Risto Volasen kotisivu

Huomasin Ylen verkossa Viron historiasta maan 100 -vuotispäivän kunniaksi hyvän esityksen, jossa mainittiin myös Viron vapaussota. Mainitsin facebookissa, että suomalainen julkisuus muistaa sen hienosti, mutta romantisoi saman ajan Suomen vallankumousta, joka olisi onnistuessaan vienyt vapauden.  Siinä joku häiritsi joitakin fbkavereita, ja aloin pohtia miksi?

Vuosina 1917-1920 kaikilla vanhan Venäjän imperiumin rajoilla Suomesta Kaukasukselle käytiin samantapaisia irrottautumissotia venäläisten-kotimaisten bolsevikkien yhdistelmän ja kansallisen-länsisuuntautuneen yhdistelmän välillä. Jokaisessa tapauksessa jompikumpi yhdistelmä voitti. Viimeiset irrottautumissodat käytiin Ukrainassa ja Puolassa 1920 sekä Georgiassa 1921. Suomi ei ollut tässä ensimmäisen maailmansodan tapahtumasarjassa mikään poikkeus. Sadan vuoden historia lienee osoittanut, että Suomelle Suomen tie oli parempi kuin Ukrainan. 

Heti Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomi ja Viro kulkivat varsin lähellä toisiaan. Juuri tänään 100 vuotta sitten, kumpikin eli minuutti minuutilta Saksan ja Venäjän Brest-Litovskin neuvotteluiden rytmissä.

Aivan alkuunsa samana päivänä eli 15. marraskuuta 1917 sekä Suomen eduskunta että Viron maapäivät julistautuivat korkeimman vallan haltijoiksi. Oli kuitenkin myös eroja. Virossa venäläiset ja kotimaiset bolsevikit ottivat heti vallan Eestinmaan neuvostojen toimeenpanevalle komitealle, ja meilläkin vallankumouspäätös oli voimassa kaksi tuntia aamuyöstä 16. marraskuuta 1917 – mutta se peruttiin muutaman äänen enemmistöllä.

Virossa säilyi demokratiaa kannattavan johdon työväenpuolue. Meillä taas SDP joutui vuoden 1917 aikana bolsevikkeihin suuntautuneiden kuten O.V. Kuusisen ja Kullervo Mannerin johtoon.

Virossa ”tannerilaiseksi” jäänyt demokraattinen työväenpuolue vaati ensimmäisenä itsenäisyyttä, mutta bolsevistinen ryhmittymä katsoi Venäjään. Vastaavasti meillä ”mannerilainen” työväenpuolue äänesti 6.12. eduskunnassa itsenäisyysjulistusta vastaan kehottaen ensin kuuntelemaan uutta Venäjää.

Bolsevististen neuvostojen hallitsemassa Virossa maapäivät lakkautettiin, mutta sen vanhainneuvosto jatkoi toimintaansa. Se perusti Viron Ulkomaanvaltuuskunnan, joka asettui Helsinkiin. Helmikuun alussa se pyysi Suomen Kullervo Mannerin johtamaa kansanvaltuuskuntaa tunnustamaan Viron itsenäisyyden, mutta sai tutulta kuulostaneen vastuksen sopia asiasta ensin Venäjän hallituksen kanssa.

Suomessa demokraattinen eduskunta ja sen valitsema hallitus ehtivät käyttää Venäjän vallankumouksen muodostaman kolmen kuukauden aikaikkunan hoitaakseen itsenäisyysjulistuksen, sen tunnustukset ja oman armeijan ensi askeleet. Samaan aikaan sekä Virossa että Suomessa oli kuitenkin jo vahva paine toiseen suuntaan.

Virossa julkaistiin tammikuun puolivälissä ”Viron työväenkommuunin” suunnitelma, ja viikkoa myöhemmin meilläkin julistettiin ”SDP:n puoluetoimikunnan valtuuttamana” vallankumous. Virossa demokraattiset puolueet muodostivat kolmimiehisen ”pelastuskomitean”, joka kuitenkin oli voimaton. Suomessa taas sosialistinen vallankumouksen torjuminen saatiin liikkeelle samaan aikaan kuin itse vallankumous eli 28. tammikuuta.

Helmikuun 1. päivänä Viron vallassa ollut Työväen ja sotamiesneuvoston toimeenpaneva komitea lähetti ”Suomen työväenhallitukselle” tervehdyksen proletaarisen vallankumouksen voiton ja työväen diktatuurin voimaansaattamisen johdosta.

Mutta samaan aikaan suurempi korttien jakaja puuttui kummankin maan peliin.

Venäjä ja Saksa olivat aloittaneet Brest-Litovskissa rauhanneuvottelut 22. joulukuuta. Pitkien taktikointien jälkeen Saksan neuvottelija kenraali Hoffmann löi 18. tammikuuta kartan pöytään, johon oli merkitty Saksan vaatima raja Riiasta etelään. Suomen kumpikin maa oli tunnustanut itsenäiseksi, ja sitä ei mainittu. Viro kuului vielä Venäjään, mutta se ei tuolloin sisältynyt Saksan konkreettisiin sotatavoitteisiin. Jos Leninin tahto olisi Pietarissa voittanut, siihen se raja olisi myös sillä kertaa jäänyt.

Mutta Trotskin johtamalla Venäjän bolsevikkien keskuskomitean vasemmistosiivellä oli suuremmat suunnitelmat, eli koko Euroopan vallankumous. Siihen taas ei kuulunut heti alkuun sopiminen Saksan kapitalistien kanssa. Ongelma vain oli, että vallankumous oli hajottanut Venäjän vanhan armeijan, eikä uutta puna-armeijaa oltu vielä saatu kokoon.

Niinpä Trotski meni 29. tammikuuta 1918 Brest-Litovskissa alkaneeseen neuvotteluun pelaamaan uhkapeliä. Saksan heikentämiseksi agitoitiin vallankumouksia kaikkialla Euroopassa kuten myös Suomessa. Trotskin ajatuksena oli pitkittää neuvottelua ja lopulta nousta pöydästä ilmoittaen, että sota loppuu tähän. Toiveena oli, että kapitalistisen Saksan johto pelkäisi jo niin paljon sotaväsyneitä työläisiään, ettei se enää uskaltaisi aloittaa sotaa uudelleen työläisten Venäjää vastaan. Saksan olisi myös varmaankin lopettaa sota itärintamalla, jotta se ehtisi siirtää joukot voittamaan länsirintamalle ennen amerikkalaisten tuloa.

Ennen Trotskin lähtöä Brest-Litovskiin hän ja Lenin sopivat, että jos Saksa sittenkin vielä hyökkää, Trotski tukee Leniniä Saksan rauhanehtojen hyväksymisessä. Trotski kertoo muistelmissaan Leninin vitsailleen, että Saksan edetessä riskinä olisi virolaisten ja latvialaisten tovereiden pettäminen eli jättäminen Saksan etupiirin sen miehittämälle alueelle. Ja kun Suomenkin toverit oli juuri rohkaistu vallankumouksen, hekin siis joutuisivat samaan ansaan.

Trotski tekikin sitten temppunsa 10. helmikuuta. Hän nousi pöydästä, sanoi että sota loppuu tähän, ja lähti kotiin.

Sakassa ulkoministeri Kühlemann halusi lopettaa sodan itärintamalla, mutta kenraali Ludendorff halusi jatkaa. Hänellä oli valmiiksi suuria suunnitelmia Saksan Ostraumista ja Venäjä olisi nyt puolustuskyvytön. Ludendorff sai 13. helmikuuta keisari Vilhelm II:n hyväksymään, että otetaan nyt saman tien Saksalle myös Viroja ja Latvia. Ja varmistetaan myös Suomi omaan etupiiriin, eli määrätään venäläiset poistumaan Suomesta, ja suostutaan suomalaisilta pyydettävään kutsuun tulla auttamaan.

Juuri näinä päivinä 100 vuotta sitten eli kolme viikkoa Suomen vallankumouksen alkamisen jälkeen siihen usutetulle SDP:n johdolle alkoi selvitä, miten heille käy – ja se alkoi myös ajan omienkin lahtien palstoilla.

Ja tänään toissapäivänä 100 vuotta sitten eli 18. helmikuuta 1918 Saksan uusi eteneminen alkoi Baltiassa. Nyt Trotski vaihtoi Pietarin Smolnassa Leninin puolelle, ja toverukset saivat bolsevikkien keskuskomiteassa enemmistön, joka päättti hyväksyä rauhan Saksan kanssa.

Saksalaisten edetessä etelästä kohti Tallinnaa venäläiset pakkasivat ja sunnuntaina 24. helmikuuta venäläiset olivat lähteneet Tallinnasta eivätkä saksalaiset olleet vielä tulleet sinne. Se tarjosi Viron väliaikaiselle pelastuskomitealle mahdollisuuden julkistaa itsenäisyysjulistuksen ja vetää oma sinimusta lippu salkoon Toompean mäelle. Seuraavana päivänä tulivat saksalaiset ja vaihtoivat lipun omaansa. Se oli yhden päivän itsenäisyys, mutta hyvä ja tarpeellinen alku.

Samana päivänä Suomessa Edvard Gylling kirjoitti Työmies lehdessä huolestuneesti ”Venäjän työväen vallankumous kohtalokkaassa vaiheessa”, tietäen sen tarkoittavan myös Suomen vallankumousta.

Saksalaiset toivat Tallinnaan mukanaan oman hallitsijan kenraali Adolf von Seckendorffin, ja yhteistyöhaluisiakin löytyi saksalaismiehityksen ajaksi. Se olisi tietenkin jatkunut, ellei länsirintamalla olisi käynyt toisin.

Kenraali Hoffmannin 18. tammikuuta Brest-Litovskissa esittämän ultimaatumin jälkeisistä tapahtumista Virokin saa kiittää ensin Trotskin ja sitten Ludendorffin imperialismia, joka johti saksalaiset innostumaan ottamaan Ludendorffin vaatimuksesta tavoitteekseen myös Viron valtaamisen eli työntämään näin venäläiset ja virolaiset bolsevikit pois Virosta. Siitä eteenpäin Virokin sai kiittää länsivaltoja, jota voittamalla Saksan länsirintamalla sai sen poistumaan itärintamalta ja siis myös Virosta.

Historia toimii niin, ettei voi valita, tekeekö vihollinen tai ystävä hyvää vai pahaa.

Marraskuun 11. päivänä 1918 tehtiin maailmansodan aselepo, joka määräsi saksalaiset poistumaan valtaamaltaan alueelta ja siis myös Virosta. Kaksi päivää myöhemmin Lenin julisti Brest-Litovskin sopimuksen pois viralta, ja venäläiset alkoivat edetä kansallisine bolsevikkitovereineen myös Virossa – samaan tapaan kuin Ukrainassa. Saksalaiset saivat poistua myös Suomesta, mutta Venäjä oli tunnustanut sen itsenäisyyden jo vuoden alussa, ja vallankumouksen torjuminenkin oli jo onnistunut ja vakiintunut.

Virossa edessä oli menestynyt vapaussota ensin venäläisten ja sitten uudelleen yrittäneiden saksalaisten suuntaan. Siihen osallistui myös 3700 suomalaista vapaaehtoista, kuten myös mereltä merkittävä Englannin laivasto-osasto. Harmia oli vielä Venäjän valkoisten vastavallankumouksellisten tulosta hyökkäämään Virosta Pietariin syksyllä 1919, mutta siitäkin selvittiin.

Virolaisten itsenäistymisongelmat eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Suomalaiset saivat länsivalloilta itsenäisyytensä tunnustamisen jo huhtikuussa 1919, mutta Baltian maille sitä ei vain kuulunut. Ranskaa lukuun ottamatta lännessä epäiltiin vuoteen 1921, voiko Baltian maita tunnustaa, koska pieninä rajavaltioina ne joutuisivat pian liittoutumaan Saksan kanssa. Samalla lännessä vastustettiin pitkään Viron omatoimisuutta Venäjän kanssa sopimisessa – erityisen ahkerana jarruttelijana oli Suomi.

Venäjällä saatiin kuitenkin vähitellen tarpeeksi sekasorrosta, ja siellä alkoi olla halukkuutta vakauttaa Itämeren aluetta. Viron ja Venäjän rauhanneuvotteluihin päästiin joulukuun 1919 alussa, ja tuo Virolle ruhtinaallisen edullinen Tarton rauha allekirjoitettiin 2. helmikuuta 1920. Muut Baltian maat seurasivat Viroa ja lopulta myös ulkoministeri Holstin johdolla itäisiä laajennushankkeita pitkään elätellyt Suomi 14. lokakuuta 1920.

Tietysti nyt voi harmitella, että kylmän sodan jälkeen Viro valitsi päinvastaisen strategian kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen eli ei Itämeren alueen vakauttamista vaan konfliktin eskalaation – mutta se on toisen tekstin aihe.

On siis kaikki syy onnitella virolaisia vapaudestaan eli siitä, että hekin onnistuivat itsenäistymään ja torjumaan aikakauteen kuuluneet omat ja naapurin vallankumoukselliset. Samasta asiasta on paikallaan onnitella myös kaikkia suomalaisia – ja surra yhdessä eikä romantisoida omaa vallankumoustamme kaikkine uhreineen.

Yleiskuva