen ja Ruotsin päätökset ovat Pohjois-Euroopan suurin geopoliittinen muutos 200 vuoteen, kun sen mukaan poliittis-sotilaallinen tasapaino Pohjolassa ja luoteisella Eurooppa-Aasian mantereella muuttuu sotilaallisesti Yhdysvaltoihin
kytkeytyväksi Pohjolan "linnakkeeksi". Mielenkiintoista on nähdä, miten Pohjolan uusi geopoliittinen asema vaikuttaa tällä kertaa muihin Eurooppa-Aasian mantereen osiin ja niistä takaisin Pohjolaan ja Suomeen.
Onnea ja sanoisinko varjelusta matkaan seuraaville sukupolville seuraavallekin vuosisadalle, ja niitä tarvitaan myös sen aikana.