Risto Volasen kotisivu

Suomi oli julistautunut itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917, ja Venäjä oli tunnustanut itsenäisyyden 31. joulukuuta. Maiden välille ei oltu julistettu sotaa, mutta talven 1918 vallankumousyrityksen ja suomalaisten heimosotien nimissä tekemien hyökkäysten jälkeen suhde oli kuitenkin ”sodanomainen”. Lisäksi oli runsaasti Suomen ja Venäjän valtiolliseen eroon liittyviä avoimia taloudellisia ja oikeudellisia kysymyksiä.

Tilanne Suomen ja Venäjän rajalla oli jatkuvasti levoton, ja 14. huhtikuuta 1920 sitä yritettiin rauhoittaa aseleponeuvottelun avulla. Kun Suomi esitti lähtökohdaksi tavoitteita Itä-Karjalaan ja Venäjä vuoden 1914 rajoja, neuvottelut loppuivat alkuunsa.

Kun rauhanneuvottelut olivat joka tapauksessa edessä J. K. Paasikivi  kutsuttiin takaisin palvelukseen. Huhtikuun 16. päivänä 1920 hänet nimitettiin puheenjohtajaksi komiteaan, joka valmisteli Suomen tavoitteet tuleviin rauhanneuvotteluihin. Komitean oikeiston ja keskustan edustajat tavoittelivat jatkuvasti Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, nyt lähinnä alueen asukkaiden kansanäänestyksen kautta. Sosiaalidemokraattien keskuudessa Väinö Tanner edusti pragmaattista reaalipoliittista linjaa ja epäili koko yrityksen järkevyyttä, kun taas Väinö Voionmaalta riitti enemmän ymmärrystä heimoaatteelle.

Paasikiven komitea pääsi helposti yksimielisyyteen Petsamon vaatimisesta. Sitä perusteltiin Aleksanteri II:n vuonna 1864 antamalla varsin epäselvällä julistuksella, jota vähitellen oli alettu sanoa lupaukseksi. Heimosotien jäljiltä Suomen miehittämien Repolan ja Porajärven osalta päädyttiin vaatimaan kansanäänestystä olettaen sen johtavan liittymiseen Suomeen. Laajemman Itä-Karjalan osalta Paasikiven komitea ehdotti pitkän keskustelun jälkeen etnisten rajojen mukaista kansanäänestystä siitä, halutaanko kuulua Neuvosto-Venäjään vai Suomeen.

Valtioneuvoston käsitellessä komitean esityksiä erityisesti ulkoministeri Holsti piti etnisiä rajoja epämääräisinä ja epäedullisina. Tässä tapauksessa hänen etninen liberalisminsa tarkoitti paremminkin ”luonnollisia” rajoja linjalla Laatokka-Syväri-Äänisjärvi-Vienanmeri. Se sopi myös edistyksen Juho Vennolalle ja Maalaisliiton Väinö Kivilinnalle. Kannatusta tuli jonkin verran myös Paasikiveltä, jonka hallitus oli kesällä 1918 käynyt Saksan näennäisesti tukemat rauhanneuvottelut Venäjän kanssa samoilla tavoitteilla lisättynä Kuolan niemimaalla. 

Suomessa montaa tahoa kiinnostivat myös itärajan takana olevat suuret metsävarat, ja sitä näkökohtaa myös J. K. Paasikivi ja Väinö Tanner ymmärsivät. Valtioneuvosto hyväksyi tavoitteeksi Petsamon ja koko Itä-Karjalan, mutta jätti valtuuskunnalle harkintavaraa ”sen mukaan kuin olosuhteet rauhanneuvotteluissa vaatisivat”. Liikkumavaraa oli myös itäisen Suomenlahden saarilla.

Samassa hallituksen kokouksessa keskusteltiin myös Suomen puolueettomuudesta. Paasikivi oli miettinyt asiaa. Hänen mukaansa Suomen pääseminen Sveitsin kaltaiseen ”pysyvään neutraliteettiin” vastaa Suomen mutta myös Venäjän etuja: ”Kun Venäjällä Suomen puolueettomaksi julistamisen kautta olisi varmuus siitä, ettei mikään hyökkäyksen vaara uhkaisi Venäjää Suomen puolelta…” Se oli virallisessa yhteydessä ensimmäinen Paasikiven linjan esitys ratkaisuna itsenäistyneen Suomen turvallisuuskysymykseen.

Puola hyökkäsi Ukrainaan 26. huhtikuuta ja valtasi Kiovan 5. toukokuuta. Moskovassa huolestuttiin, että Suomi voisi käyttää tilannetta hyväkseen ja Venäjä ehdotti Suomelle rauhanneuvotteluita 11. toukokuuta. Erityisesti ulkoministeri Holsti oli etsinyt Itä-Karjala -tavoitteelle tukea Puolasta, Baltian maista sekä Lontoosta. Puolaa lukuun ottamatta se ei kuitenkaan ollut saanut vastakaikua, ja nyt Helsingissä ajateltiin neuvottelutilanteen olevan Suomelle otollinen.

Presidentti K. J. Ståhlberg oli jo edellisenä syksynä 1919 suhtautunut kriittisesti ulkoministeri Holstin suuriin suunnitelmiin, ja ennen valtuuskunnan lähtöä hän kutsui sen puheenjohtajan J. K. Paasikiven kahdenkeskiseen evästykseen. Nuorsuomalainen tasavaltalainen presidentti oli juristi ja realisti, kuten vanhasuomalainen monarkisti Paasikivi. Ståhlbergin mukaan ensin tulee vaatia historiallisia rajoja, Itä-Karjalaa ja Petsamoa. Jos ei onnistuta, luovutaan ensin Itä-Karjalasta ja sitten Petsamosta, mutta historiallisista rajoista ei tingitä missään tapauksessa.

Venäjä valmistautui Tarton rauhanneuvotteluihin perustamalla 7. kesäkuuta Edvard Gyllingin johdolla Karjalan työkansan kommuunin, joka tulevassa Neuvostoliiton järjestelmässä olisi maan sisäinen autonominen neuvostotasavalta. Heinäkuun 1. päivänä Venäjä ilmoitti, että Itä-Karjalassa oli järjestetty kansanäänestys, ja että Karjalan ”kansanedustajain ensimmäisessä kongressissa” oli hyväksytty maan perustuslaki.

Suomi ei ollut Pekkaa pahempi. Puola oli hyökännyt Ukrainaan 26. huhtikuuta, ja Suomi tunnusti Pilsudskin pyynnöstä Ukrainan hallitukseksi 11. kesäkuuta juuri noina päivinä Venäjän vastahyökkäyksen vuoksi Kiovasta paenneen Puolan tukeman Symon Petliura hallituksen.

Sakettiin pukeutuneiden Suomen ja Venäjän valtuuskuntien rauhanneuvottelut alkoivat 12. kesäkuuta Tartossa Viron ylioppilastalolla. Venäjän valtuuskuntaa johti Leninin läheinen keskuskomitean jäsen, latvialaissyntyinen Jan Bertzin, jolla oli kansainvälistä kokemusta lehtimiehenä useissa maissa sekä Kominternin sihteeristössä.

Tunnelma ja asetelma olivat kuitenkin muuttuneet kuukauden takaisesta tilanteesta, jolloin oli sovittu neuvotteluista. Silloin Venäjä näytti olevan Puolan hyökkäyksen vuoksi ahtaalla, mutta kaksi päivää Tarton avausistunnon jälkeen bolsevikkien joukot valtasivat Kiovan takaisin. Pian sen jälkeen venäläiset alkoivat myös edetä kahdelta suunnalta kohti Varsovaa. Se ei lisännyt Moskovan joustavuutta Tartossa.

Neuvotteluiden alkaessa osapuolten törmäys oli täydellinen. Suomen valtuuskunta esitti omat vaatimuksensa, ja Venäjä lähti vuoden 1914 suuriruhtinaskunnan rajoista vaatien niihin oman merenkulun ja Pietarin suojan perusteella saarien neutralisointijärjestelyjä itäisellä Suomenlahdella.

Venäjän asenne oli jyrkkä, ja se hallitsi sotilaallisesti Petsamoa ja Itä-Karjalaa Suomen miehittämiä Repolaa ja Porajärveä lukuunottamatta. Suomen valtuuskunnan johto otti sen varsin pian realiteettina, ja ulkoministeri Holstin linjaamana alettiin toteuttaa viivytystaktiikkaa. Ehkä Venäjän-Puolan sodassa onni vielä kääntyisi ja Venäjä pehmenisi.

Talous- ja aluejaostoihin jakaantuneessa konferenssissa ei kahden ensimmäisen viikon aikana tapahtunut etenemistä. Suomen valtuuskunnassa Paasikivi, sosiaalidemokraatit ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen edustajat alkoivat pohtia joustamista. Paasikiven tieten mutta muun valtuuskunnan tietämättä Tanner alkoi pitää yhteyttä suoraan neuvostovaltuuskunnan johtajaan. Kun Venäjän joukot etenivät kohti Varsovaa, ei Moskovassa nyt ollut kiirettä.

Tässä vaiheessa Englanti esitti 11. heinäkuuta Puolan ja Venäjän sodan vuoksi koko alueen kysymyksiä käsittelevää rauhankonferenssista. Erityisesti ulkoministeri Holsti arvioi sen vahvistavan Suomen neuvotteluasemaa. Ei siis ole syytä joustaa. Heinäkuun 14. päivänä päätettiin pitää tauko ja jatkaa 28. heinäkuuta. 

Neuvottelutauon aikana Venäjä eteni kahdelta suunnata kohti Varsovaa. Ehkä sittenkin Suomen pitäisi rauhoittaa oma suhteensa Venäjään? Helsingissä käydyn keskustelun jälkeen presidentti Ståhlberg vahvisti 26. heinäkuuta uudet neuvotteluohjeet, joiden pohjalta Tartossa jatkettiin kaksi päivää myöhemmin. Itä-Karjalan itsemääräämisoikeudesta voitaisiin tinkiä, jos saataisiin Porajärvi ja Repola sekä Petsamo. Itäisen Suomenlahden osalta ei tehtäisi alueluovutuksia, mutta ymmärrettäisi Pietarin merenkulun ja turvallisuuden tarpeita.

Neuvottelutaktiikaksi ulkoministeri Holsti ohjeisti edelleen viivytyksen, jonka tarkoituksena oli seurata Puolan-Venäjän-Ukrainan kehityksen selkeytymistä. Paasikivi ja valtuuskunta alkoivat kuitenkin hermostua. Venäjän joukot olivat lähestymässä Varsovaa, ja niiden päästyä sinne asenne Moskovassa ei ainakaan pehmenisi. Elokuun 10. päivänä Holsti antoi valtuudet joustaa, jos Petsamosta ei tingitä. Nyt edettiin niin, että 12. elokuuta allekirjoitettiin aseleposopimus status quon pohjalta. Sen pääsisältö oli loitontaa joukkoja levottomilta rajoilta vahinkojen välttämiseksi.

Pian aseleposopimuksen jälkeen, 16. elokuuta Puola sai kuitenkin sekä yllättävän että suuren voittonsa Varsovan taistelussa. Jo seuraavana päivänä Venäjän valtuuskunta antoi ymmärtää, että Venäjän luopuminen Petsamosta olisi mahdollista. Lenin oli ajanut tarjouksen läpi vastoin ”eräiden tovereiden epäröintiä”.

Nyt Venäjän vastoinkäymiset Puolassa herättivät kuitenkin jälleen Suomen ulkoministeriössä toiveita paremmasta tuloksesta. Tässä vaiheessa valtuuskunnan jäsenistä erityisesti Väinö Tanner ja hänen avustamanaan sosiaalidemokraattisen puolueen lehdistö alkoivat saada tarpeeksi, ja ne aktivoituivat kiirehtimään neuvotteluja. Tanner ja Paasikivi pelasivat kahden kesken yhteen, ja neuvostovaltuuskunta antoi heidän kanssaan ennalta neuvotellun ultimaatumin, jonka määräaika meni umpeen 7. syyskuuta. Siinä Suomi saisi Petsamon ja Venäjä Repolan sekä Porajärven. Paasikiven johdolla neuvottelijat hyväksyivät sen periaatteessa, mutta ulkoministeri Holsti ei.

Vielä Varsovan taistelun jälkeen, 16. elokuuta Ranska toivoi Venäjän sisällisodan tappion jälkeen Krimille vetäytyneen ja sieltä Puolan hyökkäyksen aikana uudelleen hyökänneiden kenraali Wrangelin joukkojen lopulta menestyvän bolsevikkeja vastaan. Siksi Ranska vastusti Puolan nopeaa rauhaa. Lontoossa taas haluttiin rauhoittaa tilanne ja saada kauppa ja talous liikkeelle. Siksi Englanti alkoi painostaa sekä Puolaa että Suomea rauhan aikaansaamiseksi. Syyskuun alusta alkaen Englannin Helsingin-asiainhoitaja George Kindston toisti yhä selväsanaisemmin Englannin ulkoministeriön viestiä, ettei Suomen pidä spekuloida Puolan sotamenestyksellä.

Nyt kuitenkin Puolan sotamenestys Varsovan taistelussa jälleen innosti monia suomalaisia, ja rauhasta päättäminen alkoi uudelleen vaikeutua Helsingissä. Samassa tahdissa Tarton neuvotteluvaltuuskunta alkoi hermostua. Paasikivi uhkasi erota valtuuskunnan johdosta, ja useampi muukin ilmoitti seuraavansa.

Vastoin suomalaisten odotuksia Puola alkoi kuitenkin 21. syyskuuta neuvotella rauhasta Venäjän kanssa. Nyt Helsingissä puolestaan huolestuttiin, että Venäjä ja Puola pääsisivät sopimukseen, ja Suomi jäisi yksin neuvottelemaan Venäjän kanssa. Siinä vaiheessa Venäjä sotilaallinen tilanne olisi jälleen toinen, koska joukkoja olisi irrotettavissa Suomen suunnalle ensin Puolan ja sitten Wrangelin vastaiselta rintamalta.

Lopulta presidentti Ståhlbergin ja Paasikiven kanta voitti Helsingissä, ja syyskuun 28. päivänä Holsti sähkötti Tartoon hallituksen kantana, että Repolasta ja Porajärvestä voitiin luopua, jos saadaan Petsamo. Puolan ja Suomen neuvottelujen hitaus oli alkanut huolestuttaa myös Moskovassa, ja 2. lokakuuta Lenin antoi kummankin valtuuskuntansa johdolle ohjeen sivuttaa pikkuseikat ja tehdä sopimus. Venäjän ja Puolan välinen Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920.

Myös Suomi ja Venäjä pääsivät sopimukseen pääkysymyksistä 10. lokakuuta, mutta sen jälkeen käytiin viime hetken vääntöä mm. maiden rajasta Petsamossa. Siellä Vaida Guban kylä päätettiin jakaa kahtia.

Venäjän ja Suomen Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.45. Sen jälkeen oli juhlaillallinen ja tanssiaiset. Venäjän vallankumouksesta oli kulunut vain kolme vuotta, ja suomalaisten yllätykseksi venäläisten bolsevikkien rouvilla oli vanhoista hyvistä ajoista tallella sekä uurretut silkkipuvut että säihkyvä timantit. Juna Tartosta lähti seuraavana aamuna klo 3.58 ja siihen siirryttiin suoraan aikamoisissa juhlatunnelmissa.

Viime kädessä presidentti Ståhlbergin linjaamana Suomi piti kiinni vuoden 1914 rajoista ja sai vuoden 1856 keisarin julistukseen väljästi muotoillun Petsamon - silloin mahdollisena korvauksena Siestarjoen liittämisestä Venäjään. Suomenlahden itäisiä saaria neutralisoitiin sotilaallisesti ja Suomi sitoutui purkamaan Inon ja Puumalan linnoitukset.

"Itä-Karjalan autonominen alue" mainittiin rauhansopimuksessa Repolan ja Porajärven Suomen joukkojen vetäytymisen yhteydessä, ja sen osalta Neuvosto-Venäjä antoi joukon pöytäkirjaan tulleita lausumia. Tärkeimmän mukaan ”Itä-Karjala muodostaa sisäisissä asioissa autonomisen alueen, joka federaatioperusteilla kuuluu Venäjän valtakuntaan”. Sen toteuttamisen Lenin antoi Edvard Gyllingille, joka jo kevään 1918 Suomen kansanvaltuuskunnassa oli tavoitellut punaista Suur-Suomea.

Samalla Itä-Karjalasta löytyi paikka, mihin Suomen epäonnistuneen vallankumouksen jälkeen Venäjälle paenneet kurjissa olosuhteissa eläneet, katkerat ja riitaiset suomalaiset sijoitettiin. Gyllingin hanke alkoi lupaavasti Leninin ja Stalinin tuella monien alueella asuneiden vastustaessa, mutta pahaksi onnekseen Gylling ei luopunut punaisen Suur-Suomen ja jopa Suur-Skandinavian suunnitelmistaan. Ja kun toinen maailmansota lähestyi, se ei enää sopinut Stalinin suunnitelmiin traagisin seurauksin.

Sopimusneuvotteluiden loppuvaiheissa ja ennen sen ratifiointia Suomen lehdistössä ja eduskunnassa käytiin jyrkkäsanaista keskustelua. Kielteisimpiä olivat aktivistipiirit, eivätkä Kyösti Kalliota lukuun ottamatta kovin myönteisiä olleet myöskään useat maalaisliittolaiset tai kokoomuksen oikea siipi. Monia rauhoitti se, että perinteinen vanhasuomalainen kirkollisministeri Lauri Ingman piti sopimusehtoja ”odottamattoman hyvinä”.

Loppujen lopuksi silloin oikeiston oikeistoa edustanutta Iltalehteä lukuun ottamatta kaikkien puolueiden päälehdet kommentoivat rauhansopimusta enemmän tai vähemmän myönteisesti. Pienehköksi jääneen ryhmän kritiikin jälkeen Tarton rauhan ratifiointia vastusti eduskunnassa 1. joulukuuta lopulta vain 27 kansanedustajaa. Vastustajat alkoivat puhua häpeärauhasta, mutta mm. Mannerheim sanoi talvisodan jälkeen esikuntapäällikölleen kenraali Heinrichsille aina ajatelleensa, ettei hän koskaan pitänyt sitä rajaa lopullisena.

Itä-Raja ei kuitenkaan vielä rauhoittunut Tarton rauhaan. Monien vaiheiden jälkeen tarvittiin vielä erityinen sopimus rajarauhasta kesäkuussa 1922. Suomen geopoliittinen ympäristö oli tuossa vaiheessa alkanut rauhoittua myös siksi, että se sopi vallankumouksen ja sisällissodan jälkeista sekasortoaan korjaavalle Venäjälle ja Englanti alkoi jo 1920 rakentaa taloudellisia suhteita Venäjään kuten myös Saksa salaista sotilaallista yhteistyötä sen kanssa.

Tätä aikaa kesti vajaat kakaiskymmentä vuotta, mutta se riitti itsenäiselle, demokraattiselle Suomelle ollakseen valmis selviämään myös seuraavasta Euroopan suurvaltojen sodasta.

Yleiskuva