Risto Volasen kotisivu

(4.5.2020)

Juuri 50 vuotta sitten Pekka Puska, Seppo Naumanen, Mauno Harmo, Seppo J. Nieminen ja minä saavuimme New Yorkiin hallituksen kutsumina "suomalaisina opiskelijajohtajina" ja luimme New York Timesista yhden palstan uutisen, että Kent State yliopiston kampuksella kansalliskaarti oli surmannut 4 ja haavoittanut 9 opiskelijaa. Sen taustana olivat koko maan yliopistoissa menossa olleet Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset. Kylmä sota oli kuumimmillaan, ja myös meidän matkamme liittyi siihen.

Suomessa oli jatkunut myllerrys opiskelijaliikkeessä. SKP:n vähemmistöä kannattaneet ”taistolaiset” eli ”stalinistit” olivat voimakkaassa nousussa ja he olivat O.W. Kuusisen kansanrintamataktiikan mukaisesti lanseeranneet ”yleisdemokraattisen rintaman”, joka tarkoitti sitoutumista yhteistyöhön heidän kanssaan. Keskustassa lisäperusteena oli k-linjan ajatus presidentin ulkopolitiikkaa tukevasta yhteistyöstä vasemmiston kanssa.

Syksyllä me keskustan itsenäistä linjaa kannattaneet olimme tehneet HYY:ssä sopimuksen kokoomuksen ja tiedekuntajärjestöjen kanssa, ja se oli johtanut rankaan konflikiin opiskelijajärjestön sisällä. Sen jatkona KOL:oon johtokuntaan oli valittu yleisdemokraattinen enemmistö. Lisäksi nuorisojärjestö NKL:n johto oli k-linjalaisilla. Olli Saarela, Tapio Rajavuori ja minä otimme tavoitteeksi saada keskusta aatteellisesti omalle linjalle eli irti yleisdemokraattisesta rintamasta vaihtamalla johto kummassakin järjestössä. Pari viikkoa ennen Yhdysvaltojen matkaa KOL:n puheenjohtaja vaihtui kesken kautta Kauko Juhantaloon, ja sitä ennen olin osaltani ilmoittautunut puheenjohtajaehdokkaaksi NKL:n kesäkuun liittokokouksessa.

Niinä viikkoina Yhdysvaltojen Helsingin Tiedotuskeskuksen virkailija kutsui käymään ja ehdotti kolmen viikon matkaa Yhdysvaltoihin. Tunsin tietenkin tämän ”pienemmän CIA –stipendin”, mutta USA:n tilanteeseen tutustuminen kiinnosti ja viiden eri puolueiden opiskelijoiden joukko saatiin kasaan. Saimme eteen Yhdysvaltojen kartan ja kynät käteen. Siitä syntyi lentomatka Helsinki-New York-Boston-Seatle-San Fransisco-Des Moines-Washington-Helsinki.  Ajan kuvioon kuului, että Keskustassa kilpailijat ja kannattajat ajattelivat matkan heikentävän mahdollisuuksia NKL:n puheenjohtajakisassa, mutta siitä selvittiin kertomalla kotibritille, kotisakulle ja kotiryssälle, että nyt mennään.

Saavuimme New Yorkiin 5. toukokuuta, ja luimme ensimmäiseksi New York Timesista varsin pienellä uutisen Kent Statesta. Ensimmäisenä päivänä vierailimme Columbia Universityssä, missä samana aamuna oli räjäytetty sen symboli Alma Mater -patsas ja kampuksella parveili poliiseja. Päärakennuksen ovet olivat laudoilla suljettuja ja sisään pääsimme lujasti vartioidusta sivuovesta.

Ennen YK:n päämajaan menoa kävimme opiskelijoiden YK –liikkeen päämajassa, ja odottelimme pääsihteeriä rupatellen toimiston väen kanssa. Pääsihteeri sitten esitteli meidät heille suomalaisiksi opiskelijoiksi, ja kauhistuneiden ilmeiden keskeltä kuului: ”Hyvä Jumala, oletteko opiskelijoita, vaikka näytätte aivan normaaleilta.” YK:ssa kuuntelimme kiivaan Turvallisuusneuvoston, ja Max Jakobson tarjosi lounaan. Me taas kauhistuimme, kun hän laski leikkiä Urho Kekkosesta.

Bostonin suurissa yliopistoissa Harvardissa ja MIT:ssä marihuanan haju leijui Vienamin sodan vastaisissa ”sit in” tilaisuuksissa ja muuallakin eikä tarjoajistakaan ollut puutetta. Kuljimme läpi salien, joissa opiskelijat istuivat ja makailivat vilteillä, polttelivat ja kuunteivat tai soittivat enemmän tai vähemmän eksoottista musiikkia. Isännät järjestivät urakalla tapaamisia sotaa vastustavia opiskelijoiden ja sitä kannattavien kansanmiesten kanssa. Vähänkin kansanomaisemmissa paikoissa kuten rakennustyömaiden telineillä liehuivat liput ja näkyivät julisteet kuten "Love it or leave it!". Vastaavasti opiskelijaasuntoloiden ikkunoissa oli paljon Vietnamin sodan vastaisia iskulauseita. Niistä mieleen jäi Seatlesta vähän poikkeava: "I Really Don't Know".

Stanfordissa tapasimme professori Jaakko Hintikan, ja sain päähäni kysyä isänniltä raadikaalien opettajien tapaamista. ”O yes!”, ja minut vietiin tapamaan reipasta nuorta apulaisprofessoria, jonka seinällä oli somasti ripustettuna oikea sirppi ja vasara asianmukaiseen asentoon. Hän vakuutti, että Yhdysvalloissa sosialismi tulee olemaan aivan toisenlainen kuin Neuvostoliitossa. En voinut tietää, kuinka monelle nauhalle keskustelu meni, ja aloin puhua Aristoteleen praktisesta syllogismista.

Matkan varrella oli tietenkin tapaamisia, joissa vaikutelmamme kiinnostivat isäntiä, eikä voinut välttää tiettyä myönteitä kokemusta, että tällaisena kriisiaikana meille oli suorastaan tyrkytetty kokemuksia maasta kaikkine sen hetken huolineen ja murheineen. Se antoi sitten taustaa, kun viisi vuotta myöhemmin menin opiskeleman Boston Universityyn. Siinä välillä oli kuitenkin neljä vuotta alkiolaista kamppailua Keskustan nuorisoliikkeessä, joka jatkui sitten pian kotiin paluun jälkeen NKL:n Naantalin liittokokouksessa.

Kylmän sodan etulinjaa sekin oli. Kun pairikymmentä vuotta myöhemmin tapasin Lontoossa tuolloisen kotibrittini eli MI6:n agentin, onnittelin häntä, että kaikkien kertomiensa tehtävien jälkeen oli vielä hengissä. Hän vastasi: "No, eihän se teilläkään helppoa ollut. Me lännen agetit ajattelimme, että kylmän sodan etulinja kulkee teidän sielujenne läpi".

Yleiskuva