Risto Volasen kotisivu

Uuden senaatin tuore puheenjohtaja P.E. Svinhufvud kutsui 29. päivän aamuna hallituspuolueiden edustajat keskustelemaan itsenäisyysjulistuksesta. Mitä siis pitäisi ja uskaltaisi tehdä suursodan jatkuessa, naapurin saatua uuden bolsevikkien vallan ja keskellä sen sotilaita?

Lauri Ingman jatkoi vanhasuomalaisen varovaista linjaa: ”Suomen itsenäisyys oli otettava käsiteltäväksi rauhankonferenssissa, ja senaatin piti saada valtuudet… sillä eduskunta, huolimatta asemastaan korkeimman vallan haltijana ei voinut ryhtyä toimenpiteisiin.” K.J. Ståhlberg oli omin nuorsuomalaisten varpusten perustein samaa mieltä, samoin ruotsalaisten R.A. Wrede ja he saivat myös tukea.

Selvä linja rohkeaan etenemiseen oli P.E. Svinhufvudilla, Santeri Alkiolla, Juho Kokolla ja Gustav Arokalliolla, ja he saivat myös varovaisempaa tukea. Alkion mielestä, ilman julistusta ”täytyisi Euroopan meidän itsemme sijasta järjestää asiamme.” Hän jopa huolehti, että viivytyksestä voisi Suomeen seurata saksalainen prinssi. Uuden Venäjän lisäksi monet olivat huolissaan sosialidemokraattien kielteisestä reaktiosta, joka voisi myös viedä julistuksen uskottavuutta muualla.

Päivällä 29. marraskuuta senaatti teki periaatepäätöksen ”eduskunnalle annettavasta ilmoituksesta, joka koski vaatimattomassa muodossa tapahtuvaa kääntymistä ulkovaltojen puoleen itsenäisyyden tunnustamiseksi”. E.N. Setälä oli aamun neuvottelussa suhtautunut asiaan pidättyvästi, mutta sai kielimiehenä tehtäväksi seuraavan yön aikana tehdä tekstin.

Kaikissa neuvotteluissa mukana ollut Carl Enckell kertoo jatkosta: ”Arajärvi täydensi Setälän ehdotusta, ja äärimmäisen huolellisen hionnan jälkeen se oli valmiina tiistaina, joulukuun 4. päivänä eduskunnan palatessa tavanomaiselta viikonloppulomaltaan. Sisällöltään asiallisen maltillisena ja muodoltaan vaatimattomana tämä julistus ei suonut mahdolliselle oppositiolle minkäänlaisia hyökkäyskohteita, niin että eduskunnan puhemies rauhassa voi esittää vastauspuheensa, joka sekin oli laadittu eduskunnan kanssa neuvotellen.”

Joulukuun 4. päivänä näin valmisteltu teksti annettiin julistuksena Suomen kansalle ja Svinhufvudin lukemana ilmoituksena eduskunnalle. Käsiteltäessä lyhytaikaisia lainoja puhemies Lundson sanoi yllättäen: ”Keskeytetään asian käsittely vähäksi aikaa. Senaatin puheenjohtaja on tahtonut esittää erään asian”. Svinhufvud ja senaattorit astuivat sisään, ja senaatin puheenjohtaja luki itsenäisyysjulistuksen tekstin ja siihen liittyvät lakiesitykset.

Tässä vaiheessa kaikki sujui kommelluksitta. Manner ja Kuusinen protestoivat vain sitä, että Svinhufvud oli luonnehtinut lakeja esityksiksi ilman senaatin oikeutta antaa esityksiä. Eduskuntahan oli sekä valtalailla että 15. marraskuuta ottanut keisarille kuuluvat valtaoikeudet itselleen. Senaatin taktiikka toimi hyvin ainakin kotimaassa.

Eduskuntaryhmissä käytiin keskustelua, ja ulkovaltojen Helsingissä olleet konsulit tekivät selväksi, että maan itsenäisyys sentään vaatii eduskunnan kannanottoa. Kun eduskunta oli ottanut korkeimman ja siis myös esitysvallan itselleen, sen piti itse myös hoitaa itsenäisyysjulistus tästä eteenpäin. Sen verran senaatti kuitenkin auttoi, että Kyösti Kallio kirjoitti Alkion johtamien hallitusryhmien edustajien käyttöön tekstin. Sen Kallio esitteli ja hyväksytti ensin eduskunnan porvarillisten ryhmien delegaatiossa ja maalaisliiton eduskuntaryhmässä.

Sitäkään tekstiä ei voi moittia riehakkaaksi, ja kielimies E.N. Setälä luonnehti kieliasultaan ”hyvin heikoksi”. Teksti viittasi ensin hallituksen edellisen päivän itsenäisyyttä ja tasavaltaa tarkoittaviin esityksiin ja jatkoi, että ”… Eduskunta puolestaan korkeimman valtiovallan haltijana päättää hyväksyä tämän periaatteen…” Alkio oli ensimmäinen allekirjoittaja ja lausumaehdotus informoitiin ennalta sosialidemokraateille siinä toivossa, etteivät nämä vastustaisi.

Hallituksen tiedonanto oli mennyt vähin äänin, mutta nyt sosialidemokraattien ryhmässä virisi vilkas keskustelu. Sen avasi myönteisessä hengessä Kuusinen, mutta uuden käänteen toi Edvard Valpas-Hänninen itse asiassa Lauri Ingmanin vanhasuomalaisessa hengessä: ”Kysymys on, onko heillä niin paljon voimaa, että uskaltavat irrottautua Venäjästä vasten Venäjän tahtoa. Meillä ei ole heidän voimastaan tietoa. Meidän on sen vuoksi lähdettävä siltä kannalta, että Venäjä voi estää irrottautumisen väkisin.” On mahdotonta sanoa, oliko Työmiehen päätoimittaja tässä jälleen etukäteen jälkiviisas vai olivatko Smilga ja Dybenko informoineet hänelle vallankumouksellisesta myös geopoliittiseksi muuttuneen Smolnan kannan.

Lisäksi sosialidemokraattien eduskuntaryhmän ongelmana oli, että senaatti hoitaisi asiaa ulkovaltoihin ilman oppositiota, mitä koetettiin auttaa ehdottamalla ulkoasiain valiokunnan perustamista eduskuntaan. Se ei tässä vaiheessa vielä onnistunut. Johtopäätöksenä oli vastaehdotus, jonka mukaan ”Suomi on oleva riippumaton tasavalta”, mutta se on toteutettava ”sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaan saatavalla sopimuksella”.

Seuraavana päivänä Alkion esitys voitti Mannerin lukeman sosialidemokraattien esityksen 100-88.

Päätös oli historiallinen, mutta seuraavan aamun otsikot vaihtelivat yhden ja kahden palstan välillä. Helsingin Sanomat huomasi asian: ”Maailmanhistoria tuskin osoittaa yhtäkään esimerkkiä siitä, että sorrettu kansa itsenäiseksi julistautuessansa olisi ilmaissut niin vähän riemuntunteita kuin Suomen kansa tällä mitä huomattavimmalla ajankohdalla. Sanomalehdissä viran puolesta johtavat kirjoitukset tapahtuman johdosta, siellä täällä leijonaliput liehumassa – siinä miltei kaikki! Ja kuitenkin oli kysymyksessä tämän kansan koko historiallisen olemassaolon aikana ensi askel omatakeisella riippumattomuuden tiellä.”

On vaikea arvioida, oliko asenne ja tiedotuslinja sovittu vai alitajunnasta, mutta yksi syy tekstien ja esittelyn Svihufvudin sanoin ”vaatimattomaan muotoon” oli erimielisyyksien vaara hallituspuolueissa ja eduskunnassa sekä selkkausten vaara venäläisten sotilaiden ja itse nyt bolsevikkijohtoisen Venäjän kanssa. Lähes vallnkumoukseen johtaneeseen yleislakkoon oli vain pari viikkoa ja työväenkaartit olivat monissa kaupungeisssa vieläkin liikenteessä.

Yksi tämän päivän venäläisistä eturivin tutkijoista Pietarin yliopiston kansainvälisten suhteiden koulun dekaani, professori Irina Novikova luonnehtii suomalaisia taitaviksi: ”Ja sinä aikana, jolloin historia antoi pienelle maalle mahdollisuuden tulla itsenäiseksi valtioksi, Suomen eliitti käytti taitavasti tämän tilaisuuden.” 

Paradoksaalisesti vain suomalaisessa nykyeliitissä löytyy enää talven 1917-1918 muistelua bolsevistisessa hengessä.

Joka tapauksessa suomalaiset ottivat 4. joulukuuta historiallisen askeleen. Vielä pitäisi saada muut huomaamaan ja hyväksymään se – keskellä maailmansotaa, jota oli vielä vuosi jäljellä. Kun keskeiset itsenäisyyden tunnustukset oli saatu, ehdittiin tammikuussa vielä juhlimaankin – kolmessa eri leirissä.

Yleiskuva