Risto Volasen kotisivu

.

Pitkä tie Ukrainan sotaan ja Kylmään sotaan 2

 

Ukrainassa on sota, jota ei voi käsittää käsittämättä, mistä se on peräisin, ja se on kaukaa. Vastakkain ovat vanhan Rooman eri teille lähteneet perilliset – jälleen kerran. Siitä on samalla alkamassa tämän historian ja suurvaltakilpailun uusi aikakausi.

Rooman ja Konstantinopolin keisarit

Vanhin tasavaltainen Rooma ei kyennyt hallitsemaan laajentamaansa valtakuntaa. Sen johtoon tuli keisari Augustus vuonna 27 EKr – sama, jolta kävi käsky, että kaikki maailma oli verolle pantava. Hänen valtansa perusteltiin Platonia seuraten sanomalla, että hän edustaa taivaallista universaalia oikeaa järjestystä tehtävänään toteuttaa se myös ihmisten kesken maan päällä. Sen opin muunnelmilla lännen ja idän keisarit, paavit sekä kuninkaat perustelivat valtaansa 1800- ja 1900-lukujen alkuun, kunnes omaksuttiin uudet universaalia pätevyyttä vaativat opit liberalismi ja marxilaisuus.

Rooman keisarikunnassa kristinusko valtasi tilaa vaikeuksiin joutuneilta platonismin versioilta. Vuonna 330 keisari Konstantinus muutti valtakunnan pääkaupungin Bosborin salmen rannalle Bysantioniin ja antoi sille nimen Konstantinopoli. Vuonna 395 keisari Theodosius I toteutti keisarikunnan jaon Italian Apenniinien niemimaan kärjen kohdalta pohjoiseen, ja samalla syntyi kahden eli idän Konstantinopolin ja lännen Rooman keisarin järjestelmät.

Ajan teologiset kiistat soviteltiin yhteen keisari Konstantinuksen koolle kutsumassa Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Konstantinus puolestaan käytti tilaisuutta kehittäen perinteistä Rooman keisarin universaalin vallan perustelua niin, että keisari valtion ja kirkon johdossa edusti kristillistä Jumalaa maan päällä. Sitä voi sanoa teologiseksi vallankaappaukseksi. Se vei väistämättä ristiriitaan läntisen Rooman keisarin ja piispan eli tulevan paavin kanssa.

Rooman alueella oli monia oppositioita Nikean tunnustukseen, ja yksi niistä oli Jeesuksen profeetallista ihmisluontoa korostaneen Nestorin kannatus itäisimmillä alueilla. Ajan mittaan sitä seurasi Muhammedin johtama kapina vuonna 622. Tämä uusi profeetta ilmoitti Jumalan universaalin lain, jota ovat näihin päiviin asti tulkinneet uskonoppineet apunaan Platonin ja Aristoteleen filosofia. Lännen ristiretkeläiset löysivät ne sitten uudelleen ja toivat Eurooppaan kilpailemaan teologiaan sovellettuna kirkkoisä Augustinuksen kanssa – tullakseen sitten Martti Lutherin uskonpuhdistamiksi.

Lännen viimeinen keisari Romulus kukistui Aasiasta ja pohjoisesta tulleiden kansainvaellusten paineissa vuonna 476. Rooman piispa selvisi kriisistä, ja Euroopan sekasortoisissa oloissa kehittyi kirkollisten ja maallisten ruhtinaiden valtakuntia. Islam levisi asein uskomattomalla voimalla ja vauhdilla. Vallattuaan Afrikan pohjoisrannikon ja lähes koko Espanjan se pysähtyi lännessä vuonna 732 nykyisessä lounaisessa Ranskassa Poitiersin taistelussa frankkien kuninkaan Kaarle Martelin voittoon. Tuolloin Islam oli edennyt myös itään Välimeren – Mustanmeren linjalta lähes Indus-joen tasolle.

Samaan aikaan Bysantin ortodoksinen kirkko ja läntinen Rooman kirkko etenivät kilpaa pohjoiseen. Rooman piispa eli paavi etsi turvaa Islamia sekä Bysanttia vastaan ja kruunasi jouluna 800 keisariksi Kaarle Martelin pojanpojan Kaarle Suuren. Hänen valtakuntansa asukkaat olivat alkaneet kutsua itseään eurooppalaisiksi, ja sen valtio-oppina oli Augustinuksen Jumalan valtakunnasta (De Civitate Dei). Idässä taas viikinkien Rurik perusti noin vuonna 850 Dnepr-joen varteen Kiovan kaupungin, jonka hallitsema Rusin alue omaksui Konstantinopolin idän kirkon opin ja menot vuonna 988.

Lopullisesti lännen ja idän kirkkojen jako tapahtui vuoden 1054 suuressa skismassa kolminaisuudesta. Kirkon käytännön kannalta oli kysymys siitä, millaiseksi Jumalan kuvaksi se ihmistä sivistää. Lännessä opiksi oli tullut Augustinuksen De Trinitaten mukaisesti ihmisen hyveellistä käytännöllistä järkeä ylläpitävä kolmiyhteinen psyyke, josta tuli eurooppalaisten kielten ja kieliopin ydin. Niukallakin ortodoksisen teologian tuntemuksella voi tunnistaa sen ja kolminaisuuden kiinnittyneen ikuista järkeä edustavaan Isään, jota taas Konstantinuksen teologisen vallankaappauksen mukaan edusti maan päällä keisari.

Pohjoisessa lännen ja idän kirkkojen kilpajuoksu päätyi vuonna 1240 ruotsalaisten ja ilmeisesti myös suomalaisten heimojen sekä Novgorodin Aleksander Nevskin käymään Nevan taisteluun, josta tiedot tosin ovat paljolti myöhempien venäläisten kronikoiden varassa. Joka tapauksessa noihin aikoihin Kiovan Rusin vallasta irrottautuneen ortodoksisen Novgorodin Aleksander torjui Birger Jaarlin ajan ruotsalaisten ja Baltiaan asutetun saksalaisen ritarikunnan etenemisen.

Tässä vaiheessa näyttämölle oli astunut myös mongolien Tsingis-kaanin vuonna 1209 aloittama ja hänen poikiensa jatkama Aasian ja Venäjän valloitus. Pojanpoika Batu valloitti ja poltti Kiovan 1240 ja perusti vuosiksi 1251−1502 ”Kultaisen ordan”, joka hallitsi tai kontrolloi aluksi aluetta nykyisestä Ukrainasta Kaspianmerelle ja siitä pohjoiseen Moskovan tasolle.

Aleksanteri Nevski pelasti Novgorodin mongolien hävitykseltä vakuutettuaan sen asukkaat, että veroja kannattaa maksaa jo ennen valloitusta, ja mongolit myös voisivat auttaa torjumaan uhkaa lännestä. Samoihin aikoihin Liettua aloitti nousunsa ajan suurvallaksi, ja voitettuaan mongolit tulevan ukrainalaisen Galitsian itärajan Bug-joella vuonna 1362 se valtasi Kiovan sekä suuren osan sen Ukrainan alueesta. Kun vuonna 1446 Liettua ja Puola muodostivat personaaliunionin ja 1569 valtioliiton, siitä muodostui pääosaa Ukrainasta hallitseva Itä-Euroopan suurvalta.

Kultaisen Ordan kaani oli perustanut pääkaupunkinsa Saraihin Volgan alajuoksulle. Hän halusi saada kontrollissaan olevan voimakkaan venäläisen keskuksen lännestä ja pohjoisesta uhkaavia Liettuaa, Baltian saksalaisia ritarikuntia ja Ruotsia vastaan. Tässä tarkoituksessa hän myönsi vuonna 1328 Moskovan ruhtinaalle Iivana l:lle suuriruhtinaan arvon sekä oikeuden toimia itsekin rikastuvana verojen kerääjänä ordan kontrolloimilla alueilla.

Ajan myrskyissä Kiovan ortodoksinen metropoliitta jätti kaupungin vuonna 1229 ja päätyi Iivanan kutsumana Moskovaan vuonna 1325. Uudessa turvapaikassa hänestä tuli seuraajineen sen suuriruhtinaan ja lopulta keisarin vankka tukija, joka irrottautui Konstantinopolin patriarkan auktoriteetista.

Idän ja lännen keisarit

Ottomaanit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Keisari Konstantinus XI Palaiologos kukistui, mutta ortodoksisen kirkon patriarkka jäi kaupunkiin ja on siellä vieläkin. Moskovan suuriruhtinaan kruunun sai vuonna 1462 Rurikien yhden sukuhaaran Iivana III. Siinä vaiheessa Kultainen orda oli jo sisäisissä vaikeuksissa, ja vuonna 1480 alueitaan laajentanut Iivana torjui ordan yritykset palauttaa Moskovan alueita valtaansa. Iivana julistautui sitten koko Venäjän hallitsijaksi.

Islamia vastaan 800 vuotta puskurina toimineen Bysantin sortuminen merkitsi vaaraa sekä Venäjälle että Euroopalle, missä Turkin eteneminen jatkuikin Wienin edustalle asti vuonna 1683. Jo Konstantinopolin aseman heiketessä oli Moskovassa suunniteltu oman valtapiirin nousua, ja nyt ajatus Kolmannesta Roomasta sai kannatusta myös paavilta ja Venetsialta.

Bysantin oppineet pakolaiset ehdottivat Iivanalle avioitumista Konstantinopolin viimeisen keisarin serkun, nyt paavi Paavali II:n suojattina olleen Zoe Palaiologinan kanssa. Vuonna 1472 tämä uudelta nimeltään Sofia saapuikin Moskovaan mukanaan paavin antamat runsaat myötäjäiset, ja häät pidettiin teologisissa kysymyksissä joustaen. Sekä paavi että läntinen keisari yrittivät vielä onnistumatta saada otetta Iivanasta, joka otti vaakunakseen Rooman kaksipäisen kotkan – samanlaisen kuin lännen keisarilla.

Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Taitavan diplomatian tuloksena tammikuun 16. päivänä 1547 Konstantinopolin patriarkka kruunasi Iivana III:n ja Zoen pojanpojan Iivana IV:n keisariksi sanoilla: ”Anna pitkä ikä… Aseta hänet oikeuden valtaistuimelle… tuo kaikki barbaarikansat hänen valtansa alle.”

Venäjällä oli nyt Bysantin Rooman oikean opin mukaan Jumalan nimittämä keisari, joka edusti koko maan päällä nimittäjäänsä ja oli vastuussa yksin hänelle – ja jonka kruunun perijät olivat vallassa maaliskuun 15. päivään 1917, jolloin Nikolai II luopui kruunusta.

Noissa vaiheissa sekä lännen Habsburg- että idän Rurik-suvuilla ja edelleen Romanov-suvun keisareilla oli vaakunanaan Rooman kaksipäinen kotka. Mutta kun Venäjällä keisari oli Jumalan nimittämä valtion ja kirkon pää, lännessä Rooman keisarilta peritystä universaalista vallasta olivat kilpailleet 800-luvulta alkaen sekä keisari että Rooman piispa eli paavi. Aluksi paavi menestyi, kun Gregorius VII voitti Canossaan matkanneen Henrik IV:n vuonna 1076. Keisarin ja paavin kamppailu oli satoja vuosia Euroopan politiikan ydinkysymys.

Kun esimerkiksi paavi Eugenius III vuonna 1147 kehotti Divina Dispensationes -bullassaan myös keskisen Ruotsin kuningas Erikiä menemään ”slaaveja ja muita pohjoisessa asuvia pakanoita vastaan ja saamaan heidät Herran avulla kristilliseen uskoon…”, hän samalla myönsi ”saman syntien anteeksiannon… ja samat ajalliset oikeudet (valtaamaansa maahan) kuin Jerusalemin ristiretkeläisille.” Se sopi Erikille, ja hän teki ristiretken Suomeen 1150-luvun puolivälissä.

Vuonna 1302 Bonifacius VIII antoi Unam sanctum -bullan, jossa paavi julistautui universaaliksi kaiken hengellisen ja sen alapuolella olevan maallisen vallan haltijaksi. Virallisesti se oli voimassa katolisen kirkon oppina vuoteen 1871. Vielä 1493 paavi Aleksanteri VI jakoi Jumalan armosta Kolumbuksen löytämän uuden maailman Espanjan ja Portugalin kuninkaiden kesken.

Mutta Habsburgin suvun Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari ei antanut periksi. Vuonna 1519 nuori Kaarle V julisti koko maailman kuuluvan hänen Respublica Cristianiinsa, jossa vallitsi keisarin Dominum mundi. Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta puolestaan oli virallisesti voimassa, kunnes Napoleon lakkautti sen vuonna 1806 – vaikka vielä tammikuussa 1918 Suomi sai itsenäisyytensä tunnustuksen titulaarinsa säilyttäneeltä Itävallan keisarilta ”Apostolisena Majesteettina”.

Habsburg-keisarin uuden yrityksen alkaessa 1500 -luvun alussa Ranskan ja Englannin kuninkaat olivat kuitenkin käyttäneet hyväkseen paavin ja keisarin kamppailua omien valtakuntiensa rakentamiseksi, ja lopullisen iskun antoi Martti Luther. Hänen ”yksin uskosta” -teologiansa merkitsi sitä, ettei ihminen tai kuningas tarvitse paavia tai keisaria itsensä ja Jumalan väliin. Sitä täydensi Galileo Galilein uusi metodi seuraajineen, jolloin todettiin, että oikean tiedon perusteena on empiirinen havainto. Sellaista ei ollut saatavilla paavin tai keisarin valtakirjasta hallita maailmaa Jumalan nimissä, ja keisari Konstantinuksen Rooman piispa Sylvester I:lle antama valtakirjakin osoitettiin väärennökseksi.

Läntisessä Euroopassa seurasi reformaatio sotineen sekä vuoden 1648 Westfalenin rauha ja siihen sisältynyt suvereenin valtion idea. Sen jälkeen uutta metodia seurasivat valistus ja liberaali demokratia, jotka puolestaan vaativat universaalia pätevyyttä perusteluna – sivistyshistoriansa sivuuttaen – luonnon antamat ihmisen oikeudet ja demokraattisuus. Ensimmäisinä seurauksina olivat Yhdysvaltojen vallankumous 1776 ja Ranskan vallankumous 1789. Samaan kokonaisuuteen liittyi myös vuoden 1648 Westfalenin rauhan suvereenin valtion ajatuksen vahvistuminen ja leviäminen, mikä lopulta kulminoitui koko maapallon kattavaksi vuoden 1945 YK:n peruskirjassa – ollakseen nyt taas uusien haasteiden alaisena.

Venäjä kuitenkin vältti sekä reformaation että valistuksen. Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous syöksi Jumalaa edustavan keisari Nikolai II:n valtaistuimelta, mutta Leninin lokakuun vallankumous nosti yksinvaltiaan keisarin tilalle bolsevikkien keskuskomitean. Se puolestaan edusti Karl Marxin totuutta ihmisen kommunismiin suuntautuvasta lajiolemuksesta (das Gattungswesen). Sille pohjalle syntyneen Neuvostoliiton puolestaan lakkautti presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov joulupäivänä 1991 – sen jälkeen, kun Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina olivat päättäneet erota neuvostojen liitostaan.

Neuvostoliiton romahdettua jouluna 1991 olivat Venäjän ja sen johdon universaalin vallan keisarilliset ja marxilaiset vallan perustelut romahtaneet, mutta 1000 vuoden aikana ne olivat muokanneet maan kielen, kulttuurin ja ihmismielten syvärakenteen.

Pitkäaikainen presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela on kertonut, miten ilmeisen vaivautunut presidentti Putin lokakuussa 2002 tuskaili presidentti Tarja Haloselle, kuinka vaikeata on olla vaaleissa valittu Venäjän presidentti. Häntä ei otettu vaaleissa valittuna demokraattisena presidenttinä vaan esimerkiksi ”maaseudullakin ihmiset menevät polvilleen, ja sanovat: ’Isäntä’”.

Tämä keskustelu dramatisoi oleellista Venäjän tuhatvuotisesta sivilisaatiosta, mutta myös läntisestä.

On mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä Venäjällä tapahtui, mutta vähitellen tuli näkyviin, miten presidentti Putin ja hänen piirinsä alkoivat rakentaa Venäjän identiteettiä ja sen johdon legitimiteettiä Neuvostoliittoa edeltäneistä vanhoista aineksista. Viime vuosina tämä on kärjistynyt ja myös kohdentunut yhä enemmän Ukrainaan. Tässä ajattelussa myös Lenin on saanut moitteita politiikastaan, joka johti keisarikunnan hajoamiseen – ottamatta huomioon, että ensimmäinen maailmansota merkitsi kaikkien muidenkin imperiumien hajoamista.

Läntisen liberalismin suppea versio taas olettaa demokraattisen ihmisen olevan luonnon lahja, vaikka hän on oman sivilisaationsa pitkän sivistyshistorian tulos. Eikä demokratia ole missään toteutunut vain sillä, että yksinvaltias syrjäytetään. Esimerkiksi Suomen onnistunut irrottautuminen Venäjän imperiumista ja kestävän demokraattisen valtion rakentaminen perustuivat kansakunnan nousuun sivistyshankkeena, mitä voi luonnehtia sivistysliberalismiksi.

Lännen ja idän kontaktilinja Ukrainassa

Idän Venäjällä on siis taustanaan ollut ensin keisarillinen ja sitten marxilainen käsitys omasta univarsaalista oikeudestaan hallita Venäjää ja laajemminkin maailmaa. Lännen valtioilla taas on ollut ensin paavin, keisarin, kuninkaiden ja vallankaappaajien sekä sitten liberaalin demokratian ja suvereenin valtion mukainen universaali käsitys itsestään ja maailmasta. Vuosisatojen aikana kumpikin on edennyt vuoron perää niin pitkälle, kunnes vastaan on tullut riittävä toisen voima. Heikompi osapuoli taas on perääntynyt siihen asti, kun on ollut pakko ja koonnut sitten voimia ja liittolaisia sekä pyrkinyt palaamaan takaisin. Yleensä suuren sotaretken aloittanut ja voimansa yliarvioinut on päätynyt saamaan vastaansa suuren liittokunnan ja sen aiheuttamana suuren tappionsa.

Kaikissa tapauksissa eniten ovat kärsineet raja-alueen kansat riippumatta siitä kummalle puolelle ne itse ovat halunneet kuulua. Kiovan ympärille syntynyt ukrainalaisten Ukraina oli pitkään keskellä kamppailua, jota käytiin katolisen Puola-Liettuan, ortodoksisen Venäjän ja Islamin Ottomaanien eli Turkin välillä.

Puolan ja Liettuan valtioliiton vuoden 1569 Lublinin sopimuksessa Liettua luovutti hallitsemansa pääosan Ukrainaa Puolalle ja sai puolestaan hallintaansa Valko-Venäjän. Vuonna 1589 Moskovan patriarkaatti irrottautui Konstantinopolista, mutta Kiovan metropoliitta jatkoi Konstantinopolin alaisena. Seurannut 1600-luku oli sekasortoista aikaa, jolloin Ukrainan sisäiset ja sitä ympäröivien valtioiden kamppailut kietoutuivat yhteen. Sisältä etsittiin tukea ulkoa ja ulkoa omaa miestä sisältä. Keskeiseen asemaan nousivat vuoron perään eri suuntiin kapinoineet ja liittoutuneet sotilaiden kasakkayhteisöt. Vuoden 1648 Puolan vastaisen kapinan tuloksena pääosasta Ukrainaa muodostui kasakkajohtoinen ”hetmanaatti”.

Hetmanaatti joutui kuitenkin pyytämään tukea Puolaa vastaan Moskovan tsaari Alekseilta, mikä johti vuoden 1654 sopimuksessa sen alueen joutumiseen Venäjän alaisuuteen. Puola ei kuitenkaan halunnut luopua hallitsemastaan alueesta, ja se johti Puolan–Venäjän sotaan 1654–1667. Sen tuloksena solmittu Andrusovon rauha jätti Dneprin länsipuolen Puolalle ja antoi Venäjälle itäpuolen, missä jatkui kasakka-alueiden jonkinasteinen autonomia. Vuosisadan lopulla johtava kasakka, hetmaani Ivan Matzepa oli lojaali Venäjälle ja osallistui vielä 1700-luvun alkuvuosina Puolassa taisteluihin Venäjän Pietari I:n tukeman Saksin vaaliruhtinaan ja Puolan kuninkaan August II:n puolesta Kaarle XII:n ruotsalaisia vastaan.

Pietari I kuitenkin halusi palkita Augustin tuen palauttamalla Puolalle sen välillä menettämän Dneprin länsipuolen. Lisäksi August liittolaisena ja Saksin vaaliruhtinaana sopi hyvin Pietarin tuleviin suurempiin suunnitelmiin. Niinpä Kaarle XII:n alettua hyökkäyksen Venäjälle 1708 Mazepa vaihtoi puolta Dneprin länsi- ja itäpuolen haltuunsaamisen toivossa. Sen jälkeen Pietari tuhosi hänen päämajakaupunkinsa Baturynin, mikä vähensi Mazepan mahdollisuuksia tukea Kaarlea tappioon päättyneessä Poltavan taistelussa vuonna 1709. Sen tuloksena Dneprin länsipuoli jäi Puolalle ja Venäjä vahvisti hallintansa jatkumisen joen itäpuolella. Venäjälle jääneen itäpuolen autonomiaa ajettiin sitten vähitellen alas, kunnes se lopetettiin kokonaan Katariina II:n kaudella 1762–1769.

Seuraava Ukrainaakin koskenut mullistus olivat Puolan kolme jakoa Venäjän, Itävallan ja Preussin kesken 1772–1795. Ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai nykyisen Ukrainan länsiosasta Bug- ja Pilitsa-jokien välisen alueen, jonka se nimesi historiasta löytyneellä nimellä Galitsiaksi. Puolalaiset eivät pitäneet tapahtuneesta ja alkoivat kehittää Ranskan vallankumouksenkin innostamana valtiotaan toimintakykyiseksi perustuslailliseksi monarkiaksi. Se taas ei sopinut muille ja johti toiseen jakoon 1793, sekä sen vastustaminen edelleen kolmanteen jakoon vuonna 1795. Ukrainan osalta seurauksena oli koko Dnepr-joen länsipuolen liittäminen Venäjään Itävallan ensimmäisessä jaossa saamaan Galitsiaan asti.

Vuosisadat olivat riepotelleet ukrainalaisia, joiden identiteetin ytimenä säilyi kuitenkin sekä tietoisuus historiastaan että oma kieli, jolla vasta 1789 painettiin ensimmäinen kirja, Ivan Kotljarevskyn Enedijda-runoelma. Kolmeen osaan jakautuneilla mutta omaa hallintaa korostaneilla kirkoillakin oli merkityksensä. Hallitseva Venäjä purki ukrainalaista identiteettiä tukevia instituutioita ja korosti mahdollisimman paljon historiallista yhteyttä omaan suuntaansa. Kuitenkin muun Euroopan ja Suomenkin tavoin kansallisuusaate alkoi myös Ukrainassa nousta 1800-luvun alussa, ja se vahvistui koko vuosisadan.

Ukrainan tappio Venäjän keisarikunnan hajoamissodassa

Itäinen Ukraina

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Ukraina oli Itävallan Galitsiaan asti Venäjän vallassa, ja sen poliittiset suuntaukset vasemmalta oikealle sekä lojalismista vielä harvoihin itsenäisyysradikaaleihin muistuttivat Suomen tilannetta. Sen omat instituutiot olivat kuitenkin varsin heikkoja Suomeen verrattuna. Lisäksi sodan rintama liikkui alusta alkaen Galitsian ja Bug-joen alueilla – 3,5 miljoonan ukrainalaisen taistellessa Venäjän armeijassa ja 250 000 galitsialaisen Itävallan joukoissa. Suomalaisilla on käytettävissä hyvä kuvaus Galitsian taisteluista siellä venäläistä 12. ratsuväkidivisioonaa komentaneen kenraali Mannerheimin muistelmissa. Viereisen divisioonan komentajana oli tuleva Venäjän sisällissodan valkoisten eteläisen armeijan komentaja kenraali Anton Denikin.

Venäjän Nikolai II:n syrjäyttäneen maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Suomessa oli valmiina pitkän perinteen edustuslaitoksen jälkeen kymmenen vuotta toiminut demokraattisesti valittu eduskunta, ja maahan valittiin sen enemmistöön nojaava Oskari Tokoin senaatti, jolla oli takanaan sadan vuoden perinteet. Ukrainassa kansalaisjärjestöt perustivat heti maaliskuussa Radan eli neuvoston, ja huhtikuussa kokoontunut laajempi järjestöjen kongressi vaati maalle autonomiaa sekä valitsi 150-henkisen Radan korkeimmaksi valtioelimeksi. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan tunnustanut sitä. Samaan aikaan alkoi ukrainalainen, tappioon päättynyt versio Venäjän keisarikunnan hajoamissotaa.

Kaikkiin Venäjän rajamaihin soveltamansa politiikan mukaisesti Saksa tuki myös Ukrainan itsenäistymispyrkimyksiä oman suojattinsa johdolla. Kesällä 1917 Venäjän väliaikaisen hallituksen sota epäonnistui juuri Galitsian–Bug-joen rintamilla. Sielläkin neuvostoja perustaneet sotilaat siirtyivät laajoin joukoin bolsevikkien kannattajiksi.

Toukokuussa 1917 Venäjän VI ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi nimitetty Mannerheim kertoo kesäkuun tilanteesta: ”Kysyin (armeijakuntaan kuulunutta divisioonaa komentaneelta) kenraalilta, voiko hän luottaa joukkoonsa… Kerroin hänelle, että olen varmuuden vuoksi suunnannut muutamia tykkejä sitä aluetta kohti, johon hänen joukkonsa oli leiriydyttävä. Puolen tunnin kuluttua kenraali tiedotti, että joukot kieltäytyvät menemästä ampumahautoihin. Heti kun ensimmäiset ammukset räjähtivät lähellä leiriä, oli tilanne pelastettu, ja niin tuntui olevan kenraalin kunniakin!”

Kaikeksi onneksi kesäkuussa 50-vuotispäiviään viettäneen ja kenraaliluutnantiksi ylennetyn Mannerheimin nilkka nyrjähti. Odessan kautta alkoi matka kohti kotimaata, missä hänellä oli riittävästi kokemusta ennakoida, mitä tuleman piti.

Maailmansodan jatkuessa ja armeijan kapinoidessa Ukrainan kansalliset ryhmittymät, maareformia vaativat talonpojat sekä sosialidemokraattien bolsevikit ja mensevikit kamppailivat sekä keskenään että myös Ukrainan oikeuksien puolesta.

Venäjän väliaikainen hallitus toteutti samaa linjaa kaikissa irtautumaan pyrkivissä rajamaissa. Se tunnusti Pietarin neuvostojen kongressilta tukea saaneen Radan sihteeristön, mutta katsoi lopullisen ratkaisun kuuluvan vaaleilla valittavalle, Venäjän lakia säätävälle kansalliskokoukselle. Sekin oli liikaa Pietarin Duumalle ja johti hallituksen vaihtumiseen. Uusi pääministeri Kerenski tiesi, ettei hänellä ole varaa pehmoilla Suomenkaan valtalain kanssa.

Heti Leninin johtaman lokakuun eli 7. marraskuuta tapahtuneen vallankumouksen jälkeen bolsevikit yrittivät ottaa vallan myös Kiovassa. Venäjän väliaikaiselle hallitukselle uskolliset laittoivat vastaan, ja oltuaan jonkin aikaa puolueettomana Rada otti joukkoineen vallan Kiovassa sekä julisti 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan. Samalla se kuitenkin lupasi kansalliskokouksen vaalit ja pysymisen tulevan ”demokraattisen Venäjän” yhteydessä.

Suomessa oli samaan aikaan sosialidemokraattien 14. marraskuuta julistama yleislakko, ja kaksi päivää myöhemmin kaksi tuntia voimassa myös päätös vallankumouksesta, joka kuitenkin peruttiin eduskunnan otettua kaiken vallan itselleen sekä hyväksyttyään myös toimeenpanevana valtana kunnallislain ja kahdeksantuntisen työaikalain.

Leninin Venäjä ja keskusvallat sopivat itärintamalla aselevon 5. joulukuuta. Heti sen jälkeen Ukrainan bolsevikit yrittivät jälleen kaappausta Kiovassa sekä 17. joulukuuta Ukrainan neuvostojen kokouksessa, mutta kumpikin epäonnistui. Kiovan Rada etsi tukea keskusvalloilta ja lähetti valtuuskunnan Brest-Litovskin rauhankonferenssiin. Yllättäen Trotski tunnusti 25.12. perille päässeen Ukrainan valtuuskunnan neuvotteluosapuoleksi eli Ukrainan itsenäisyyden. Taustana oli samana päivänä Harkovaan edenneiden Venäjän bolsevikkien tuella kokoontuneet Ukrainan bolsevikit ja heidän julistamansa oma Ukrainan kansantasavalta. Voitettuaan sotilaallisesti Kiovan Radan kansantasavallan siitä tulisi itsenäisen Ukrainan vapaasti neuvostojen liittoon liittyvä neuvostotasavalta. Leninin ja Trotskin taktiikka oli lopulta onnistuneena Ukrainassa sama kuin lopulta epäonnistuneena Suomessa.

Harkovan bolsevikkien kansantasavallan perustava kokous antoi julistuksen suurtilojen maan jakamisesta talonpojille, ja sen joukot alkoivat edetä kohti Kiovaa, jonka läheisyyteen ne etenivät tammikuun 1918 lopulla. Tässä vaiheessa 25.1. Kiovan Rada julisti Ukrainan itsenäiseksi sekä maareformin, joka kuitenkaan ei enää kuulostanut uskottavalta. Päivä oli sama, jolloin Suomessa eduskunta valitsi Brest-Litovskiin valtuuskunnan, jolle kuitenkin tuli muita menoja, kun SDP päätti samana iltana aloittaa vallankumouksen ja Mannerheim sen torjumisen.

Brest-Liovskissa Kiovan Rada pelasi kovan pelin todellisten voimavarojen ylärajalle ja ylikin – ja sai lopulta maksaa siitä Saksallekin. Mutta kun sota jatkui Ranskan ja Italian rintamilla, Saksalla ja Itävallalla oli kiire päästä saamaan viljaa Ukrainasta. Kesken bolsevikkien kanssa käytyjä rauhanneuvotteluita Saksan-Itävallan keskusvaltojen sopimus Ukrainan kanssa myös heikensi Trotskin asemaa. Tämän esittäessä vastalauseita keskusvallat ja Ukraina allekirjoittivat samalla Ukrainan itsenäisyyden tunnustamista merkinneen rauhansopimuksen 9. helmikuuta. Siinä Galitsia jäi Puolan jaon mukaisesti sotaa edeltäneellä tavalla Itävallalle, mutta Puolan tyydyttämiseksi se jaettiin ukrainalais- ja puolalaisenemmistöiseen osaan. Sopimuksen salaisessa osassa keskusvaltojen Venäjän vastainen raja piirrettiin Asovan meren päästä 300 kilometriä pohjoiseen ja sieltä luoteeseen runsaasti Harkovan pohjoispuolelle ja Kurskin eteläpuolelle jatkuen sieltä Brest-Litovskiin. Ukraina lupasi toimittaa keskusvalloille miljoona tonnia viljaa.

Ukrainaa koskenut Brest-Litovskin rauhansopimus allekirjoitettiin samana päivänä, jolloin bolsevikit valtasivat Kiovan seurauksena noin 5000 vastustajan surmaaminen. Sopimuksen mukaan keskusvallat auttoivat Radan hallitusta karkottamaan bolsevikit, ja huhtikuun loppuun mennessä ne olivatkin Ukrainan itärajalla. Keskusvaltojen ja Leninin johtaman Venäjän välisessä Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3.3. Venäjä lupasi solmia toteutumatta jääneen rauhansopimuksen Kiovan Radan Ukrainan kanssa. Itsenäinen Ukraina jaettiin Saksan ja Itävallan sotilaallisesti hallitsemiin vyöhykkeisiin Saksan saadessa hallintaansa Kiovan, Donbassin ja Krimin.

Itsepäinen Radan hallitus ei kuitenkaan onnistunut hankkimaan lupaamaansa viljaa maaseudulta ilman lupaamansa maareformin toteuttamista, mitä taas Saksa ei hyväksynyt. Jo 29. huhtikuuta Saksa toteutti Kiovassa vallankaappauksen maan oikeistolaisten ryhmien tuella ja valitutti Ukrainan hetmaaniksi kenraali Pavlo Skoropadskin, joka oli suoraan alenevassa polvessa Ivan Mazepan jälkeläinen ja toistaiseksi salaa myös yleisvenäläinen monarkisti. Maareformin toteutumatta jääminen ja viljan pakkoluovutukset keskusvaltojen tarpeisiin johtivat talonpoikien aseelliseen vastarintaan, ja tilanteen kiristyessä myös sosialidemokraattien johtajia kuten Symon Petljura pidätettiin.

Maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918 aselevon myötä keskusvaltojen tappioon. Kolme päivää myöhemmin Venäjän valkoisen vastavallankumouksen varaan laskenut hetmaani Skoropadski julisti Ukrainan luopuvan itsenäisyydestään ja pyrkivän autonomiseen asemaan tulevan ei-bolsevistisen Venäjän yhteydessä. Seurauksena oli Ukrainan kansallismielisen ja vasemmistolaisen, itsenäisyydestä kiinni pitävän Direktion perustaminen, yhtenä johtavana jäsenenään Petljura.

Ukrainan Direktio-hallitus alkoi toteuttaa maareformia, minkä seurauksena armeijassa palvelleet maaseudun pojat palasivat kotiseuduilleen ja jättivät maan ilman kunnollista armeijaa. Se kostautui, kun maailmansodassa tappion kärsineet saksalaiset poistuivat joulukuun puolivälissä, ja bolsevikkien paluu kohti länttä alkoi myös Ukrainassa. Heidän lupaukseensa maareformista luotettiin enemmän kuin Direktion pysymiseen siinä, ja bolsevikit saivat liittolaisekseen Nestor Mahonin talonpoikaisarmeijan. Bolsevikkien edetessä vallatuille alueille sinne levisi samalla Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta.

Samaan aikaan Venäjällä jatkui bolsevikkien ja valkoisen vastavallankumouksen välinen sisällisota, jossa eteläisen valkoisen armeijan johtajana toimi kenraali Anton Denikin. Etenkin Ranska ja Englannin hallituksessa sotaministeri Winston Churchill tukivat voimakkaasti Venäjän valkoisia armeijoita Leninin bolsevikkien kaatamiseksi. Tuossa vaiheessa voittajavaltojen päälinjaksi tuli vanhan Venäjän yhtenäisyys ainakin siihen asti, kun tammikuussa 1919 alkava Pariisin rauhankonferenssi käsittelisi Venäjän kansallisuuksien asiaa. Se taas siirtyi presidentti Wilsonin toimesta konferenssin lopulle eikä toteutunut lainkaan – lukuun ottamatta ulkoministeri Rudolf Holstin ja Yhdysvaltojen elintarvikejohtajan Herbert Hooverin junailun tuloksena saatua, presidentti Wilsonin 28. huhtikuuta 1919 esittämää Suomen itsenäisyyden tunnustamista.

Ukrainan sisäisen kamppailun jatkuessa itsenäiseksi julistautuneen Ukrainan edustajat eivät profiloituneet Pariisin rauhankonferenssissa – verrattuna esimerkiksi tehokkaasti painostaneisiin valkoiseen Venäjään ja Puolaan. Ilmeisesti Galitsian kiistan turhauttamana Englannin pääministeri Lloyd George sanoi nähneensä ”ukrainalaisen vain kerran… ja hän oli myös viimeinen, enkä ole varma haluaisinko nähdä enää yhtäkään.”

Ranskan ja Churchillin työnjaossa yhtenäistä Venäjää loppuun asti vaatineen Denikinin valkoisen armeijan tukeminen Ukrainassa kuului Ranskalle, jonka joukot nousivat maihin Odessassa pian 11.11. tapahtuneen Saksan antautumisen jälkeen joulukuussa 1918. Kun Denikin vastusti jyrkästi Ukrainan itsenäisyyttä ja Ranska oli pidättyväinen, monet Direktion tukena olleet armeijan yksiköt siirtyivät bolsevikkien puolelle. Ranskan laivaston ja siitä maihin nousseet sotilaat alkoivat kapinoida vastustaen pitkän sodan jatkamista heille oudolla alueella, minkä vuoksi Ranska vetäytyi Ukrainasta ja Mustalta mereltä helmikuun alussa 1919. Odessaan jäänyt Direktion armeija loikkasi siinä vaiheessa bolsevikkien puolelle, ja vielä Dneprin länsipuolella kannatustaan säilyttänyt Direktio siirtyi Kiovasta sinne.

Läntinen Ukraina

Läntinen Ukraina oli käynyt omalla tavallaan läpi maailmansodan loppuvaiheet. Syksyllä 1918 Itävallan keisarikunta oli hajoamassa, mutta siihen Puolan jaosta alkaen varsin hyvin kokemuksin kuuluneen Galitsian ukrainalaisten enemmistö oli lojaali valtioyhteydelle. Jo lokakuun puolivälissä se perusti Länsi-Ukrainan valtion, ja suunnitelmana oli sen liittyminen lopulta epäonnistuneeseen Itävallan liittovaltioon. Kun jo kriisiin ajautunut Itävallan hallitus ei hyväksynyt moista separatismia, itsenäiseen Kiovan Direktioon suuntautuneet sotilaat kaappasivat Lvivissä vallan.

Lvivin kaappaajat ottivat haltuunsa Galitsian itäosan ja julistivat oman Länsi-Ukrainan kansantasavallan. Se taas ei sopinut Puolalle, joka halusi itselleen ennen jakoa Puolaan kuuluneen koko Galitsian. Seurauksena oli sota ukrainalais-galitsialaisten ja Puolan välillä. Länsi-Ukrainan kansantasavalta ja Kiovan Direktion Ukraina löysivät toisensa, ja ne julistivat valtioliiton 22. tammikuuta 1919, mutta samanaikaisten itäsuunnan taisteluiden vuoksi hanke jäi paperille. Puola valtasi koko Itä-Galitsian heinäkuussa. Marraskuussa Versailles’n rauhankonferenssi päätti antaa Itä-Galitsian hallintaoikeuden Puolalle 25 vuodeksi, minkä sitten Kansainliitto muutti pysyväksi vuonna 1923.

Tappion kärsineet Galitsian ukrainalaiset joukot kuitenkin siirtyivät Ukrainan puolelle ja liittyivät Kiovasta paenneeseen Direktioon, minkä voimin se hyökkäsi uudelleen bolsevikken hallitsemaan Kiovaan ja saapui sinne samana päivänä kuin Venäjän valkoisten Denikinin joukot idästä. Aluksi yhteenotto vältettiin, mutta kahden Kiovan valtaajan välisissä neuvotteluissa Denikinin kanta Ukrainan itsenäisyyteen oli edelleen jyrkän kielteinen. Sen tuloksena Direktio julisti 21. syyskuuta sodan Moskovan bolsevikkeja vastaan sotineelle Denikinille.

Itsenäisen Ukrainan Direktion ja Denikinin valkoisen Venäjän sota meni kuitenkin huonosti kummallekin, ja joulukuussa 1919 bolsevikit valtasivat jälleen Kiovan. Nyt bolsevikit toteuttivat tehokkaasti Leninin kaksivaiheista kansallisuuspolitiikkaa, ja he lupasivat Ukrainalle valtion aseman tulevassa Neuvosto-Venäjän liittovaltiossa. Vaihtoehdot olivat vähissä, ja tällä kertaa se tepsi myös sosialidemokraatteihin, sosialistivallankumouksellisiin ja jälleen Nestor Mahoniin talonpoikaisarmeijoineen.

Direktio pakeni ulkomaille, mutta vielä Ukrainan läntisillä alueilla olevan ukrainalaisen armeijan osien tukema Petljura meni Varsovaan tapaamaan Puolan uutta valtionpäämiestä, vanhasta Suur-Puolasta haaveillutta Józef Pilsudskia. Huhtikuun 20. päivänä 1920 Kiovan Ukrainan kansantasavalta ja Puola sopivat sotilasliitosta, jonka tavoitteena oli vapauttaa Ukraina. Petljuran Pilsudskille lupaama hinta Ukrainan valtaamisesta oli suuri mutta pienempi kuin koko Ukrainan menettäminen. Itä-Galitsia kuuluisi Puolalle ja siitä eteenpäin Dneprin länsipuoli jaettaisiin Puolan ja Ukrainan kesken. Se taas katkeroitti länsiukrainalaiset, ja maan itäosassakin oli vastahankaa.

Joka tapauksessa Puola hyökkäsi huhtikuussa 1920 Ukrainaan ja valtasi toukokuussa Kiovan. Tässä vaiheessa huonosti menestyneen Venäjän valkoisten eteläisen armeijan komentajan kenraali Denikinin täytyi erota, ja Krimille vetäytyneiden valkoisten joukkojen johtoon tuli kenraali Pjotr Wrangel. Hän hyökkäsi Krimiltä pohjoiseen, mutta Venäjän sisällissota oli jo tosiasiassa ratkennut bolsevikkien voitoksi. Trotskilla riitti joukkoja Kiovan valtaamiseen jo kesäkuussa. Sen jälkeen Moskovassa kiisteltiin, yritetäänkö vielä Puolan valtaamista, ja Lenin ratkaisi vahvistettujen neuvostojoukkojen etenemisen kohti Varsovaa. Hänen mukaansa ”Riski oli suuri, mutta palkinto vielä suurempi”. Elokuun 16. päivänä Varsovan edustalla käytiin taistelu, jonka Pilsudskin Puola yllättäen voitti.

Ranska toivoi vielä valkoisen Venäjän voittoa ja Suomi puolestaan sivustatukea Tarton rauhanneuvotteluille, mutta vastoin kummankin odotuksia Puolan ja Venäjän rauhanneuvottelut alkoivat 21. syyskuuta, ja ne päätyivät Riian rauhaan 18. maaliskuuta 1921. Sillä kertaa Ukraina jaettiin Puolan ja Neuvosto-Venäjän kesken. Puola sai ensimmäisessä Puolan jaossa 1772 Itävallalle menettämänsä Galitsian ja Volynian maakunnan ja Venäjä loput. Pariisin rauhankonferenssin tuloksena Romania hallitsi Bukovinaa ja Besarabiaa sekä Tšekkoslovakia Transkarpatiaa. Tämä ”Länsi-Ukraina” liitettiin toisen maailmansodan jälkeen Ukrainan sosialistiseen neuvostotasavaltaan.

Joulukuussa 1922 perustettiin Neuvostoliitto bolsevikkien hallinnassa olleista neuvostotasavalloista, joista yksi oli Ukraina. Sen itärajassa tapahtui vielä pienehköjä muutoksia ja yksi suurikin, kun Venäjän Turkilta vuonna 1783 valtaama Krimin niemimaa liitettiin Ukrainan neuvostotasavaltaan vuonna 1954.

Neuvostoliiton perustuslaissa oli erikoisuus, jonka mukaan sen rajoilla olevilla neuvostotasavalloilla oli oikeus halutessaan erota liitosta. Sen perusteella Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan johtajat tapasivat 8. joulukuuta 1991 Valko-Venäjällä Belovezissä ja päättivät erota liitostaan sekä näin tosiasiallisesti lakkauttaa Neuvostoliiton. Lakkautuksen sitten toteutti Neuvostoliiton presidentti ja kommunistisen puolueen pääsihteeri Mihail Gorbatšov 25. joulukuuta 1991. Ukraina oli tullut YK:n jäseneksi jo sitä perustettaessa 1945.

Ukraina ei selvinnyt voittajaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Venäjän keisarikunnan hajoamissodassa vaan jäi osaksi Neuvostoliittoa. Nyt se käy pitkittynyttä Neuvostoliiton hajoamissotaa, joka samalla näyttää olevan avausta uuteen historian vaiheeseen, jota Yhdysvalloissa monet kutsuvat nimellä ”kylmä sota 2”.

Kylmä sota 2

Venäjä

Neuvostoliiton ja sen antaman identiteetin romahdettua presidentti Putin on yhdessä maansa vanhan henkisen perinnön sisäistäneen lukeneiston kanssa rakentanut Venäjän ideaa, johdon legitimiteettiä ja ulkosuhteita Neuvostoliittoa edeltäneen ajan pohjalta. Sen rinnalla ovat edenneet liittolaisten etsiminen ja energian viennillä rahoitettu asevoimien kehittäminen.

Käytettävissä ovat olleet Bysantin ja Kolmannen Rooman keisarillinen perinne, Moskovan ortodoksisen patriarkaatin perinne, etninen isovenäläisyys sekä perinteiset geopolitiikan teoriat, joiden kaikkien vaikutusta voi tunnistaa myös Putinin esittämissä Ukrainan hyökkäyksen perusteluissa.

Halford Mackinderin yli sadan vuoden takainen geopoliittinen teesi Euraasian mantereen ydinalueen keskeisyydestä on laajalti tunnettu. Ajatus itsenäisen tai Natoon kuuluvan Ukrainan turvallisuuspoliittisesta uhkasta saa taustaa Venäjän pitkän historian kokemuksista vihollisen hyökkäysreiteistä kohti Moskovaa. Keskeinen on myös ollut argumentointi kylmän sodan ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisistä keskusteluista ja sopimuksista erityisesti Yhdysvaltojen kanssa.

Esimerkiksi L.N. Gumlevin jo vuoden 1992 perusteiltaan isovenäläisen Ot Rusi do Rossii teoksen mukaan maapallon geopoliittisen vallan ydinalueen Euraasian johtava kansa ovat venäläiset, jotka koostuvat slaaveista, turkkilais-tataareista ja suomalais-ugrilaisista kansoista. Näin ollen Venäjän nyt johdossa olevan eliitin syvällä olevan ja kaukaa tulevan perinteen mukaan Ukrainan tulisi tulevaisuudessakin kuulua isovenäläiseen kansojen perheeseen. Samaan kokonaisuuteen on kuulunut myös Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi 2009 valittu Kirill, joka elokuussa 1991 oli omilla teologis-isovenäläisillä perusteillaan kannattanut jopa Janajevin kaappausta. Kuten Venäjän pitkästä historiasta ja myös hyökkäyksen kannatuksesta Venäjällä tulee esiin, näillä teemoilla on runsaasti kaikupohjaa ja jatkuvuutta kulttuurissa ja ihmismielissä.

Huolimatta vuoden 2008 Georgian sodan ja vuoden 2014 Ukrainan sodan jälkeisistä Venäjän ja lännen poliittisista jännitteistä länsimaiden suurimmat pankit sekä teollisuuden, energian ja vähittäiskaupan yritykset ovat tehneet Venäjälle runsaasti investointeja, joiden taso saavutti 2012−2013 noin 40 mrd. euroa suuruusluokan pysyessä sen jälkeenkin. Vuonna 2020 EU-maiden vienti Venäjälle oli 79 mrd. euroa ja tuonti sieltä oli 95 mrd. euroa, josta energian osuus oli noin puolet. Vuoden 2022 alussa Venäjän vaihtotaseen ylijäämä ja valuuttavaranto olivat maailman 4. suurimmat. Vuonna 2019 Venäjän valtion budjettiylijäämä oli maailman suurin ja vuoden 2022 alussa sen julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen oli maailman pienimpiä eli vain 14%.

Venäläisten elintaso ei viimeisen kymmenen vuoden aikana juuri noussut, ja Putinin hallinto sekä säästi että investoi vientituloja maan asevoimiin, erityisesti ydinasepelotetta vahvistavaan uuteen teknologiaan ja vähemmän perinteisiin maavoimiin. Voi sanoa, että valtion ”sotakassa” on ollut varsin täynnä ainakin, jos lännen pakotteet eivät tavoita sen ulkomaisia sijoituksia.

Samaan aikaan läntiset valtiot ovat kuitenkin yhteenlasketuilta kansantalouksiltaan ja sekä armeijoiltaan jatkuvasti ylivoimaisia verrattuna Venäjään ja pärjäävät vertailussa hyvin myös yhteenlasketuille Kiinalle ja Venäjälle.

Ensimmäistä kertaa Aleksander Nevskin jälkeen Venäjän liittolainen on jälleen idässä eli Kiina. Ottaen huomioon Venäjän johdossa olevan tiedustelun ammattilaisen ja käytössä olevat tiedustelun voimavarat, hyökkäyksessä Ukrainaan kyseessä ei näyttäisi olevan Nikolai I:n kaltainen yksilön arvostelukyvyn heikkous ja kunnianhimo vaan historiasta elvytetty isovenäläinen ideologia sekä Kiinan kanssa saavutettu yhteisymmärrys pitkäaikaisesta liittolaisuudesta alkavassa historian uudessa vaiheessa. Samansuuntaisia analyyseja on esitetty myös Yhdysvalloissa, ja ne näyttävät vaikuttaneen myös sen ulkopolitiikan muotoiluun.

Yhdysvallat

Yhdysvalloissa ja laajemminkin lännessä kylmän sodan voittoa seurasi valtavirtana ajatus sen liberaalin demokratian ja oikeusvaltion, kansainvälisen sääntöperusteisen ja yhteistyönvaraisen järjestelmän lopullisesta voitosta ja etenemisestä kaikkialle – myös Venäjälle ja Kiinaan. Tunnetuimmaksi tuli Francis Fukuyaman kirja Historian loppu ja viimeinen ihminen. Vielä 1997 Zbigniew Brzezinski sanoi Grand Chessboard -kirjassaan Itä-Euroopan muodostavan ponnahduslaudan koko Euraasian liberaalin kehityksen toteuttamiseen. Tunnettuja ovat myös mm. Robert Kaganin monet samansuuntaiset kirjat ja artikkelit.

Kylmän sodan lopulliselta näyttäneen voiton jälkeen useimmat Euroopan maat kuittasivat ”rauhan osinkoja” eli vähensivät puolustusmenoja, mutta Yhdysvalloissa se sai aikaan suuren debatin jatkosta ja erityisesti Naton tulevaisuudesta. Siellä tuon ajan voitokkaat tunnelmat johtivat päätelmiin tulevan maailman ”yhteistyönvaraisesta turvallisuudesta” ja sitä ”kansainvälisen yhteisön” apuna ylläpitävästä, Yhdysvaltojen johtamasta Natosta.

Sama ajattelu sai sijaa 1990-luvun lopulla myös Suomessa sekä silloisen poliittisen johdon että tuolloin aikuistuneen ikäluokan keskuudessa. Sen saattoi tunnistaa myös Suomen vuoden 2001 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon sekä Ruotsin puolustuspoliittisten ratkaisujen taustalta. Monien kulisseissa käytyjen kamppailujen saattelemana Suomessa on kuitenkin muista Euroopan maista poiketen panostettu kylmän sodan jälkeen puolustusvoimiin.

Yhdysvalloissa wilsonlaisella valistusliberalismilla on ollut myös kriitikkonsa. Se sai 1980-luvulla rinnalleen neo-konservatiivisen virtauksen, jonka mukaan liberaali demokratia ja maailmanjärjestys ovat kyllä pitkän sivistyshistorian tuloksia, mutta niitä voidaan vauhdittaa ja varmistaa Yhdysvaltojen ja ”kansainvälisen yhteisön” aseellisin voimin. Siihen nojaava merkittävin poliittinen linjaus oli Yhdysvaltojen vuoden 2002 Strateginen asiakirja, jossa Yhdysvaltojen voiman tavoitteeksi asetettiin sen käyttö demokratian edistämiseen maailmassa. Vastaava ajattelu vaikutti myös EU:n laajentumis- ja kumppanuuspolitiikkaan, jota EU:n neuvoston virkamiehistössä pitkään palvellut englantilainen Robert Cooper luonnehti postmoderniksi liberaaliksi imperialismiksi.

Kylmän sodan voiton arkkitehdit kuten George Kennan ja Paul Nitze vastustivat 1990-luvun lopulla Naton laajenemista perustellen sen johtavan autoritaarisen Venäjän paluuseen. Mutta mm. Zbigniew Brzezinski ja Henry Kissinger puolestaan vaativat laajentamista Neuvostoliiton vallasta vapautuneisiin entisiin Varsovan liiton maihin perustelunaan, että Venäjä muuten palaa ennemmin tai myöhemmin täyttämään sotilaallinen tyhjiön Itä-Euroopassa.

Tapahtumien kulusta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisellä 1990-luvulla on runsaasti muistelmia, tutkimuksia sekä kiistoja suunnitelmista, sopimuksista ja lupauksista. Joka tapauksessa lopputuloksena oli ylisukupolvisesti toistuneen lännen ja idän välisen historian mukaisesti Yhdysvaltojen johtaman Naton eteneminen tukemaan Neuvostoliitosta ja sen etupiiristä irrottautuneita maita niiden toiveiden mukaisesti – Ukrainaa lukuun ottamatta. Myös ylisukupolvisen historian mukaisesti Neuvostoliittoa seurannut Venäjä alkoi torjua etenemistä ja edetä itse, kun katsoi oman ja liittolaistensa voiman riittävän – ensin presidentti Putinin retoriikkana Münchenin turvallisuuskonferenssissa helmikuussa 2007 ja sitten askel askeleelta lopulta myös Ukrainassa helmikuussa 2014.

Yhdysvaltojen ulkopoliittisen akateemisen eliitin valtavirta on muutamia poikkeuksia – kuten Harvardin Graham Allison – lukuun ottamatta pitkään vähätellyt Venäjän mahdollisuuksia, mutta viimeistään 2000-luvun alussa se tunnisti Kiinan nousun merkityksen. Robert Kaganin tapainen luottamus Yhdysvaltojen globaaliin hegemoniaan liberaalin maailmanjärjestyksen turvaajana on jäänyt taka-alalle, ja keskiöön on tullut kysymys, miten Yhdysvaltojen tulisi toimia voimasuhteiltaan muuttuvassa ja samaan aikaan uusia ongelmia kuten ilmastomuutosta ratkaisevassa maailmassa.

Ymmärrettävästi myös Yhdysvalloissa kilpailevat vaihtoehdot ovat nousseet maan omista ulkopoliittisen ajattelun perinteistä.

Yksi amerikkalainen suuntaus on ollut erilaisten Realpolitik-perinteiden soveltaminen uuteen tilanteeseen kuten edelleen aktiivisella Henry Kissingerillä ja hänen oppilaallaan Graham Allisonilla, John Mearsheimerilla sekä vuonna 2017 kuolleella Zbigniew Brzezinskillä. Sen perusideana on ollut lyödä kiilaa Venäjän ja Kiinan väliin sekä tehdä kummankin kanssa sopimus suursotaa ennalta estävästä etupiirijaosta. Tämä ajattelun sovellutus on ollut myös jo 2014 Ukrainaan ehdotettu ”Suomen malliksi” sanottu, jolloin Ukraina olisi jatkossa Naton ulkopuolinen läntinen demokratia. Kissinger toisti ajatuksensa The Economistin haastattelussa vielä keväällä 2021 jatkaen, että jos Venäjä hyökkää Ukrainaan, siihen on vastattava voimakkaasti. Tämä idea eli mm. Saksan ja Ranskan politiikan kulisseissa vielä talvelle 2022.

Euroopan etupiirien sopimisen osalta ajatus ei kuitenkaan ole saanut laajaa kannatusta. Siihen on osaltaan vaikuttanut myös monien muistissa oleva Nixonin–Kissingerin ajan etupiirin ja liennytyksen yhdistelmän epäonnistuminen 1970-luvun puolivälissä Leonid Brežnevin Neuvostoliiton tulkittua sen lännen heikkouden osoitukseksi ja yrittäessä jatkaa etenemistään mm. SS 20-ohjuksin Euroopassa sekä perinteisin keinoin Afganistanissa ja apuvoimin Afrikassa sekä Latinalaisessa Amerikassa.

Ajatus Venäjän irrottamisesta Kiinan liittolaisuudesta sen sijaan on saanut viime aikoina hyvin paljon ulkopoliittisen eliitin kannatusta. Sitä ovat Yhdysvalloissa esittäneet mm. Harvardin professori Josph Nye, arvovaltaisen Ulkopolitiikan Neuvoston (Council on Foreign Relations) johtaja Richard N. Haass, professori Charles Kupchan sekä perinteisesti offensiivisen Venäjän-politiikan Atlantic Councilin johtaja Frederick Kempe. Ottaen tässäkin huomioon diplomatian ylisukupolvisen toimintamallin on varsin todennäköistä, että sen hintaa on tunnusteltu ja tapahtumien kulusta päätellen siitä ei ole päästy sopimukseen.

Kiinan ja Venäjän erottamisesta ei myöskään tullut presidentti Bidenin politiikan prioriteettia. Hänen puolen vuosisadan taustastaan katsoen kyse on nyt historian uudesta vaiheesta, jossa kylmän sodan Neuvostoliiton sijaan Yhdysvalloilla ja sen liittolaisilla on vastassaan Kiina liittolaisineen ja yhtenä niistä Venäjä. Ensisijaiseksi tuli Kiinan patoaminen ja siihen liittyen myös Venäjän, mikä puolestaan on käytännössä jo vuosia lähentänyt niitä toisiinsa. Kiina ja Venäjä ovat tienneet tämän.

Tässä geopoliittisessa kehikossa kansantaloudeltaan suhteellisen vaatimaton ja ideologiansa päivittänyt Putinin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan väistämättä sovittuaan siitä johonkin määrään asti Kiinan kanssa. Jännitteen laukeaminen kriisiksi olisi ajan mittaan voinut tapahtua muuallakin.

Yhdysvaltojen kylmän sodan jälkeisen ulkopolitiikan tutkimuksen ja keskustelun perusteella presidentti Bidenin Yhdysvaltojen politiikassa ei siis näytä olevan kysymys kylmän sodan jälkeisen hegemonian säilyttämisestä vaan Kiinan ja joka tapauksessa sen kanssa liittoutuvan Venäjän patoamisesta kylmän sodan tapaan mutta nykytilanteeseen sovellettuna. Sillä taas on ulkopolitiikan koulukuntien keskustelun lisäksi myös oma poliittinen lähihistoriansa.

Ukraina ja Kylmä sota 2

Yhdysvaltojen ulkopoliittisen ajattelun kilpailevat perinteet sekä sen suhteellisen kansainvälisen aseman ja väestön mielipiteen muutokset ovat aina saaneet aikaan tiettyä aaltoliikettä maan konkreettisessa ulkopolitiikassa.

George W. Bushin vuoden 2000 vaalikampanjasta alkaen Yhdysvaltojen presidentit ovat vedonneet äänestäjiin vaatimalla, että vähennettäisiin toisen maailmansodan jälkeen kertyneitä ulkomaisia vastuita. Kuten tunnettua vuonna 2001 terroristihyökkäys 9/11 suuntasi kuitenkin Bushin Yhdysvaltojen politiikan ja sotilaallisen voiman Afganistaniin lokakuussa 2001 ja Irakiin maaliskuussa 2003. Sille antoi ajatuksellista perustelua neo-konservatiivien paluu ja edellä mainittu vuoden 2002 Kansallinen turvallisuusstrategia, jossa maan sotilaallista voimaa suunnattiin tukemaan maailmanlaajuisesti demokratiaa.

Vuonna 2007 presidentti Putinin Münchenissä pitämän puheen jälkeen Venäjä eteni saman kevään Viron pronssisoturikiistasta sekä vuoden 2008 elokuun Georgian sodasta alkaen voimalla uhaten tai sitä käyttäen – Yhdysvaltojen liittolaisineen perääntyessä kompromisseja tehden ilmeisenä motiivina sekä tietty Realpolitik että oleminen kiinni Afganistanissa ja Irakissa. Ukrainan osalta vuoden 2008 huhtikuun Naton Bukarestin huippukokouksessa presidentti Bush esitti Ukrainan ja Georgian ottamista Naton jäseniksi mutta lähinnä Saksan ja Ranskan vastustuksen takia kompromissiksi tuli hyväksyminen mutta toteutuminen vasta joskus tulevaisuudessa. Silti: ”Me olimme tänään yksimielisiä, että näistä maista tulee Naton jäseniä.”

Presidentti Obama palasi presidentti Bushin vetäytymisteemaan yhdistäen sen perinteiseen liberalismiin. Vuodesta 2009 alkaen hänen ja varapresidentti Bidenin hallinnon politiikaksi tuli jatkaa kylmän sodan voiton jälkeistä liberaalin maailmanjärjestyksen etenemistä, mutta ilman uusia Yhdysvaltojen omia sotilaallisia riskejä: ”Vaikka on maailman paras vasara, kaikki ongelmat eivät ole nauloja.”

Syyriassa presidentti Obama julisti kemiallisten aseiden käytön ylittävän ”punaisen viivan”, mutta kun se tapahtui, hän sanoi, ettei ala ampumaan vain siitä syystä, että kaikki uskoisivat hänen ampuvan seuraavallakin kerralla. Obaman hallinto tuki aktiivisesti ”värivallankumouksia”. Mutta kun Ukrainassa talvella 2014 Venäjä iski sotilaallisesti vastaan, jo 14. maaliskuuta ulkoministeri John Kerry tapasi Lontoossa Venäjän ulkoministeri Lavrovin ja totesi tiedotustilaisuudessaan julkisesti Venäjän ”legitiimit intressit”.

Kerryn mukaan "Presidentti Obama ja minä emme voisi olla vakuuttuneempia siitä, että Venäjällä on parempi tapa ajaa oikeutettuja etujaan Ukrainassa. Mielestämme ei ole merkityksetöntä, että tunnustamme nämä oikeutetut edut – historialliset, kulttuuriset ja nykyiset strategiset edut. Nämä ovat todellisia etuja, ja uskon, että me kaikki... ymmärrämme nämä edut ja olemme valmiita kunnioittamaan niitä..."

Samaan aikaan keväällä 2014 Yhdysvallat pidättyi antamasta Ukrainan uudelle hallitukselle ”lethal weapons” eli riittävästi aseita, joilla olisi tehty mahdolliseksi Ukrainan tehokas sotilaallinen toiminta Venäjää ja ”pieniä vihreitä miehiä” vastaan. − Olin huhtikuussa 2014 Washingtonissa seminaarissa, jossa presidentti Obaman Euroopan asioiden neuvonantaja Charles Kupchan perusteli, ettei amerikkalaisista uusista aseista Ukrainaan seuraa muuta kuin lisää sekä venäläisiä aseita että kuolleita.

Tämä jäädytti tilanteen Donetskin ja Luhanskin ”kontaktilinjalla” ja loi pohjaa pyrkimyksille sittemmin toteuttamatta jääneisiin Minskin sopimuksin. Kieltämättä tämä kuvasi laajemminkin presidentti Obaman ajattelua. Hänen politiikastaan jäi erääksi perinnöksi syksyn 2016 Pohjolan päämiesten Washingtonin vierailun aikana Charles Kupchanin sanoin Pohjolan määrittäminen yhdeksi Yhdysvaltojen ”strategiseksi ydinalueeksi” ja sen mukainen lisääntyvä asemoituminen välttäen samalla suuremman vastaliikkeen vaaraan asti menevää eskalaatiota.

Georgetownin yliopiston professorina aikaisemmin toiminut Kupchan hahmotti myös koko presidentti Obaman hallinnon linjaa tilanteessa, jolloin amerikkalainen keskustelu alkoi kääntyä liberaalin maailmanjärjestyksen ylläpitämisestä Yhdysvaltojen selviämiseen maailman voimasuhteiden muuttuessa.

Kupchanin vuoden 2012 Ei kenenkään maailma -teoksen mukaan Yhdysvaltojen suhteellinen asema heikkenee väistämättä ja tulevaisuudessa maailmassa on useita varsin vahvoja vaikuttavia toimijoita ja vaihtuvia koalitioita – samaan tapaan kuin Euroopan historiasta tutussa ”suurvaltojen konsertissa” 1800-luvulla. Jatkossa ei myöskään voida pitää kovin tarkkaa lukua, ovatko kumppanit demokraattisia vai ei, koska monet Yhdysvalloille geopoliittisesti tärkeät valtiot eivät sitä ainakaan täysin ole. Umpimähkään ei voi vetäytyä, mutta Yhdysvaltojen pitäisi viileästi harkita, missä on aseellisesti mukana ja missä ei. Siinä suhteessa varapresidentti Joe Biden avustajineen oli 2014 Ukrainan aseistamisesta eri mieltä kuin presidentti Obama avustajineen – ja asiaan palattiin helmikuussa 2021.

Siinä välillä presidentti Trumpin vuoden 2016 vaalikampanjan alusta asti hänen tavoitteensa oli laajaan kansaan vetoava Yhdysvaltojen ”loputtomien sotien” lopettaminen sekä yhteyttä ottava Venäjän-politiikka. On mahdotonta sanoa, kuinka paljon Trumpilla riehuvasta politiikastaan oli laskelmoitua ja paljonko ajatuksen sekavuutta, mutta myös Washingtonin ulkopoliittisen eliitin laajan vastustuksen jälkeen lopputulos oli katastrofi.

Presidentti Trumpin kaudella Yhdysvalloissa jatkui vilkas tai paremminkin kiivas keskustelu maan ulkopolitiikasta. Kupchan julkaisi 2020 vaalien alla Yhdysvaltojen ulkopolitiikan historiasta paljon julkisuutta saaneen teoksen Isolationism, jossa hän analysoi ja kriittisesti ymmärsikin Trumpin vetäytymispolitiikkaa ja argumentoi tarvetta löytää tasapaino laajan kansan haluaman vetäytymisen ja kansainvälisen vastuun kantamisen välillä. Hän ei mahtunut presidentti Bidenin hallintoon, mutta on ollut runsaasti julkisuudessa sekä puolustaen tämän linjauksia että argumentoidakseen globaalin ”suurvaltojen konsertin puolesta”. Lisäksi hän on tuonut esiin presidentti Bidenin pitkäaikaista kiintymystä Ukrainan asiaan.

Yhdysvaltojen perinteisten liberaalien, ennakoivaa etupiirijakoa kannattavien realistien sekä mm. Kupchanin suurvaltojen konsertin rinnalle on viime vuosina noussut esiin kylmän sodan uuden version toteutumisen malli, joka näyttää hahmottavan nyt kehittyvää suurvaltojen politiikkaa. Sen yhtenä kärkenä on Washingtonin Johns Hopkins yliopiston professori Hal Brands. Juuri ilmestyneen The Twilight Struggle -kirjansa julkistamisen yhteydessä hän sanaili olleensa vähän huolestunut, tulisiko moitteita liiallisesta pessimismistä, mutta kuin tilauksesta presidentti Putinin hyökkäys Ukrainaan tuli todistajaksi. Brandsin mukaan on otettava oppia kylmän sodan virheistä ja onnistumisista ja pärjättävä tälläkin kerralla, nyt Kiinan ja sen liittolaisen Venäjän patoamisessa.

Brandsin yksi keskeinen kysymys on ydinaseen vaikutus suurvaltojen väliseen kilpailuun edellisen ja nyt alkaneen kylmän sodan aikana. Heti toisen maailmansodan jälkeen ainoana ydinaseen hallitsijana Yhdysvallat luotti aluksi sen pelotteeseen Neuvostoliittoa vastaan. Brandsin mukaan myös Neuvostoliiton hankittua ydinaseen vuonna 1953 Nikita Hrushtshev päätteli, ettei ”kriittinen tekijä ollut voimien tasapaino vaan päättäväisyyden tasapaino: kumpi halusi ottaa kriiseissä suuremman riskin”. Se johti jo Leninin arsenaalissa olleiden epäsuorien menetelmien kuten vallankumousten käytön lisäämiseen Yhdysvaltoja vastaan ja lopulta lokakuun 1962 Kuuban ohjuskriisiin.

Yhdysvalloissa kylmän sodan alkuvaiheen kahden ydinasevallan ongelmaa seurasi viime aikoina presidentti Niinistön mieleen palauttama Henry Kissingerin vuoden 1957 läpimurtoteos Nuclear Weapons and Foreign Policy: ”Aina kun rauha – ymmärrettynä sodan välttämisenä – on tullut valtion tai valtioryhmän päätavoite, kansainväliset suhteet ovat olleet sen valtion armoilla, jolla on halua luopua rauhasta.” Riskien ottaja siis etenee ja niiden välttäjä perääntyy. Suurvaltojen keskinäisissä suhteissa ensimmäisen kylmän sodan sisällöksi tuli sekä ydinaseiden muodostama pelon tasapaino että ydinsodan välttämisen vuoksi epäsymmetrinen ja epäsuora kamppailu – tilanne, joka jälleen toistuu ilmeisen tarkkaan ja pitkään valmisteltuna Ukrainan sodassa, vaikka ongelmaa ei vieläkään ole täysin ratkaistu.

Varapresidentti Bidenin neuvonantajan toimineelta ulkoministeri Blinkeniltä tiukattiin senaatin kuulustelussa hänen nykyistä kantaansa Ukrainan aseistamiseen, ja hän vastasi sen pysyneen samana eli myönteisenä kuin jäädessään presidentti Obaman hallinnossa vähemmistöön. Häntä silloin seuranneesta Jake Sullivanista tuli Bidenin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja, siis ”Bidenin Kissinger”.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Yhdysvaltojen ulkopoliittisessa eliitissä on tapahtunut laaja hälytys Kiinan nousun ja etenemisen vuoksi. Heti vuoden 2020 vaalikampanjan alusta alkaen presidenttiehdokas Biden – lähimpinään varapresidenttikauden avustajat Antony Blinken ja Jake Sullivan – argumentoi globaalin demokraattisten maiden koalition puolesta etenemään pyrkiviä autoritäärisiä valtioita vastaan pääkohteena Kiina mutta myös Venäjä.

Presidentti Putin on puolestaan johdonmukaisesti vuosia kehittänyt politiikkansa tueksi isovenäläisiä ja geopoliittisia argumentteja, investoinut sotavoimiin, säästänyt sotakassaa ja etsinyt liittolaisia – ja myös saanut kokemuksia lännen kompromissihalusta riskejä ottavan ja antavan etenemisen edessä. Toisin kuin Euroopassa, tämä ei jäänyt huomaamatta Yhdysvalloissa.

Kenellekään Venäjää ja Yhdysvaltoja seuranneille ei ole voinut jäädä epäselväksi, että Kiinan presidentti Xi:n tukeman presidentti Putinin pyhän käsityksen mukaan Ukraina kuuluu isovenäläiseen perheeseen, ja toisaalta liittolaistensa tukeman Yhdysvaltojen presidentti Bidenin pyhän käsityksen mukaan itsenäisten, demokraattisten maiden joukkoon.

Geopoliittisesti Ukraina on kummallekin taholle tärkeä kuten usein ennenkin Roomaa seuranneille suurvalloille. Kuitenkin lähes kaikki tarkkailijat lopulta yllättänyt päätös yrittää vallata noin 200 000 sotilaan voimin 40 miljoonan asukkaan valtio, laajuudeltaan 600 000 km², ja pakottaa polvilleen koko sitä tukeva, ylivoimaisesti suurempi sivilisaatio on voinut perustua vain lujaan uskoon omaan oikeuteen ja suureen idän liittolaiseen sekä vastapuolen sisäiseen heikkouteen.

Kansakunnat ja niiden liittokunnat muodostavat historiansa aikana käsityksensä oikeasta, ja niiden ristiriidat ratkaistaan sopimalla tai sotimalla, sanoivat Henry Kissinger ja J.V. Snellman.

Uudet aikakaudet alkavat aina jostakin, jännityksen lauetessa joko vahingossa tai tarkoituksella. Jos se jossakin oli tapahtuakseen, niin ehkä juuri Ukrainassa.

Järvenpäässä 5.4.2022