Risto Volasen kotisivu

Joulukuun lopulla sosialidemokraattien Kullervo Manner, K.H. Wiik ja Edvard Gylling lähtivät viemään puolueensa kirjelmää Pietariin. Lenin oli jatkuvasti kriittinen suomalaisten tovereiden hapuiluun, mutta hänelle tyypilliseen tapaan puhui heille ymmärtävästi ja rohkaisevasti. Manner muisteli keskustelun vaikutusta myöhemmin: ”Minussa heräsi rohkeus ja päättäväisyys lähteä vallankumouksen tielle, jolle me sitten tammikuun lopussa lähdimmekin, vaikka totta kyllä silloinkin vielä epäröiden.”

Trotski ei peitellyt huonoa tuultaan marraskuun vallankumouksellisen tilaisuuden menettämisestä. Hänen mukaansa sitä ei unohdeta vuosisatoihin, mikä kyllä pitää paikkansa. Trotskilla oli kuitenkin selkeä vastaus: ”Jos itsenäisyys on ainoa mahdollisuus, jonka sosialidemokraatit näkevät niin… Me laadimme julistuksen, kunhan senaatti sitä pyytää.”

Sosialidemokraattien lähetystö kuuli, että seuraavana päivänä 27. joulukuuta Smolnaan olivat tulossa myös senaatin edustajat Carl Enckell ja Gustaf Idman. Mutta Smolnassa tuli vastaan muitakin tuttuja kuten William Lundberg. Hän oli tuttu intoilija Turusta, ja lähetystön mieleen varmaan tuli, mitä mies täällä puuhailee. Myöhemmin Lundberg kertoi luvatun aseita ja viljaa, kunhan vain vallankumous lähtee liikkeelle.

Itsenäisyyden tunnustamisen osalta Svinhufvudin senaatti oli ensin kohdistanut toiveensa Saksaan. Brest-Litovskin neuvottelutavoitteiden sekä herkän neuvotteluvaiheen mukaisesti sen valtuuskuntaan kuulunut von Rosenberg oli tiedustellut epävirallisesti Venäjän pääneuvottelijan Adolf Joffen mielipidettä. Hän oli saanut kuulla olevan asiallista odottaa ensin Venäjän tunnustusta ja vasta sitten seurata perässä.

Se oli kerrottu Suomea edustaneelle Hjeltille hieman omaa panosta korostaen, ja tämä Hjeltinkin korostus on elänyt pitkään. Carl Enckellin ja Gustaf Idmanin tunnustelumatkan jälkeen Svinhufvudin johtama kolmen hengen valtuuskunta lähti matkaan.

Smolnassa anomus piti tehdä uusiksi ja osoittaa se ”Kansankomissaarien Neuvostolle” eikä ”Venäjän hallitukselle”, siis tunnustaa samalla Venäjän uusi hallitus. Kun sanamuodot olivat kunnossa, alkoi tapahtua. Vuoden viimeisenä päivänä 1917 hieman ennen puoltayötä kokoushuoneen eteiseen tuotiin Leninin, Stalinin, Trotskin ja muiden kansankomissaarien allekirjoittama kirjelmä, jossa Suomen tasavalta tunnustettiin. Muodollinen ratifiointi oli vielä edessä ja tapahtui 4. tammikuuta.

Valtuuskunta halusi päästä kiittämään Leniniä kädestä pitäen, ja kansliapäällikkö lupasi tiedustella asiaa. Lenin tulikin tervehtimään kuluneessa puvussaan, naurun ja kompien saattelemana. Eteishuoneessa molemmat valtionpäämiehet kättelivät. Lenin tiedusteli hilpeästi: ”Oletteko nyt tyytyväisiä?” Svinhufvud vastasi venäjäksi: ”Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Palattuaan istuntosaliin Lenin kertoi puhutelleensa suomalaisia vahingossa ”tovereiksi”, mikä herätti yleistä riemua.

Tuossa tilanteessa Suomen tunnustaminen sopi Venäjän uuden hallituksen julistamiin periaatteisiin, kahden vaiheen kansallisuuspolitiikan, Brest-Litovskin rauhanneuvotteluiden tilanteeseen sekä tavoitteisiin Suomessa. Myöhemmin Leninin hallituksen kahden osan kansallisuuspolitiikkaa ja siitä seurannutta Suomen tunnustamista on tulkittu suuntaan jos toiseen.

Tosiasiallinen tilanne oli kuitenkin se, että Venäjän vanha valta ja jatkossa sen sisällissodan valkoiset eivät missään oloissa suostuneet Suomen itsenäisyyteen – eivät edes hätävalheena tuen saamiseksi viimeisessä hengen hädässä. Nyt kansankomissaarien neuvoston päättämä Suomen itsenäisyyden tunnustaminen riitti myös monissa maissa oikeudellisesti päteväksi, ja se avasi tien niidenkin suorittamille tunnustuksille. Se myös jatkoi kuukaudella aikaikkunaa Svinhufvudin senaatin varautumiseen ennen Suomen vallankumousyrityksen laukeamista 28. tammikuuta.

Se myös riitti, juuri ja juuri.

Yleiskuva