Risto Volasen kotisivu

Sata vuotta sitten oltiin tilanteessa, että maalaisliittolainen ja nuorsuomalainen keskusta oli oikeiston kanssa torjunut sosialistisen vallankumouksen ja sitten maltillisen tannerilaisten sosialidemokraattien tukemana torjunut oikeiston monarkistisen kaappauksen.  Seurauksena oli Suomen puoluekartan muuttuminen juuri näinä päivinä 100 vuotta sitten.

P.E. Svihufvud ja J.K. Paasikivi olivat ajautuneet umpikujaan kuningashankkeensa vuoksi, kun Saksa oli hävinnyt sodan. Vielä 9. lokakuuta 1918 tynkäeduskunnassa oli valittu vuoden 1772 hallitusmuodon pohjalta saksalainen kuningas, jolle annettiin näin Venäjän keisarin valtuudet.  Sen toteutuksen esti kuitenkin tasavaltalaisten pitkin kesää ja syksyä jatkama viivytystaistelu Saksan tappioon asti.

Saksan antauduttua 11. marraskuuta pojat Suomalaisella klubilla tekivät uuden paketin. Paasikiven senaatti pyysi Mannerheimia valtionhoitajaksi Svinhufvudin tilalle, erosi itse 27. marraskuuta ja Svinhufvud nimitti heti perään juuri kuningasta hakeneen Lauri Ingmanin johtaman uuden senaatin. Siihen Eero Erkon nuorsuomalaiset menivät mukaan. Santeri Alkion maalaisliiton tiedettiin vastustavan monarkistijohtoista uutta hallitusta, eikä hänelle kerrottukaan sopimuksesta ennalta.

Washingtonissa ja Lontoossa taas päätettiin, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen saa odottaa siihen asti, että maa on varmalla demokraattisella pohjalla. Johtavat länsivallat sopivatkin Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta vasta maaliskuun 1919 eduskuntavaalien tasavaltalaisten voiton jälkeen. Junailun teki uusi ulkoministeri Rudolf Holsti, ja sen tuloksena presidentti Wilson otti asian esille 28. huhtikuuta Pariisin rauhankonfferenssin Neljän neuvostossa.

Joulukuun 1918 alussa kokoontuivat sekä nuorsuomalaiset että vanhasuomalaiset ensimmäisiin puoluekokouksiinsa sitten itsenäistymisen. Ensin 8. joulukuuta kokoontuneessa nuorsuomalaisten kokouksessa koettivat monarkistien leiriin loikanneet puoluekokouksen edustajat viedä läpi monarkistisen julkilausuman. Tämä E.N. Setälän esitys hävisi niukasti äänin 130-134. Nuorsuomalaisten tasavaltalaisten voitto omassa puolueessaan merkitsi heidän ja puolueeseen loikanneiden vanhasuomalaisten yhtymistä Kansalliseksi edistyspuolueeksi. Helsingin Sanomien päätoimittaja Eero Erkko ei ollut kokouksessa kovin aktiivinen, mutta hän tuli 30-henkiseen Edistyksen puoluehallitukseen ja oli Ingmannin hallituksessa sosiaaliministeri. Seuraavana pivänä perustettiin perinteisten vanhasuomalaisten ja nuorsuomalaisista loikanneiden monarkistien Kansallinen kokoomuspuolue, joka otti ohjelmakseen monarkismin Suomessa.

Edistyspuolueella oli seuraavina vuosina vahava rooli itsenäisen maan liikkeelle saamisessa. Sitä seuranneen hiipumisen taustana voi tunnistaa horjumisen syksyn 1918 hallitusmuotokysymyksessä sekä menon monarkisti Ingmannin hallitukseen joulukuussa 1918. Vastaavasti alusta loppuun johdonmukaisesti tasavaltalaista linjaa ajanut Alkion johtama Maalaisliitto sai maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa suurvoiton lisäten paikkalukuaan 26 paikasta 42 paikkaan.

Myös Väinö Tannerin johtama SDP pääsi uuteen alkuun puoluekokouksessaan 27.-29. joulukuuta 1918. Tanner oli jo huhtikuusta 1918 alkaen sanoutunut irti Mannerin ja Kuusisen johtaman SDP:n vallankumouksesta. Sen toistamisen lisäksi Tanner ryöpytti rankasti myös “oikeistoporvareita” ja “sotapuoluetta”. Tuloksena oli maaliskuun 1919 vaaleissa komeat 80 paikkaa, vaikka tappiota oli 12 paikkaa. Jo kolme vuotta myöhemmin kuitenkin Moskovassa perustetun SKP:n apupuolue Suomen Sosialistinen Työväenpuolue otti niistä 27 paikkaa.

Onnea siis sekä unohdetulle Edistyspuolueelle että Kokoomukselle ja SDP:lle eli uudelle alulle maan uuden alun tekijöinä. Onnittelut myös kuluneen kahden vuoden aikana hyvin hoidetusta menneisyyden hallinnasta. Usein sanotaan, että historian kirjoittavat voittajat, mutta Suomessa sen ovat nyt julkistaneet tai jättäneet julkistamatta vuoden 1918 hopealle jääneiden sosialistien ja monarkistien perilliset. Kiitos Lasse Lehtiselle, joka on rohjennut puhua vuosien 1917-1918 tapahtumista sellaisina kuin ne olivat – sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän ei näytä mahtuneen Väinö Tannerin tuntijana puolueensa valittujen muistajien joukkoon. Kiitos myös Timo Laaniselle, joka on Suomenmaassa Santeri Alkion päiväkirjojen kautta muistanut tasavaltalaisen maalaisliiton roolia itsenäisyyden toteuttamisessa ja turvaamisessa, vaikka muuten onkin ujosteltu.

Yleiskuva