.

Juhani Ahon syntymästä tänään 11. syyskuuta 2021 on 160 vuotta.

Syntymäpäiväkahvit Järvenpään Aholasa, missä perhe asui 1897-1911 naapureinaan Sibeliuksen, Eero Jäärnefeltin ja Pekka Halosen perheet.

Kotimuseo on hieno osa Tuusulanjärven nuorsuomalaista Suomen taiteen kultakautta ja se kannattaa nähdä. 

Elokuun 8. päivänä tuli kuluneeksi 100 vuotta Juhani Ahon kuolemasta, ja 11. syyskuuta tulee kuluneeksi 160 vuotta hänen syntymästään. Mutta samalla tulee kuluneeksi 60 vuotta hänen patsaansa paljastamisesta Helsingissä ja Iisalmessa. Yläsavolaiset ovat muistaneet ja vaalineet hyvin suuren poikansa perintöä, ja Järvenpäässä muisteaan Aholan aika 1897-1911, mutta pääkaupungissa tilanne on toinen.

Pääkaupungissa Aimo Tukiaisen pienoismallin pohjalta Kain Tapperin ja Antti Neuvosen toteuttama Juhani Aho Eirassa Engelin aukiolla hänen vuosien 1911-1919 kotinsa läheisyydessä on jäänyt paljon muun varjoon. Osaltanikin vasta joitakin aikoja sitten tunnistin patsaan olemassaolon. Varjoon jäämiseen on myös muita syitä.

Juhani Aho muisteaan kohtuullisesti kaunokirjallisen suomenkielen alulle autajana, mutta hänen Suomen taiteen kultakauden nuorsuomalainen aatteellisuutensa ja lehimiestyönsä eivät ole nykyisen kulttuurihegemonian mieleen.

Tänään tuli sitten sukupolveni nuorsuomalaiselle kohdalleni mahdollisuus muistaa nuorsuomalaisuuden uranuurtajaa viemällä lähestyvän syntymäpäivän merkeissä sini valko vihreä kukkakimppu hänen patsaalleen. Ahon patsaalla ja hänen kotinurkallaan käynti oli kaikessa pienimuotoisuudessaan koskettava kokemus.

Siinä oli se paikka, josta Juhani Aho kirjoitti päiväkirjaansa 28. tammikuuta 1918: "Tallustelen, tuossa klo 12 tienoissa, kotiini meren rannalle, Engelaukean laitaan. Lienenkö monestikaan elämässäni astunut niin raskasta taivalta. Ellen silloin kun helmikuun manifestin luettuani Järvenpään asemalla astelin kotiin Aholaan."

Aho oli tuolloin julkaissut edellisenä päivänä Helsingin Sanomissa toiveikkaan artikkelin ja valmisteli uutta. Mutta tuolla hetkellä päätoimittaja Eero Erkko oli vangittu ja lehden kirjapaino otettu kansanvaltuuskunnan Tiedonantaja -lehden painoksi. Mietteisiini tuli tänään, että Eeron poika Eljas oli tällä paikalla 60 vuotta sitten laskemassa kukkansa lehtensä toimittajan patsaalle kuten nuorsuomalaisen maalaisliiton Urho Kekkonen. Mutta nyt hänen lehtensä on hänet aatteineen unohtanut.

Mutta tänään pällimmäisenä mielessä oli ja sinne jäi nuorsuomalaisen kirjailijan paikka Suomen taiteen kultakauden henkisenä keskusahmona ja sen näkyminen mm. tänä vuonna 130 vuotta sitten ilmestymisensä aloittaneessa Nuori Suomi -albumissa.

Nuori Suomi oli Suomen taiteen nuorsuomalaisen kultakauden henkinen ja taiteellinen katselmus.

Nuori Suomi ‑albumi oli vuonna 1891 perustetun Päivälehden kirjallinen joulunumero. Se oli sisällöltään taiteellinen, mutta ensimmäisessä numerossa päätoimittaja Eero Erkko esitti myös laajemman kulttuuripoliittisen ohjelman:

”Samalla kuin me nuoret siis mitä innokkaimmin harrastamme maamme aineellista edistymistä sen kaikilla aloilla, samalla kuin olemme kansanvalistuksen hartaimpia ystäviä ja sen eteen työskentelemme, samalla pidämme erinomaisen tärkeänä kaikkien kotimaisten taiteenhaarojen kohottamista, panemme mitä suurimman merkityksen siihen, että kansalliset ominaisuutemme ja luontaiset rikkautemme taiteen eri aloilla pääsevät esiintymään, ja esiintymään koko sivistyneen maailman käsitettävässä asussa. ”

Nuori Suomi ilmestyi 50 jouluna, mutta parhaimmillaan se oli Suomen taiteen kultakauden 1890‑luvulla ja 1900‑luvun alkuvuosina. Tuolloin albumi oli kirjallisuuden, kuvataiteen ja säveltaiteenkin parhaiden voimien jokavuotinen esiintyminen tai esittely.

Jo ensimmäiset albumit ennakoivat 1880‑luvun taiteen tyylisuunnan kääntymistä kansallista ja yksilöllisyyttä yhdistäväksi. Tämä tulee esiin ensimmäisten numeroiden kokonaiskuvassa, mutta myös sekä ajan kirjallisen keskushahmon Juhani Ahon että nuorsuomalaisen poliitikon Santeri Alkion avustuksissa.

Juhani Aho oli aloittanut 1880‑luvun alkuvuosina novellillaan Siihen aikaan kun isä lampun osti ja Rautatiellään. Kummankin teemana oli uuden ajan läpimurto suomalaisessa elämänpiirissä. Vuosikymmenen lopulla hän toimitti veljensä Pekan kanssa Jyväskylässä Keski-Suomi ‑lehteä, jossa syntyi pian ristiriita "nuorten" ja "vanhojen" suomenmielisten välillä. 

Jyväskylän kiistan voitti nuorten ryhmä, johon Ahon veljesten lisäksi kuuluivat muun muassa Minna Canth ja ylioppilas Eero Erkko – tukijanaan tuolloin jo iäkäs Wolmar Schildt-Kilpinen.  Nykyisen Keskisuomalaisen toinen edeltäjä, Keski‑Suomi olikin sitten joitakin vuosia "nuorten suomenmielisten" pää‑äänenkannattaja, kunnes joukko uskaltautui 1889 pääkaupunkiin perustamaan Päivälehden Suomettaren kilpailijaksi.

Vuonna 1893 ilmestyi Ahon Papin rouva, joka herätti kirjallisen myrskyn.  Nuoren Suomen numerossa 4 Werner Söderhjelm tulkitsee jyrkän arvostelun taustaa:  "Meillähän on nykyisin kriitillinen suunta olemassa, joka, pelosta että yksilöllisyys, individualismi, saa liian suurta sijaa taiteessa ‑ ja sieltä elämässä ‑ saarnaa tyyppien ja tendenssien yksinoikeutta kirjallisuudessa".

"Nuorten suomalaisten" kapina "vanhoja" vastaan oli alkanut 1880‑luvulla paljolti kansanvalistuksen ja kirjallisen realismin hengessä. Tämä sukupolvi oli henkilökohtaisesti hurrannut itselleen Snellmannille, mutta koki samalla yliopistossa kansalliset rajat ylittävän ja perinteisen kulttuurin kyseenalaistavan luonnontieteellisen ihmiskuvan nousun. Juuri tätä sukupolvea Arvid Järnefelt kuvaa Isänmaa‑romaanissaan. Sen päähenkilö, Heikki Vuorela, valitsi aatteellisessa taistelussa kansallisen näkökannan.

Mutta myös laajemmin Järnefeltin sukupolvi teki samantapaisen ratkaisun. Päivälehti ja Nuori Suomi ottivat ohjelmakseen sekä suomenmielisyyden että vapaamielisyyden, siis eräänlaisen kansallisen liberalismin tai sivistysliberalismin.

Ajan snellmanilaisen kansallisuusaatteen ja liberalismin yhtyminen ei kuitenkaan vielä ole koko kuva tuon ajan henkisestä murroksesta. Suuri prosessi oli näiden virtausten sovittautuminen yhteen kansan henkisen valtavirtauksen eli herätysliikkeissä ilmenevän kristillisyyden kanssa.

Nykyhetken näkökulmasta perinteinen kristillisyys ja isänmaallisuus liittyvät Suomessa läheisesti yhteen. Kuitenkaan 1800 -luvun puolivälistä aina 1910‑ luvulle tilanne ei ollut näin selvä. Yhtä aikaa nousseet uskonnollinen ja kansallinen herätys olivat aluksi jopa jännitteisessä suhteessa, mitä ilmensi esimerkiksi Runebergin pietismiä kritisoinut Vanhan puutarhurin kirjeet.

Juhani Aho monine aikalaisineen kulki 1880‑luvun kirjallisesta realismista seuraavan vuosikymmenen ja yksilön subjektiivisten kokemusten korostuksiin. Sortovuosien kärjistäessä yksilönvapauden korostukseen liittyi luontaisesti kansallisen vapauden puolustus ja vaatimus. Ahon kirjallinen työ kulki Panun kautta kristillisen ja kansallisen herätyksen suhdetta tilittävää vuoden 1906 Kevät ja takatalvi ‑romaaniin.

1800 -luvun loppupuoliskolla sekä lukeneisto että laaja kansa ottivat suhdetta kumpaankin ajan henkiseen virtaukseen ja vastaus oli tavallisesti yhteensovittuminen. Keskelle tätä suhteen etsimistä nousi Suomessakin maihin myös luonnontieteellinen ihmis‑ ja maailmankuva sekä siihen liittyen toisaalta puhdas liberalismi ja marxsimi.

Ahon Kevät ja takatalvi sijoittuu 1800‑luvun puolivälin savolaisiin maisemiin, ja sen kautta katsottuna aatteiden kamppailu päätyy kristillisyyden, kansallisuusaatteen ja valistuksen synteesiin. Samaan jännitekenttään kasvoi myös Nuoren Suomen avustaja ja tuleva Etelä‑Pohjanmaan nuorsuomalaisen maalaisliiton perustaja, laihialainen kauppias Filander eli Santeri Alkio.

Alkion kirjallinen pääteos Puukkojunkarit ilmestyi vuonna 1893  ‑  siis samaan aikaan kuin Ahon Papin rouva ja Järnefeltin Isänmaa. Toisin kuin Heikki Ylikankaalla, tuon ajan itse kokeneella Santeri Alkiolla pohjalaiset junkkarit olivat nuoria isäntämiehiä, joita ohjasivat alkukantaiset tunteet ja tarpeet. Tämä johti "villiytyneisiin" tapoihin ja nyrkkivaltaan, jotka olivat yleisiä koko maakunnassa. Hurjimmillaan tämä taantuma inhimillisestä lähes eläimelliseen tulee esiin Karhun Esan ja Kuivasen Ellan mekastuksessa Järvelän tuvassa.

Häjyjen taltuttajana Puukkojunkkareissa on Korvenloukon kylä, jonka miehet "ennen olivat kuuluisia tappeluistaan, nyt jo viime aikoina körttiläisyydestään". Alkion tulkinta siitä on perinteisen sivistyskristillinen: herätessään, tullessaan vanhurskautetuksi, ihminen saa hallintaansa häntä eri suuntiin repivät tarpeet ja tunteet. Herätysseurojen rinnalle syntyivät sitten nuorisoseurat osana kansansivistysliikettä. Alkion ihmisyyden kehitystarve tarkoittaa, ettei demokratian perustana oleva hyvä ihminen ja kunnon kansalainen ole luonnon lahja vaan tulos pitkästä sivistyshistoriasta, jonka elinvoimaisuudesta on pidettävä huolta uusvilliytymisen välttämiseksi.  

Alkion ajatus ja sana ihmisyysaate on peräisin Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselta. Hän taas kehitti sen J.V. Snellmanilta, jolle ihminen vapautuu sivistyksen voimin ohjaamaan itsessään luonnon lakeina vaikuttavia tarpeita ja tunteita hyvän elämän ja demokraattisen valtion rakentamiseksi. Kukin kansallisuus on yleisinhimillisen tai eurooppalaisen sivistyksen erityinen muoto.

Syvin kaunokirjallinen luotaus itsenäisen nuorsuomalaisen tasavallan synnyttäneeseen aikakauteen on jatkuvasti Juhani Ahon Kevät ja takatalvi. Eurooppalaisena aatedraamana se vetää hyvin vertoja Thomas Mannin Taikavuorelle. Ahon Hajamietteitä kapinaviikolta taas on syvin luotaus itse Suomen synnyn ajan dramaattiseen kevääseen 1918. Ei siis ole ihme, ettei häntä nykyisen hegemonian aikana ole haluttu paljokaan muistaa muuten kuin tirkistelemällä avaimen reiästä.

Juhani Ahon, Santeri Alkion, K.J. Ståhlbergin ja Heikki Ritavuoren nuorsuomalaisen tasavallan synnyn ja kestävyyden perustana on sivistysdemokratia, joka nojaa pitkän kulttuurihistorian tuomaan demokraattiseen hyvään ihmiseen ja kunnon kansalaiseen, eikä ylhäältä manipuloituihin totalitäärisiin teorioihin.