Kenraali Ludendorff nimesi 8. elokuuta ”mustaksi päiväksi”, mikä tarkoitti liittoutuneiden hyökkäystä ja saksalaisten pakoa keskirintamalla Soissonissa.

Venäjällä taas länsiliittoutuneet nousivat elokuun alkupäivinä maihin Arkangelissa ja Vladivostokissa ja alkoivat edetä etsien paikallista uuden Moskovan hallinnon vastaista tukea. Nyt Lenin esitti Viroon ja Suomeen edenneelle Saksalle, että kummankin yhteinen etu on ajaa yhdessä länsiliittoutuneet pois Venäjältä.

Saksan sotilasjohto oli toista mieltä. Ludendorffilla oli jo valmiina suunnitelmana operaatio Schlusstein, joka tarkoitti hyökkäystä Pietariin. Hän sähkötti 6. elokuuta uudelle ulkoministeri von Hintzelle, että hän voisi varata hyökkäykseen Pietariin, Itä-Karjalaan ja Jäämerelle 6-7 divsioonaa. Samalla niitä tulisi käyttää kaatamaan bolsevikit ja pystyttämään uusi saksalaismielinen hallitus. Keisari Vilhelm II oli samaa mieltä. Ulkoministeri Paul von Hintze oli kuitenkin eri mieltä.

Myös von Hintzen mielestä Saksan tulisi estää uuden itärintaman muodostuminen, mutta paras tae siihen on bolsevikkien pysyminen vallassa. Hänen mukaansa ”Politiikkamme on käyttää bolsevikkeja niin pitkään kuin saamme heistä irti jotakin. Jos he kaatuvat, voimme seurata todennäköistä kaaosta, kunnes puolustuskyky on heikentynyt niin paljon, että voimme palauttaa järjestyksen ilman suuria uhrauksia… ei valtauksia vaan järjestys ja heikkojen suojeleminen meidän vihollisiamme vastaan.”

von Hintzen muistio jyräsi argumenteillaan kaikki vastalauseet Berliinissä. Siinä yhdistyivät Bismarckin reaalipolitiikka ja kaaospolitiikka, joka ajaa ympäristöä sekaisin käyttääkseen sitä hyväkseen. Suurvallat ovat käyttäneet samaa mallia ennen ja hänen jälkeen. Jos peli ei miellytä, parasta kaataa koko pelipöytä ja jakaa omat kortit.

Von Hintze jatkoi: ”Meillä ei vähään aikaan ole mitään syytä saada bolsevikkien valtaa loppumaan. Bolsevikit ovat hyvin pahoja ja vastenmielisiä ihmisiä; se ei estänyt meitä pakottamasta heitä Brest-Litovskin rauhaan ja sen jälkeen ottamasta heistä peräjälkeen heidän alueensa ja väestönsä siivuja. Me olemme saaneet heistä irti kaiken mahdollisen, ja tavoitteenamme oleva voitto vaatii, että jatkamme niin kauan kuin he ovat vallassa.

Sillä pidämmekö heistä vai emme ei ole merkitystä, niin kauan kuin se on hyödyllistä. Historia osoittaa, että tunteiden sekoittaminen politiikkaan on kallis ylellisyys. Meidän asemassamme olisi vastuutonta sallia itsellemme sellaista ylellisyyttä…. Politiikka on aina ollut hyödyn saavuttamista ja tulee jatkumaan sellaisena….

Mitä siis haluamme idässä? Venäjän sotilaallista hajoamista. Bolsevikit saavat sen aikaan paremmin kuin mikään muu puolue, ilman että meidän tarvitsisi maksaa siitä yhtään miestä tai markkaa… Ei meidän tarvitse pyytää heitä tai yhtäkään venäläistä rakastamaan meitä vain sen vuoksi, että puristamme heidän maansa kuivaksi. Tyytykäämme siis Venäjän voimattomuuteen.

Bolsevikit ovat Venäjän ainoa puolue, joka on konfliktissa enetenten kanssa…. Meidän tehtävämme on kärjistää sitä…. Bolsevikit ovat ainoa Brest-Litovskin kannattaja… me emme tee yhteistyötä heidän kanssaan vaan riistämme heitä. Se on hyvää politiikkaa.”

von Hintzen idea oli saada Venäjästä irti kaaospolitiikalla se, mitä Ludendorff olisi saanut korkein kustannuksin sotilaallisin keinoin. Ja lopputulos osoitti, ettei Leninin ja Trotskinkaan pelisilmässä ollut vikaa.

von Hintzen kanta voitti, ja Ludendorff oli vielä muistelmissaan katkera, ettei jatkettu Narvasta ja Viipurista Pietariin. Nyt Venäjän kanssa alettiin neuvotella Brest-Litovskin sopimuksen täydennystä. Se saatiin valmiiksi 27. elokuuta. Samaan aikaan Suomi oli alkanut neuvotella Venäjän kanssa rauhansopimuksesta. J.K. Paasikiven realismi ei vielä ollut terävimmillään, ja hänen hallituksensa vaati Venäjältä Vienan ja Aunuksen Karjalaa sekä Kuolan niemimaata. Tukea odotettiin Saksalta, ja lopulta saatiin tietää syy sen puutteeseen.

Saksa oli neuvotellut Suomen tietämättä samaan aikaan Venäjän kanssa sopimuksen, jossa se lupasi saada Suomen kolmanneksi yhteistyöhön länsiliittoutuneiden karkottamiseksi Pohjois-Venäjältä ja estää suomalaisten luvattomat rajanylitykset Venäjälle heimosotien nimellä. Länsirintamalla sotaonnen käännös osoittautui kuitenkin lopulliseksi, eikä tätä aseveljeyttä ehditty kokeilla.

Alkuun pääsi kolmikannan yhteinen miinanraivaustoimikunta, johon myös Suomen merivoimien ensimmäinen komentaja kontra-amiraali Johannes Indrenius kuului. Ajan kuvaan kuului, että samaan aikaan laivaston ensimmäisenä esikuntapäällikkönä aloitti Saksan laivastoasiamies, Suomessa syntynyt komentajakapteeni Alfred Reuter.

Samalla loppui toinenkin Svinhufvudin ja Paasikiven hanke saada Suomelle sekä kuningas että tuki Saksasta. Tuli kiire alkaa etsiä itsenäisyyden hyväksyntää Englannilta ja Yhdysvalloilta. Ensin Mannerheim pääsi alkuun, mutta hänen halunsa hyökätä Pietariin ei saanut vastakaikua. Muutoksen sai alkuun tasavaltalaisten voitto maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa. Uuden ulkoministeri Rudolf Holstin diplomaattinen akrobatia onnistui huhtikuussa 1919 Pariisin rauhankonferenssissa, mutta vielä silloin Englannin pääministeri Lloyd George vinoili Suomelle sen hyökkäyksistä Englannin joukkoja vastaan pohjoisella Venäjällä. Onneksi sitä ei ehditty yrittää yhdessä Saksan ja Venäjän kanssa.

9. elo, 2018

Yleiskuva