On erikoista kuulla, miten sota tammikuussa 1918 "alkoi" tai miten siihen "ajauduttiin". Kuitenkin kaikki tapahtui taiteen sääntöjen mukaisesti Kullervo Mannerin johtaman SDP:n puolue-elinten päätöksillä. Ne alkoivat marraskuun 1917 puoluekokouksesta ja päätyivät vuoden 1918 tammikuun 26. päivän punakaartien liikekannallepanoon ja 27. päivän vallankumousjulistukseen. Puolueen kaappaamisestakin voi puhua, mutta sekin meni radikalisoituvan ylimmän johdon eli Mannerin, Kuusisen ja Sirolan ohjauksessa.

Talvella 1918 kysymys oli siis siitä, että Mannerin SDP yritti tehdä vallankumouksen ja Svinhufvudin hallitus torjui sen.

Jo joulukuussa 1918 Väinö Tanner sanoutui irti vallankumouksesta uudelleen käynnistyvän SDP:n puoluekokouksessa, ja on ollut vahinko, että sitä 1960-1970 luvuilla alettiin romantisoida alkaen kaunokirjallisuudesta ja opiskelijataistolaisista.

Mutkia oli kyllä matkassa myös puolueen sisällä, ja yksi niistä sattui juuri päivälleen 100 vuotta sitten. Tammikuun 15. päivänä 1918 SDP:n ja Helsingin punakaartin jännite tuli näkyviin myös julkisuudessa Työmies lehdessä. Se oli alkanut jo toukokuussa 1917 ja se oli kärjistynyt Punakaartien joulukuun edustajakokouksessa joulukuun puolivälissä. Siellä oli äänestyksessä voittanut kanta puolueen johtavasta asemasta työväenkaarteissa, eikä Helsingin Punakaarti hyväksynyt sitä.

Nyt tammikuussa 1918 Helsingin punakaarti oli vaatinut vallankumousta ja julistautunut 6.1. itsenäiseksi. Sen jälkeen se oli vallannut päämajakseen Smolnan 8.1. Niinpä puolue ja kaarti alkoivat neuvotella ilman tulosta.

Puoluetoimikunnan 15.1. Työmies lehdessä julkaistu ratkaisu oli kutsua koolle Puolueneuvosto ja esittää sille, että ”puolueemme valtiollisen menettelyn ohjaaminen uskotaan erityisesti asetettavalle valtuuskunnalle, johon kutsutaan myös S. Ammattijärjestön sekä Työväen Järjestyskaartin edustaja”.

Samassa lehdessä julkaistiin kuitenkin myös Helsingin Punakaartin päälliköiden kokouksen julkilausuma. Päälliköt esittivät konkreettisia tavoitteita ja perustelivat niillä, että ”Jotta erimielisyydet Punaisen kaartin ja Sos.dem. Puoluetoimikunnan välillä saataisiin selvitetyiksi, vaatii Helsingin Punaisen Kaartin kokous, että… valtiollinen valta näiden päämäärien saavuttamista varten otetaan sos.dem. puolueen käsiin.” ”Jos konkreettinen tilanne vaatii, on kaartin ylimmän johdon otettava vallankumousasiain johto omiin käsiinsä.”

Neljä päivää myöhemmin 19.1. alkaneeseen Puolueneuvoston kokoukseen mennessä puoluetoimikunnan esitys jalostui O.V. Kuusisen esitykseksi vallankumoustoimikunnasta, johon eri työväenjärjestöt tulisivat mukaan. Siihen mennessä Oskari Tokoin johtama SAJ oli kuitenkin päättänyt pysyä syrjässä, eikä puheenjohtaja edes mennyt kokoukseen. Suuri osa Puolueneuvoston puheenvuoroista myös vastusti Kuusisen esitystä, ja se hävisi kahdessa äänestyksessä.

Kuusinen, Sirola ja Eloranta ilmoittivat eroavansa protestina. Gylling taas esitti kompromissina, että puoluetoimikuntaan valitaan viisi vallankumousta kannattavaa uutta jäsentä, mm. Helsingin Punakaartin A. Taimi ja A. Kiviranta. Niin tehtiin, ja seuraavana päivänä 23.1. näistä muodostettiin Toimeenpaneva komitea. Kokouksen erikoisuus oli antaa samalla puoluetoimikunnalle valtuudet ”vallan ottoon” ja määrätä sen ohjaukseen jo ennalta johtavaksi elimeksi juuri Toimeenpaneva komitea – joka siis perustettiin vasta Puolueneuvoston jälkeen seuraavan päivän puoluetoimikunnassa.

Toinen Puolueneuvoston erikoisuus oli, että tämä päätös julkistettiin ensin hyvin varovaisesti vain ruotsinkielisessä Arbetet lehdessä. Laajemmin se sitten saatiin tietoon, kun ensin luettiin 26.1., että Toimeenpaneva komitea on myös kaarteja johtava ylin vallankumouselin ja sitten 28.1., että se on julistanut puoluetoimikunnan valtuuttamana vallankumouksen ja asettaa vallankumoushallituksen eli Kansanvaltuuskunnan.

Kauppaa siis käytiin kulisseissa, melko arvokkain panoksin.

(Kuvassa SDP:n ja Punakaartin konflikti Työmies lehdessä 15.1.1918. Suurenee klikkaamalla.)

15. tammi, 2018

Yleiskuva