Risto Volasen kotisivu

Sata vuotta sitten Pietarissa oli muutaman päivän hengähdystauko. Voi pohtia ja muistaa tuon ajan Suomen historian hiljaisia mutta ratkaisevia vaikuttajia.

Lenin oli päässyt pujahtamaan Helsinkiin ja häntä syytettiin Pietarin lehdistössä Saksan rahoilla toimivaksi Saksan agentiksi. Asiaa on paljon tutkittu, ja saksalaisten dokumentit osoittavat, että asekaupan ja monen afäärin mies Alexander Parvus sai Saksalta välitettäväkseen rahaa bolsevikeille. Nämä kuitenkin kielsivät saaneensa. Leninin ja Parvuksen tapaamisesta ei ole varmuutta. Trotski sen sijaan jopa valokuvautti itsensä Parvuksen kanssa. On myös kiinnitetty huomiota vielä tässäkin vaiheessa varsin pienen bolsevikkipuolueen runsaaseen rahankäyttöön esimerkiksi voimakkaan lehdistön toiminnassa. Parvus kirjoitti Saksan pääesikunnan poliittiselle osastolle varsin asiantuntevan muistion Venäjän selustaan vaikuttamisesta myös Suomessa. Veikkaan, että senkin taustasta löytyy vielä runsaasti mielenkiintoista tutkittavaa.

Nyt päivittäinen tuolloisen tilanteen seuranta tekee uudella tavalla ymmärrettäväksi Trotskin ”ei sotaa eikä rauhaa” -strategian seuraavana talvena. Hän suostui Brest-Litovskin rauhaan vasta, kun kaikki näkivät ”aseen ohimolla” eli Ludendorffin uuden hyökkäyksen. Muistelmissaankin hän perustelee, että niin voitiin todistaa, etteivät bolsevikit olleet Saksan agentteja. Se kävi kyllä sitten kalliiksi Venäjälle mutta myös Suomelle, koska samaan pakettiin kuului houkutella suomalaiset ja ukrainalaiset toverit vallankumoukseen tukemaan Venäjää.

Juuri näihin aikoihin 100 vuotta sitten Leninin bolsevikkien kannatus oli kuitenkin nopeassa nousussa. Selkeät ja äärimmäiset teesit sekä esiintyminen Kerenskin ahdistamina marttyyreina näkyivät ja kuuluivat kauas. Marttyyrin manteli näkyi myös Suomessa, kun Työmies –lehden uutisointi Leninistä kävi kesän mittaan yhä myönteisemmäksi. Hänen piilottelijoillaan oli tuolloin yhteyksiä toimitukseen.

Hyväuskoisia oli paljon, mutta yksi selvänäköinen henkilö löytyi tuolloin Washingtonista. Hän oli Yhdysvaltojen ulkoministeri Robert Lansing. Free history 1917 sivusto on etsinyt hänen muistiinpanonsa näiltä päiviltä. Niissä hän näyttää torjuneen ajan asiantuntijoiden optimistiset ennakoinnit ja nähneen seuraavan vuoden kehitykseen.

Lansing sanoo muistiinpanossaan olevansa hyvin skeptinen Kerenskin suhteen. ”Hän tekee liikaa kompromisseja vallankumouksen radikaalien osien kanssa”. Suomessakin tietty sinisilmäisyys bolsevikkien suhteen oli seuranneen vuoden yksi peruspiirre.

Lansing jatkaa: ”Ranskan vallankumous on merkittävä esimerkki yrityksestä lopettaa yksi sosiaalinen järjestelmä ja korvata se toisella. Se vallankumous alkoi maltillisesti yrittämällä toteuttaa toimenpiteitä kansan kannattamaksi hallitukseksi. Vähitellen kokonaan vanhoista ajatuksista irti pyrkivät radikaalit voittivat alaa ja toteuttivat jakobiinien yksinvallan, joka fanatismin ja väkivallan avulla toteutti terrorin ajan ja Ranska upposi uskomattomaan epäjärjestykseen. Vasta kun Robespierren valta tuli sietämättömäksi Ranska saattoi nousta teurastajia vastaan ja perustaa yksilöiden oikeuksia puolustavan järjestyksen.

Lansingin mukaan, ”Nyt näyttää siltä, että Venäjän vallankumous kulkee saman tien. Ensin maltillisuus. Toiseksi terrori. Kolmanneksi kapina uutta tyraniaa vastaan ja uuden järjestyksen toteuttaminen mielivaltaiseen sotilasvoimaan tukeutuen. Minun käsitykseni mukaan asiat menevät yhä huonommin ja huonommin kunnes joku vallan ottava henkilö nousee ja lopettaa sen kaiken.”

Lansing oli oikeassa, mutta hänellä ei ollut aivan kaikkea tietoa, johon ennakoinnin saattoi pohjata. Myös Lenin ja hänen toverinsa olivat opiskelleet Ranskan vallankumousta. He ennakoivat sotilasdiktatuurin mahdollisuuden ja päättivät perustaa sen itse proletariaatin diktatuurin nimellä.

Lansingilla oli vajaa puolitoista vuotta myöhemmin roolinsa myös Pariisin rauhankonferenssissa. Hän suhtautui pitkään hyvin kielteisesti Suomen itsenäisyyden tunnustamiseen perustelunaan poliittisen johdon eli pääministeri Ingamanin ja useiden ministereiden aikaisempi suuntautuminen Saksaan ja monarkismiin. Vasta tasavaltalaisten eli maalaisliiton, edistyksen ja uuden demokraattisen johdon sosialidemokraattien selkeä voitto talven 1919 eduskuntavaaleissa sai hänet heltymään. Englannin ja Ranskan ulkoministeriöiden Suomen politiikasta on tehty varsin hyvät ja monissa yksityiskohdissaan tuloksiltaan yllättävätkin perustutkimukset. Toivottavasti joku ottaa työkseen selvittää, miten Washingtonissa valmisteltiin suhtautumista uuteen tasavaltaan Euroopan koillisessa nurkassa.

Myös presidentti Wilsonin henkilökohtaisesta arkistosta voisi löytyä mielenkiintoista. Hänellä oli tapana keskittää asiat itselleen ja sairastuttuaan jopa vaimolleen Edith Bolling Galt Wilsonille. Kun Lansing helmikuussa 1920 esitti presidentille eroamista terveydellisistä syistä, hän sai erokirjeen paluupostissa. Sen jälkeen hän kirjoitti melko hyytävät muistelmat Pariisin rauhanneuvottelujen kulusta. Suomen kannalta Wilsonin tietty improvisointi oli kuitenkin onnekasta. Huhtikuun 28. päivänä 1919 hän otti Suomen tunnustamisen esille suoraan ohi hallinnon juuri aloittaneen ulkoministeri Rudolf Holstin ja Yhdysvaltojen ruokaohjelman johtajan Herbert Hooverin kirjeen pohjalta.

Tuossa vaiheessa Suomen tunnustaminen ei ollut mikään pikku juttu. Samalla ulkoministereiden kesken oli keskustelu, pitäisikö Suomelta edellyttää osallistumista Venäjän sisällissotaan tarjoamalla hyökkäysreitti Pietariin – mitä valtionhoitaja Mannerheim halusi ja valmisteli. Kun ulkoministerit keskustelivat asiasta ulkoministeri Lansing ja Englannin ulkoministeriön valtiosihteeri lordi Hardinge puolsivat tunnustamista ilman ehtoja, ja niin myös kävi. Siitä taas seurasi, että seuraavana kesänä liittoutuneiden edustajat erityisesti kenraali Hubert de la Poer Gough löivät hyökkäyshankkeelle jarrut päälle.

Yleiskuva