Risto Volasen kotisivu

Keäkuun 18. päivänä 1815 eli 205 vuotta sitten käytiin Waterloon taistelu, ja nyt tuntuu itsestään selvältä, että se päättyi Napoleonin tappioon - sekä Suomenkin historiaan sellaisena kuin sen tunnemme.

Mutta tuona kesäkuun aamuna asia ei ollut lainkaan selvä. Silloin Waterloon kylästä kolme kilometriä etelään, laajalla kukkulaisella peltoaukealla oli kaksi melko tasavahvaa noin 70 000 miehen armeijaa ryhmittymässä taisteluun. 

Vuotta aikaisemmin liittoutuneiden johtajat olivat Aleksanteri I:n johdolla varsin jalomielisesti passittaneet voittamansa Napoleonin hallitsemaan pientä Välimeren Elban saarta.  Lokakuun alussa 1814 he olivat sitten kokoontuneet Wieniin sopimaan Euroopan tulevaisuudesta.

Ranskassa liitoutuneet olivat nostaneet valtaan Ludvig XVIII:n, ja hän oli nopeasti suututtanut kansalaiset palauttamalla vallankumouksen poistamat aateliston etuoikeudet. Kun Napoleon sitten jätti omin luvin Elban 26. helmikuuta 1815, hän marssi Pariisiin riemusaatossa 20. maaliskuuta. Hänelle perinteiseen tapaan sitä seurasi joukko rauhanjulistuksia ja uuden armeijan kokoaminen.

Tieto Napoleonin paosta Elbalta saapui Wienin kongressiin 7. maaliskuuta. Uusi liittokunta Napoleonia vastaan sovittiin 25. maaliskuuta, ja sota Napoleonille julistettiin 15. toukokuuta. Itse Wienin kongressin sopimus allekirjoitettiin kesäkuun 9. päivänä, siis runsas viikko ennen Waterloon taistelua. Kun nimet olivat paperissa, jäätiin odottelemaan uutisia Belgiasta.

Napoleonin voittaneet liittolaiset olivat sijoittaneet armeijansa alueille, joissa ne olivat saamassa etuja kongressin päätöksistä: Venäjä Puolaan, Itävalta Italiaan, Preussi Saksiin ja Englanti Belgiaan. Ajan oloissa armeijoiden liikuttelu vei aikaa, mutta senkin huomioon ottaen voi tänään ihmetellä liittolaisten hitautta. Napoleon taas ei aikaillut vaan otti tavoitteekseen voittaa yksitellen hajallaan olevien liittolaisten armeijat.

Napoleon läksi Pariisista pohjoiseen 12. kesäkuuta tavoitteenaan voitto Wellingtonista, joka oli kiiruhtanut Wienistä armeijansa luokse. Samaan suuntaan oli siirtymässä myös Blücherin johtama Preussin armeija Saksista.

Pariisista lähtiessään Napoleon kertoi lähimmilleen tavoitteenaan olevan voittaa Wellington ja marssia Brysseliin, mikä johtaisi Englannissa hallituskriisiin. Aselepo Englannin kanssa taas rohkaisisi omia vanhoja liittolaisia tulemaan mukaan ja hajottaisi muita.

Kohti ratkaisutaistelua

Kesäkuun 16. päivänä Wellingtonin ja Blücherin armeijat odottivat Napoleonia lähellä tosiaan noin 10 kilometriä Waterloosta etelään. Napoleon hyökkäsi kahtena kiilana niiden väliin pakottaakseen ne varmistamaan huoltoyhteyksiään ja näin etääntymään toisistaan - englantilaiset länteen kohti rannikkoa ja saksalaiset itään kohti Preussia.

Blücher kärsi Lignyssä tappion, mutta vastoin Naopeonin odotuksia hän pysytteli perääntyessään lähellä Wellingtonia. Napoleonin tavoittena oli pitää Blücher pois pelistä seuraavat päivät, ja hän laittoi sitä varmistamaan lähes kolmanneksen vahvuudestaan marsalkka Grouchyn johdolla. Sotahistorioitsijat ovat ihmetelleet tätä ratkaisua, sillä Napoleonin yksi sotilaallisia pääteesejä oli joukkojen kokoaminen ennen ratkaisutaistelua. 

Ranskalaisia vasemmalla sivustalla johtanut marsalkka Ney ei menestynyt 16. kesäkuuta kovinkaan hyvin Quatre Brassa Wellingtonia vastaan, mutta tämä perääntyi seuraavan eli 17. päivän aikana ennalta suunnittelemiinsa asemiin Waterloon kylän eteläpuolelle. Pitkän Espanjan kampanjansa aikana hänen osaamisekseen oli tullut puolustustaistelu, ja nyt sitä taitoa tarvittiin. 

Napoleonin yksi tunnettu teesi oli, että taistelun voittaa se, joka tekee vähiten virheitä - ja hän todisti sen Waterloossa.

Napoleon näytti tulleen vetämättömäksi. Hän torkahteli karttaa tutkiessaan. Hänellä näytti olevan alavartalossa vaiva, joka vaikeutti ratsastamista ja istumista. Noina päivinä sattui jatkuvaa päätösten muutamista ja toteutuksen lykkäämistä - ja samalla ajan käyttöä toisarvoiseen rupatteluun siellä täällä.

Oikealla sivustalla marsalkka Grouchy luuli kahinoivansa Blücherin pääjoukon kanssa, mutta tämä olikin vetänyt pääjoukkonsa Wavreen Wellingtonin joukkojen tasolle noin 10 kilometrin ja tien päähän Waterloosta. Siellä hän järjesti rivinsä ja ilmoitti Wellingtonille taistelua edeltävänä 17. päivänä tulevansa apuun seuraavana päivänä. Wellington sanoi tätä myöhemmin 1800 -luvun tärkeimmäksi päätökseksi. 

Napoleon puolestaan syytti myöhemmin tappiostaan erityisesti marsalkka Grouchyä. Napoleon olisi kipeästi tarvinnut hänelle alistettua 20 000 miestä Waterloossa, mutta hän itse viivytteli paluukäskyä, ja se tuli perille Grouchylle vasta kun taistelu oli ratkeamssa. Tykistön jylyn ja siis taistelun alun kuultuaan Grouchy taas ei uskaltanut monien alaistensa vaatimuksesta huolimatta palata pääarmeijan luokse ilman Napoleonin käskyä. Groychy luuli olevansa kontaktissa Blücherin pääjoukon kanssa, mutta se etenikin pohjoisemmassa Grouchyn ohi länteen hyökätäkseen Waterloossa Napoleonin oikeaan sivustaan. 

Waterloon taistelu

Kaikkiin aikaisempiin Napoleonin taisteluihin verrattuna myös päätaistelu 18. kesäkuuta oli erikoinen. 

Napoleonin perusmalli oli nopea aloite, harhautus yhdellä sivustalla ja koukkaus toisella. Nyt hän viivytteli sateisessa säässä tykistön asemiin menoa odotellen taistelun aloitusta puoleen päivään, mikä oli ratkaisevaa Blücherin mukaaan ehtimisen kannalta.

Napoleon aloitti hyökkäyksellä vasemmmalla sivustallaan vetääkseen sinne Wellingtonin reservejä, mutta juuttui Hougomontin kartanoon eikä hämännyt kokenutta vastustajaansa. Sitä seurasi neljä eri hyökkäystä suoraan Wellingtonin vahvimpaan keskustaan, jossa kukkuloiden takana odottivat hänen jalkaväkensä tulivoimaiset neliöt - jotka myös reaalisesti ratkaisivat taistelun. 

Iltapäivän lopulla marsalkka Ney sai Wellingtonin rintaman murtumaan, mutta siitä etenemiseen Napoleon ei heti antanut vielä jäljellä ollutta reserviä. Napoleon viivytteli puoli tuntia päätöstään, mutta silloin puolustaja oli saanut rivinsä kuntoon – ja samaan aikaan Blücherin kärki hyökkäsi Napoleonin sivustaan. Seuranneessa sekasorrossa kuultiin alkuillasta "Sauve qui peut" - pelastukoon kuka voi - ja ranskalaiset pakenivat. Taistelu ja Euroopan historian jatko olivat ratkenneet. 

Wellingtonin mukaan sotataidon ydin on tietää mitä on kukkulan takana - ja hän tiesi mistä puhui. (Tekstin kuvassa tutkitaan perhepiirissä Napoleonin strategiaa hänen komentopaikaltaan, ja kuten voi havaita siitä ei voinut nähdä taistelun muistomerkin vasemmalla puolella olevaa notkelmaa, johon englantilaisten jalkaväen neliöt oli sijoitettu. Kuva suurenee klikkaamalla.) Wellington oli usein menestynyt juuri puolustustaisteluissa ja hän oli nytkin tiedustellut ennalta kukkulaisen taistelukentän. Se suojasi puolustajaa tuon ajan tykistöltä ja tarjosi mahdollisuuden yllättää vihollinen saamalla se keskelle jalkaväen neliöiden ristitulta. Kun Neyn ratsuväki eteni niiden keskelle, se huomasi olevansa monelta suunnalta keskellä puolustajien tulta ja hevosten kammoamia pitkiä pistimiä.  

Napoleonilta taas ei näyttänyt onnistuvan mikään. Hänen sotataitonsa ydin oli ollut harhautus ja nopeat liikkeet vihollisen sivustaan. Aikaisemmat voitot perustuivat myös tykistön, ratsuväen ja jalkaväen hyvään koordinaatioon, mutta Waterloossa kukin niistä näytti käyvän omaa sotaansa. Jälkeenpäin kiisteltiin jopa siitä, oliko iltapäivän marsalkka Neyn viimeisen epäonnistununeen ratsuväen hyökkäyksen aloittamien väärinkäsitys vai vahinko. 

Sadan vuoden rauha

Napoleon palasi ensimmäisten joukossa Pariisiin 21. kesäkuuta ja erosi seuraavana päivänä eli tänään 205 vuotta sitten. Hän suunnitteli pakoa Yhdysvaltoihin, ja sanoi myöhemmin, että sinne hän olisi perustanut uuden valtion. Englantilaiset kuitenkin valvoivat satamia ja Napoleon antautui voittajilleen 15. heinäkuuta. Hänet vietiin Englantiin Plymouthiin - ja sieltä St. Helenalle. 

Vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli ollut voittajien johtava edustaja Pariisissa, ja Waterloon jälkeen se oli Wellington. Vuotta aikaisemmin hävinneen Ranskan kanssa oli tehty rauha, jossa se oli jopa laajentanut aluettaan vallankumousta edeltävästä ajasta.

Nyt erityisesti etenkin Preussi ja Englannin kotirintama olivat saaneet tarpeekseen, ja ne vaativat Ranskalle rangaistusta niin, ettei se heti nousisi. Tässä vaiheessa Englannin ulkoministeri Castlereagh laittoi itsensä likoon ja vaati rauhaa, joka ei nöyryyttäisi Ranskaa ja johtaisi siellä uuteen militarismiin ja revanssiin: "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleja vaan yrittää tuoda maailmaan takaisin rauhanomaiset tavat."

Niiden rauhanomaisten tapojen ytimessä oli välttää katkeruuteen ja revenssihaluun johtavaa hävinneen rankaisemista sekä toteuttaa valtioiden voimatasapaino, jossa kukaan ei voi hankkia etua kärsimättä itse etuilun vastavaikutuksena. Näin Ranska menetti edellisen vuoden rauhassa saamansa uudet alueet, mutta vielä vuoden 1915 Pariisin II rauhan ehdot olivat kuitenkin hävinneelle varsin kohtuulliset. 

Wienin kongressin ratkaisu oli valtioiden sisäinen monarkismi ja valtioiden välinen voimatasapaino. Kumpikin kesti pääosin 100 vuotta ensimmäiseen maailmansotaan asti.

Yleensä ei kiinnitetä huomiota siihen, että myös vuoden 1809 Haminan rauhan sinetöi vasta Wienin kongressissa käyty noottien vaihto Englannin ja Venäjän välillä. Kongressin alussa Englannin Castlereagh protestoi nootilla Aleksanteri I:n suuria suunnitelmia erityisesti Puolan osalta ja huomautti, että Venäjä oli jo saamassa Suomen.

Aleksanteri vastasi Castlereaghille omalla nootillaan: ”Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille) halusin järjestää liittolaisen, jolla oli sama tavoite… kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat.”

Tämä tyypillisesti myös brittiläinen tasapainopoliittinen argumentointi Pohjolan osalta on tyydyttänyt Castlereaghia, koska asiaan ei enää palattu. Itse asiassa vuoden 1617 Stolbovan rauhasta nykypäiviin asti Atlantin vallat – siis ensin Englanti ja sitten päävoimana Yhdysvallat – sekä Venäjä ovat sopineet suursotien sotien jälkeisissä rauhoissa samalta tasapainopolitiikan pohjalta keskinäisen pohjoisen raja-alueensa eli pohjoisen Euroopan järjestyksen. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Pohjois-Euroopassa on kuitenkin Suomenkin vauhdittamana siirrtty rauhankin oloissa tasapainopolitiikasta konfliktipolitiikkaan.

On tietenkin mahdotonta sanoa, miten asiat olisivat 200 vuotta sitten menneet, jos Waterloon taistelu olisi päättynyt toisin.  Liittoutuneiden ylivoima ja Ranskan menetykset olivat tuossa vaiheessa suuria, mutta joka tapauksessa Euroopassa olisi jatkunut pitkään sekava ja sotainen aika.

Siksi myös Suomessa jännitettiin liittokunnan puolesta, koska täälläkin oli paljon pelissä. Maassa oli juuri saatu hennolle alulle oma autonominen valtio ja sen suojissa alku kansakunnan rakentamiseen. Se taas oli osa Wienin kongressin kokonaisuutta, jonka hajoamisen seuraukset olisivat voineet olla täälläkin arvaamattomat.

Suomessa tieto Waterloosta levisi kolme viikkoa myöhemmin, kun Åbo Allmänna Tidning uutisoi asiasta 11. päivä heinäkuuta. 

"Antwerpen 19. kesäkuuta 1915.
Wellingtonin herttua, urhoollisen Preussin armeijan tukemana, on ei ainoastaan torjunut häntä vastaan kohdistetun hyökkäyksen vaan myös ajanut Bonaparten aivan kokonaan pakoon.... Päätaistelu 18. päivänä tapahtui Waterloon ja Blancenoitin välillä, 4 mailia Brysselistä, suurimmalla kuumuudella. Iltaa kohti ratkesi voitto meidän eduksemme. Se oli täydellinen...." 

"Voitto meidän eduksemme" 205 vuotta sitten merkitsi, että pienellä kansalla havumetsien keskellä ja sen hauraalla autonomisella valtiolla oli edessään sata rauhan vuotta - kansakunnan rakentamiseen ja sen turvin lopulta itsenäistymiseen - sata vuotta myöhemmin ja sata vuotta sitten.

Yleiskuva