Risto Volasen kotisivu

Tänään 100 vuotta sitten Puolan kohtalo oli vaakalaudalla ja Suomenkin valinkauhassa.

Puolalaiset olivat kokeneet olevansa suurvalta, ja Jozef Pilsudskin johdossa Puola oli hyökännyt 26. huhtikuuta 1920 Ukrainaan sekä vallannut Kiovan 8. toukokuuta. Ukrainalaiset eivät kuitenkaan innostuneet, ja Neuvosto-Venäjä aloitti vastahyökkäyksen vallaten Kiovan 14. kesäkuuta.

Suomessa J.K. Paasikivi oli kutsuttu valmistelemaan rauhanneuvotteluja Venäjän kanssa, ja niissä tavoitteeksi asetettiin Itä-Karjalan saaminen. Pitkin kevättä oli etsitty neuvotteluyhteyttä Venäjään, mutta kun se saatiin, Venäjä ei innostunut Itä-Karjalan luovuttamisesta vaan perusti sinne Edvard Gyllingin johdolla autonomiseksi sanotun Karjalan työkansan kommuunin, jatkossa neuvostotasavallan. Puolan hyökättyä Ukrainaan Lenin kuitenkin huolestui, että Suomi voisi yrittää oman rajansa yli samaa. Suomessa taas ajateltiin Venäjän joustavuuden lisääntyneen. Rauhanneuvottelut saatiin alkamaan Tartossa 12. kesäkuuta.

Suomessa toiveet Itä-Karjalan saamisesta olivat korkealla, mutta ne alkoivat hiipua, kun Venäjä valtasi Kiovan takaisin kaksi päivää myöhemmin. Nyt Venäjällä puolestaan kiisteltiin jatkosta, ja vastoin Stalinin ja Trotskin kantaa Leninin päätti hyökätä kohti Varsovaa. Trotski muistelee hänen sanoneen, että ”riski on suuri, mutta palkkio on suurempi”. Englanti yritti sovitella ja Ranska lupasi apua, mutta elokuun alussa 1920 Puola oli yksin ja sitä lähestyi kaksi venäläistä hyökkäyskiilaa.

Venäjän edetessä kohti Varsovaa Helsingissä hermostuttiin, ja päätettiin hyväksyä Tartossa 12. elokuuta "välirauhan sopimus" vanhojen rajojen mukaisena. Puolalaiset kuitenkin voittivat yllättäen Varsovan taistelun 16. elokuuta. Marsalkka Pilsudskilla ei ollut sotilaskoulutusta mutta sitäkin enemmän kokemusta ja osaamista. Hänen johdollaan puolalaiset hyökkäsivät kahden lähestyvän venäläiskiilan väliin, ja se johti voittoon. Puolalaiset aloittivat vastahyökkäyksen, ja Moskovassa tuli kiire saada rauha.

Kun Venäjä perääntyi, Helsingissä palattiin suunnitelmiin aluelaajennuksista. Tartossa Paasikivi ja Väinö Tanner kuitenkin hermostuivat, ja he alkoivat neuvotella venäläisten kanssa omin luvin. Käytännössä Tanner neuvotteli vain Paasikiven tieten venäläisten ultimaatumin Suomelle ja uhkasi erota, ellei sitä hyväksytä. Jos ulkopoliittista realismia kutsuttaisi suomettumiseksi, Väinö Tanner olisi sen uranuurtaja. Kotimaassa sosialidemokraattien lehdistö tykitti realismia Tannerin tukena. Paasikivi oli samalla kannalla. Sitten Puola alkoi yllättäen vastoin Pilsudskin kantaa 21. syyskuuta neuvotella Venäjän kanssa rauhasta. Siinä sivussa Puola valtasi Liettualta Vilnan, jota se oli ajatellut pääkaupungikseen.

Helsingissä säikähdettiin, että Suomi jäisi pian yksin neuvottelemaan. Venäjän ja Puolan Riian aselepo syntyi 12. lokakuuta 1920. Se antoi lisää vauhtia Suomen ja Venäjän neuvotteluille, ja Tarton rauha allekirjoitettiin 14. lokakuuta klo 15.30. Suomi sai Aleksanteri II:n väljästi lupaaman Petsamon, mutta raja ei muuttunut. Se johti rajan taakse jääneiden vetäytymiseen, oikeistoaktivistien edelleen radikalisoitumiseen sekä rajaselkkauksiinkin 1. kesäkuuta 1922 allekirjoitettuun rajarauhansopimukseen asti. Eduskunta kuitenkin hyväksyi Tarton rauhan ylivoimaisella enemmistöllä äänin 163–27. Lopullinen Puolan ja Venäjän Riian rauha syntyi 18. maaliskuuta 1921 Englannin ulkoministeri Curzonin ehdottamalla linjalla.

Jatkossa Ranska tuki voimakkaasti reunavaltioita Baltiasta Mustalle merelle padotakseen Saksaa ja Venäjää sekä saadakseen liittolaisen Saksan selustaan. Suomi jatkoi Puolaan nojaavaa reunavaltiopolitiikkaa, mutta se päättyi tai oikeastaan laimeni ratkaisevasti keväällä 1922 Venäjän ja Saksan Rapallon sopimukseen 17. huhtikuuta sekä ulkoministeri Holstin eroon 12. toukokuuta. Sotien välissä Suomessa ei juuri tunnistettu, että sen ulkoisen ja yhtenä sisäisenkin rauhoittumisen keskeisenä taustana oli Venäjän ja Saksan sekä Venäjän ja Englannin suhteen vakautuminen.

Kun näinä päivinä on muisteltu Varsovan taistelua taustoineen, on voinut havaita julkisen historiallisen muistin olevan valikoivaa muuallakin kuin Suomessa.

Yleiskuva