Risto Volasen kotisivu

Näinä päivinä 100 vuotta sitten alkoi selvitä lokakuun 1.-2. päivien eduskuntavaalien lopputulos. Tuohon aikaan pitkä äänten laskenta oli vähintään yhtä jännittävä kuin itse vaalitaistelu.

Uusi Suometar päätti vaalitaistelun vetoamalla ”Anarkiaa vastaan, lainherruuden ja työrauhan puolesta”. Työmies vastusti ”porvariston vastavallankumouksellisia hankkeita ja Suomen oikeuksien kawaltamista, sortoa ja kaikkea wääryyttä, riistämistä ja orjuutusta”. Ilkan mukaan ”Torpparit tulevat maalaisliittoon” ja ”Maalaisliitto on maatyöväen oikea puolue”. Torppareiden asia oli kaikille rakas. Vaalitaistelun erikoisuus oli Kullervo Mannerin kutsu pitää hajotetun eduskunnan kokous pari päivää ennen vaaleja.

Maassa oli kymmeniä lehtiä, lähes kaikilla puolueilla lähes kaikissa kaupungeissa. Vähin erin saatujen vaalitulosten seassa mukaan mahtuivat mm. elintarvikepula ja maassa olleiden venäläisten sotilaiden levottomuudet ja erityisesti maataloustyöväen lakot.

Pietarissa pääministeri Kerenski jatkoi sekavia ja toivottomia yrityksiä koota vahvaa kansallista hallitusta. Lenin lähetti Suomesta Pietariin tovereita hermostuttaneita ohjeita. Stalinin tehtävänä oli sabotoida Krenskin suunnitelmia ja Trotskin tehtävänä vakiinnuttaa bolsevikkien asema armeijan neuvostojen johdossa. Lauantaina 6. lokakuuta sosialidemokraattien kansanedustaja ja Työ lehden päätoimittaja, jatkossa vallankumousta vastustanut Evert Huttunen vei Leninin yöjunalla Helsingistä Viipuriin. Kotona Huttusen lapset kysyivät, kuka tämä setä on, ja saivat kuulla kylään tulleesta kirjailija Konrad Lehtimäestä. Pietarin toverit jarruttelivat vielä kaksi viikkoa Leninin matkan jatkoa, eikä hän oikein tiennyt oliko syynä turvallisuus vai halu pitää hänet pois häiritsemästä.

Uutiset maailmansodan rintamilta keskittyivät englantilaisten toivottomaan rämpimiseen Paschendaelessa kohti saksalaisten konekivääritulta. Siinä oli kolmen kuukauden tuloksena oli 50 000 kuollutta ja kuuden kilometrin eteneminen. Muistelmissaan pääministeri Lloyd George käytti koko sanavarastonsa kenraali Haigia vastaan. Sitten 10.-12. lokakuuta alkoi Suomen lehdistöön tulla tietoja Saksan hyökkäyksestä Viron Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Se oli maailmansodan suurin 22 000 sotilaan maihinnousu. Paniikki sekä levottomuudet lisääntyivät Pietarissa ja samaan aikaan kuin vaalitulokset selvisivät Suomessa.

Ääniä oli antanut 997 665 suomalaista eli lähes 200 000 enemmän kuin edellisissä vuoden 1916 eduskuntavaaleissa. Se merkitsi äänestysaktiivisuuden nousua 55,5 prosentista 69,2 prosenttiin. Kaikkien vaaliliittojen äänimäärä kasvoi mutta maalaisliiton ja vaaliliitossa olleiden vanha- ja nuorsuomalaisten runsaasti enemmän kuin sosialistien: Sos.dem: 444670 (+68640); Suomal. ja nuorsuom vl.: 299516 (+60986); Ruots.kp. 108190 (+14635) Ml. 122190 (+51292).

Vaalitulos merkitsi mullistusta eduskunnan voimasuhteissa. Paikkoja saivat Sos.dem.: 92 (-11); Suomal.puol. 32 (-1); Nuor.suom. 24 (+1); Ruots. 21(-); Ml. 26 (+7); sekä uusi ja pian hajonnut suomalaisten puolueiden vaaliliitossa ollut kansanpuolue 5 paikkaa. Puolueittain katsoen suurimman tappion saivat sosialidemokraatit ja maalaisliitto suurimman voiton.

Valittujen kansanedustajien ammateissa huomiota kiinnittää mm. torppareiden pieni määrä myös sosialidemokraateissa (4), vaikka heitä oli tuolloin väestöstä runsas viidennes ja he korostuivat voimakkaasti vaalitaistelussa. Maanviljelijöitä taas oli runsaasti kaikissa ryhmissä. Sosialidemokraattien ryhmässä lähes kolmasosa oli puoluevirkailijoita ja puoluelehtien toimittajia.

Sosialidemokraattien päälehti Työmies esitti kitkerän analyysin vaalituloksesta sunnuntaina 14. lokakuuta siis kaksi viikkoa vaalien jälkeen. Lähinnä työväestö on äänestänyt sosialidemokraatteja ja pienviljelijät olivat siirtyneet äänestämään maalaisliittoa. Torppareita artikkeli ei mainitse, mutta valittujen tausta ja jatko kertoi samasta suunnasta.  ”Pikkuporvarilliset ainekset” taas heiluvat sinne tänne.

Työmiehen mukaan edellisissä vaaleissa suomalaisten puolueiden kampanja oli velttoa, mutta nyt oli vaaliliitto ja into päällä. ”Mutta suurimpana poliittisen syynä sosialidemokraattisen puolueen vaalitappioon ja samalla porvarillisten puolueiden menestykseen oli senaattiseikkailu, johon puolueemme johto viime keväänä antautui ja jota sos.dem. eduskuntaryhmä asettui tukemaan. Tämän puolueemme oikeistolasten menettelyn kautta porvarilliset puolueet saivat oivallisen tilaisuuden vierittää suuren joukon omia syntejään sosialidemokraattisen puolueen vastuulle.” Sitten seurasi olan takaa ”sosialidemokraattisen puolueen oikeistoaineksille, jotka aina ovat rakastaneet yhteistoimintaa porvareiden kanssa.”

Työmiehen osoite vaalitappion syyksi oli siis Oskari Tokoin senaatti sekä erityisesti siinä olleet Wäinö Wuolijoki ja Väinö Tanner, joka ei suostunut ehdokkaaksi eikä edes äänestänyt. Muistelmissaan Tanner kertoo, että ”Määräämisvalta sosialidemokraattisessa puolueessa oli siirtynyt jyrkkien ainesten käsiin. Tämä tuli näkyville jo ehdokkaiden asettelussakin. Siinä oli koetettu pitää huoli siitä, ettei maltillisempia aineksia olisi asetettu ehdokkaaksi.”

Paria päivää myöhemmin 18. lokakuuta Evert Huttusen johtama Työ totesi sosialidemokraattien menettäneen maalaisliitolle ja vastaa Työmiehelle: ”Mitä taas hallituskysymykseen tulee ja eräillä taholla esitettyyn arveluun, että se olisi ollut suurimpana syynä puolueemme vaalitappioon, niin siinä mielestämme isketään harhaan”. Työ päättää analyysinsä toiveeseen, etteivät sosialidemokraatit oppositiossakaan pelkästään ”opponeeraa” vaan ”täytyy ryhmän koettaa vaikuttaa, sikäli kuin se mahdollista on, käytännöllisten tulosten saavuttamiseksi”. Varsin samassa hengessä kirjoitti myös tamperelainen Kansan Lehti.

Kokonaisuutena vaalien kommentit sekä voittaneilla että tappion kärsineillä olivat kuitenkin toisten puolueiden suuntaan varsin maltillisia. Tiedot Venäjän ja venäläissotilaiden levottomuuksista, Saksan hyökkäyksestä Viroon sekä rauhantunnusteluiden epäonnistuminen, elintarvike pula ja kotimaiset maataloustyöväen lakot alkoivat pian täyttää uutissivut. Alkoi kiertää myös huhuja Pietarin, Tallinnan ja Helsingin evakuoinnista saksalaisten uhatessa.

Strategian valintaa ei kuitenkaan voinut viivytellä, ja pian alkoi tapahtua. Lokakuun 20. päivänä Suomen ammattijärjestöjen valtuuskunta julkaisi yleisen kehotuksen työväen järjestyskaarien perustamiseen. Lokakuun 31. päivänä Sos.dem. puolueen puolueneuvoston julkilausuma jatkoi, että ”työväen järjestyskaartit… on kiireellisesti saatava kuntoon ja työväen kaikki voimat valmiiksi kaikkien mahdollisuuksien varalle, sillä suuret tapahtumat voivat meitä odottaa.” Seuraavana päivänä 1. lokakuuta, eli eduskunnan kokoontumista edeltäneenä päivänä, seurasi Me vaadimme ohjelma: ”Suomen porvaristo harjoittaa nyt syyntakeettoman politiikkaa. Se on rikastumisesta tullut hillittömän ahneeksi ja kansanvallan pelosta väkivallan ja laittomuuden himoiseksi.”

Väinö Linnan kertomana sana meni perille myös Pentinkulmalle, tosin vasta uuden eduskunnan kokoontumisen ja marraskuun 7. päivän Venäjän vallankumouksen sekä kotimaan yleislakkopäätöksen jälkeen. Koskelan Akselikin sai kutsun kirkonkylälle vähän epämääräisesti kutsuttuun kokoukseen. Samalla hevoskyydillä ajoi myös mestari Halme, jolle Akselin innokas touhuaminen bolsevikkivallankumouksesta oli vähän kiusallista. Halme toimi sitten jatkossa kuten Eetu Salin, vastusti vallankumousta, mutta meni lojaalisti mukaan. Kirkonkylän kokouksen avasi Silander ja asian alusti Hellberg. Hänen mukansa järjestyskaarti tuli perustaa, koska ”Pelko on ainoo joka pakottaa järkevimmät niistä taivuttamaan uppiniskaisimmat myönnytyksiin.”

Mutta paikalle oli tullut myös tannerilainen Kivivuoren Janne: ”Senkin vuoksi katson tämän aseistautumisen vaarallisuutensa ohella tarpeettomaksi. Näillä perusteilla ehdotan, että alustajan esitys suoralta kädeltä hylätään.” Väinö Linna kuvaa tämän kokouksen kautta puolueen tuolloisten osapuolten puheenvuorot ilmeisen asianmukaisesti. Mutta siitä alkoi Linnan kuvitteellinen kertomus, joka vähiten on yleistettävissä Koskelan Akselin ja muiden torppareiden roolista talvella 1918. Linna toi viimeinkin tarvitulla tavalla esiin monien vaietut kärsimykset, mutta jätti varjoon tulevien tapahtumien todelliset tekijät – puhumattakaan demokratiaa ja demokraattisesti valitun eduskunnan enemmistöön nojaavaa hallitusta puolustaneista suomalaisista mukaan lukien heihin kuuluneet valtavirran mutta puolueen johdossa vähemmistöön jääneet sosialidemokraatit.

Yleiskuva