Risto Volasen kotisivu

Juuri näinä päivinä sata vuotta sitten tehtiin Suomen historian ratkaisevia päätöksiä.

Tammikuun 18. päivänä 1918 keskeytyivät Brest-Litovskin rauhanneuvottelut. Venäjää edustanut Trotski oli pelannut aikaa, mutta lopulta Saksan kenraali Hoffmann löi kartan pöytään. Siinä rauhan ehtona oli rajalinja lähelle silloista rintamalinjaa Riiasta Brest-Litovskiin. Ukrainaa varten oli oma suunnitelma, jonka mukaisesti Saksa teki Kiovan Radan kanssa rauhansopimuksen 9. helmikuuta. Tuossa vaiheessa Suomi ei kuulunut Saksan sotatavoitteisiin.

Lenin halusi heti hyväksyä Hoffmannin ultimaatumin rajan. Jos hän olisi saanut tahtonsa läpi ja Saksa olisi jäänyt Hoffmanin kartan rajalinjalle, Suomen historia olisi ollut toinen. Trotskilla oli kuitenkin oma idea, jonka Venäjän bolsevikkien keskuskomitea hyväksyi 22. tammikuuta. Sen mukaan Brest-Litovskissa pitkitetään neuvottelua, ja kun ultimaatumi tulee, Trotski ilmoittaa sodan loppuneen ja lähtee kotiin. ”Ei sotaa eikä rauhaa”.

Trotski laski, että Saksassa sotaväsymys ja kiire länsirintamalle johtaisivat siihen, ettei uusi hyökkäys itärintamalla enää käynnisty. Hänen uhkapelinsä riski oli suuri. Jos Saksa kuitenkin hyökkäisi, mihin se pysähtyisi?

Lähtiessään Brest-Litovskin kolmannen neuvottelun uhkapeliin, Trotskin halusi heikentää Saksan neuvotteluasemaa ja etenemishaluja sekä varmistaa ennalta omaa asemaansa alueilla, joille Saksa ei etenisi. Erityisesti suomalaiset ja ukrainalaiset toverit saivat nyt viimeinkin tehdä pitkään vaaditun vallankumouksensa.

Ja viimeinkin myös suomalaiset sosialidemokraatit näyttivät innostuneen. Leninin pitkäaikainen avustaja Eino Rahja ja hänen veljensä Jukka olivat tuoneet Pietariin Suomen punakaartien päällikön Ali Aaltosen hakemaan aseita. Lenin lupasi 10 000 kivääriä ja 10 kolmen tuuman tykkiä. Sen pitäisi riittää, ja se oli välttämätön edellytys Suomen vallankumoukselle. Lopulta kättä pitempää tuli enemmänkin.

Saatuaan lupauksen aseista Rahja ja Aaltonen palasivat Helsinkiin. Siellä Aaltosen johtamassa punakaartien esikunnassa päätettiin 19. tammikuuta aseiden jaosta eri kaupunkeihin. Samalla alettiin suunnitella asejunan suojaamista. Tammikuun 22. päivänä etelän punakaartit saivat käskyn vartioimaan etelän radanvarsia alkaen 25. tammikuuta. Siitä kerrottiin SDP:n puoluetoimikunnalle virallisesti 24. tammikuutta, mutta sisäpiiri näyttää saaneen tiedon sitä ennen.

Tammikuun 19. päivänä alkoi Säätytalolla SDP:n Puolueneuvoston kokous, mihin myös Rahja sekä Aaltonen osallistuivat. (Puolueneuvoston pöytäkirja TÄSSÄ ) Rahja käytti useita puheenvuoroja vallankumouksen puolesta. Puolueen johto eli Kullervo Manner, O.W. Kuusinen ja Yrjö Sirola olivat jo tehneet ratkaisunsa. Helsingin punakaarti oli 14. tammikuuta vaatinut puolueelta vallankumousta ja uhannut muussa tapauksessa tehdä sen itse.

Puolueneuvoston ensimmäisen puheenvuoron 19. tammikuuta käytti Kuusinen: ”Siis varmalta näyttää kamppailun alkaminen… Olisi otettava asia siltä kannalta, että se on varmasti tapahtuva tosiasia. Ja että ja kun se tulee, on jokainen työläisluokan jäsen liittyvä mukaan vaikkakin eri tunteilla kukin… Puoluetoimikunta ei sovi tällaiseksi vallankumous komiteaksi. Siis uusi vallankumouksellinen keskustoimikunta olisi paikallaan”.

Kuusista seurasivat ja tukivat mm. Sirola ja Rahja, jonka mukaan ”On lähdettävä lopulliseen taisteluun ja voitto on varma”. Kuusisen ehdotusta kannatettiin erityisesti Helsingistä, Turusta ja Kymenlaaksosta. Muualta monet olivat joko pidättyviä tai kielteisiä. Keskustelun kuluessa SAJ:n edustaja ilmoitti, ettei ay. liike lähde mukaan ehdotettuun vallankumouskomiteaan. SAJ:n puheenjohtaja Oskari Tokoi, Evert Huttunen tai Eetu Salin eivät osallistuneet kokoukseen.

Puolueneuvoston toisen päivän iltana 20. tammikuuta Kuusisen esitys vallankumouskomiteasta hylättiin äänin 18-15. Tämän jälkeen Sirola, Kuusinen ja Eloranta ilmoittivat eroavansa puoluetoimikunnasta. Heitä alettiin lepytellä etsimällä kompromissia.

Seuraavana päivänä 21. tammikuuta Edvard Gylling esitti kompromissina puoluetoimikuntaan uusia jäseniä, ja heiksi valittiin vallankumouksen kannattajia, kuten Eero Haapalainen ja Helsingin punakaartin Adolf Taimi. Samalla Puolueneuvosto hyväksyi ”vallan ottamisesta” lausuman, joka valtuutti puoluetoimikunnan päättämään vallankumouksesta. Seuraavana päivänä Sirolan ehdotuksesta puoluetoimikunnan uusista vallankumousta kannattavista jäsenistä muodostettiin ”toimeenpaneva komiteaa”. Se valtuutettiin ”korkeimmaksi vallankumouselimeksi” sekä puoluetoimikunnan että punakaartien päätöksin.

Tammikuun 26. päivänä SDP:n puoluetoimikunta päätti aloittaa vallankumouksen Gyllingin ja Wiikin vastustaessa. Tammikuun 27. päivänä toimeenpaneva komitea päätti ”puoluetoimikunnan valtuuttamana” vallankumousjulistuksesta, joka julkaistiin Työmies lehdessä 28. tammikuuta. Sinä yönä punakaartit ottivat hallintaansa etelän kaupungit.

Joulukuusta alkaen levottomuudet olivat lisääntyneet ympäri maata, erityisesti Turussa. Viipuri oli strateginen paikka rautateiden solmukohtana. Siellä syntyi 19. päivän iltana yhteenotto punakaartien ja suojeluskuntien välillä. Kysymys oli aseiden etsimisestä ja haltuun saamisesta. Sekavahkoon tilanteeseen kytkeytyivät pian myös venäläiset sotaväen osastot. Senaattikin liittyi konfliktin selvittelyyn, mutta se alkoi laajeta. Se oli oire siitä, mitä tuleman piti.

Samana päivänä kuin SDP:n Puolueneuvosto ja Viipurin selkkaukset alkoivat eli 19. tammikuuta kenraaliluutnantti Mannerheim saapui Vaasaan. Senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud oli nimittänyt hänet 16. tammikuuta pitämään huolta pohjoisen Suomen turvallisuudesta. Monille uusi ja outo kenraali oli kokenut jo yhden vallankumouksen, ja muun johdon vielä ihmetellessä hän tunnisti missä mennään. Tasavallan onni oli, että paikalle sattui yksi ammattimies, vaikka hän ei ollutkaan kovin tasavaltalainen.

Läheltä piti tilanteiden jälkeen Mannerheim saapui Vaasaan ja alkoi perustaa sinne hallituksen joukkojen esikuntaa. Se alkoi suunnitella tukialueen muodostamista Pohjanmaalle eli siellä olevien venäläisten varuskuntien riisumista aseista. Tammikuun 25. päivänä hallitus julisti suojeluskunnat omiksi joukoikseen, mutta samaan aikaan myös tietty toiveikkuus näyttää olleen vahvaa. Vielä 27. tammikuuta Svinhufvud jarrutteli Mannerheimia, mutta silloin vallankumouksen toteutus ja torjunta oli jo täydessä vauhdissa sekä Helsingissä että Etelä-Pohjanmaalla.

Suomessa oli alkanut vallankumous demokraattisen valtion kumoamiseksi ja sen torjuminen. Sisällissotia on monenlaisia, ja tämä oli vallankumoussota.

Samaan aikaan alkoivat Venäjän ja keskusvaltojen neuvottelujen kolmas kierros Brest-Litovskissa. Sieltä Trotski lähetti 29. tammikuuta Kullervo Mannerille onnittelusähkeen onnistuneesta vallankumouksesta. Sen jälkeen Trotski toimi suunnitelmansa mukaisesti. Helmikuun 10. päivänä hän nousi neuvottelupöydästä, ilmoitti sodan nyt loppuvan ja lähti kotiin. Samalla hän antoi Venäjän armeijalle käskyn lopettaa sota. Heti perään Lenin antoi käskyn jatkaa sitä. Suomessa oli tuolloin vielä noin 70 000 venäläistä sotilasta ja hämminki niidenkin keskuudessa oli suuri.

Trotski oli kuitenkin laskenut väärin.

Trotskin lähdettyä Brest-Liovskista Saksassa ulkoministeriö vaati itärintaman sodan lopettamista silloisiin asemiin. Sotilasjohto taas vaati tilaisuuden käyttämistä ”Ostraumin” rakentamiseksi. Keisari Vilhelm II ratkaisi sotilaiden hyväksi. Jos ratkaisu olisi ollut toinen, myös Suomen historia olisi ollut toinen. Ja jos ratkaisu olisi ollut lopullinen ilman Saksan lopullista tappiota, Suomen historia olisi ollut toinen.

Saksan kruununneuvosto päätti 13, helmikuuta edetä itään ja pohjoiseen. Idässä se merkitsi linjaa Viron itäraja – Ukrainan itäraja, mistä tuli 3. maaliskuuta myös Brest-Litovskin rauhan raja. Pohjoisessa se merkitsi etenemistä Suomeen ja kohti Jäämerta. Hankoon Saksa nousi 3. huhtikuuta. Englanti puolestaan päätti 7. maaliskuuta vahvistaa tukikohtiaan Murmanskissa Saksan etenemisen ja suomalaisten ”heimosotien” torjumiseksi. Se harmitti Englannin pääministeri Lloyd Georgea vielä Pariisin rauhankonferenssissa huhtikuussa 1919, kun Suomi hankki lännen voittajavaltojen tunnustusta itsenäisyydelleen.

Suomessa juuri Brest-Litovskin rauhan päivänä 3. maaliskuuta Punakaartien päällikkö Eero Haapalainen antoi käskyn yleishyökkäykseen, jonka katastrofin Saksa ja Venäjä siis sopivat samana päivänä.

Näinä päivinä sata vuotta sitten SDP:n johto päätti omien punakaartien ja naapurin tovereiden yllyttämänä vallankumouksen. Joskus niin voi käydä puolueelle, jos sen johto on heikko ja altis. Sen Väinö Tanner tiesi ja sanoi selvästi aloittaessaan joulukuussa 1918 SDP:n toiminnan uudelleen demokraattiselta pohjalta. Hän oli jo heinäkuussa 1917 sanoutunut irti Mannerin, Kuusisen ja Sirolan politiikasta. Hän demokraattisine kannattajineen kuuluu vuoden 1918 sankareihin. Ajatella sopii, että hänelle 1970 -luvulta alkaen esiintynyt vallankumouksen romantisointi olisi ollut vierasta.

Yleiskuva