Pietarissa oli alkanut 16. heinäkuuta ilmapiirin rohkaisema, mutta huonosti valmisteltu vallankumousyritys, jonka Georgi Lvovin väliaikaiselle hallitukselle uskolliset joukot olivat kukistaneet 18. päivänä. Samaan aikaan Helsingissä senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoi ilmoitti eduskunnalle Venäjän hallituksen joutuneen pois viralta. Sen jälkeen eduskunta hyväksyi sosialidemokraattien, maalaisliiton ja itsenäisyysaktivistien äänin 136-55 pitkin kevättä valmistellun ja nyt laajennetun valtalain, joka siirsi vallan eduskunnalle maan sisäisissä asioissa.

Santeri Alkio merkitsi päiväkirjaansa 19. heinäkuuta: ”Katson tänään leijonalippua ikkunastani Säätytalon tangossa. Se on eilisen eduskuntapäätöksen johdosta. Se tunne täyttää mieleni. Kyynel pursuu silmään ’Suomeni, kansani, Synnyinmaani, Äitini, kurja ja kallis’” – ja muutkin valtalain puolesta äänestäneet olivat varmaan samoissa tunnelmissa. Kuitenkin Pietarissa kaatui vain pääministeri Lvov, mutta ei väliaikainen hallitus. Sen johtoon tuli kapinan kukistanut sotaministeri Aleksandr Kerenski 21. heinäkuuta.

Leninin bolsevikit olivat ilmoittaneet olevansa vallankumousyrityksen johdossa, ja sen epäonnistuttua Kerenskin hallitus yritti pidättää puolueen johtajat. Mm. Trotski, Kollontai ja Kamenev vangittiin. Pietarissa alkoi voimakas kampanja bolsevikkeja vastaan mm. sanomalla heitä Saksan rahoittamiksi kätyreiksi. Kuitit rahan lähettämiseen välimiesten kautta ovat tallella, mutta ei vastaanotosta. Aikalaiset ja tutkijat ovat kuitenkin tunnistaneet aluksi pienen puolueen varsin hyvät voimavarat mm. kirjapainoihin ja lehdistöön.

Lenin pääsi kuitenkin pakenemaan. Stalin maskeerasi hänet ja sai kiitokset: ”Hyvä näin. Minähän näytän aivan suomalaiselta talonpojalta, kukaan ei varmaankaan tunne.” Sen jälkeen Lenin siirtyi vaikeiden metsätaipaleiden kautta mm. Zinovjevin ja Eino Rahjan kanssa ensin piilopirttiin Siestarjoelle ja sitten Hugo Jalavan kuljettamassa veturissa 293 sen lämmittäjäksi pukeutuneena Suomen puolelle.

Leninin jäljillään kuitenkin oltiin. Heinäkuun 29. päivänä K. H. Wiik protestoi Työmies lehdessä kaksinkertaista oikeuden loukkausta, jota ”Venäjän ’sosialistisen’ hallituksen toimesta harjoitetaan Venäjän luokkatietoisten työläisten johtohenkilöitä vastaan”. Syynä oli venäläisten sotilaiden Suomen puolella Mustamäen aseman lähellä tekemä kotietsintä, ”bolsevikkien tunnetun johtomies W. Leninin” löytämiseksi. Muutoinkin Työmieslehdessä voi kesän mittaan tunnistaa sympatioiden siirtymisen Venäjän sosialidemokraattien mensevikeiltä ja sosialistiradikaaleilta bolsevikeille ja myös sisäisiä linjaeroja.

Leninin pako jatkui Helsinkiin. Hänestä oli annettu pidätysmääräys ja luvattu 200 000 ruplan kiinniottopalkkio. Helsingissä hänestä piti kuitenkin huolta Venäjän sisäministerin alainen kaupungin poliisipäällikkö Gustav Rovio. Lenin oli jälleen askeleen edellä Pietariin jääneitä tovereita ja viesti heille, että nyt on luovuttava neuvostojen korostamisesta ja keskityttävä vallankumousaatteen levittämiseen armeijaan. Ajan kuluksi hän viimeisteli Valtio ja vallankumous kirjaansa ja hioi samalla taktiikkaa seuraavaan yritykseen. Trotski alkoi vähitellen olla samaa mieltä. Hän hankkiutui Pietarin kaartien neuvostojen puheenjohtajaksi, ja se lopulta ratkaisi.

Pietarissa Kerenski oli sankari ja käymässä viimeiseen taisteluun. Maailmasota jatkui, ja sisäinen kriisi kärjistyi. Heinäkuun 1. päivänä Venäjän aloittama hyökkäys menestyi aluksi, mutta sitten omat joukot alkoivat kapinoida ja vihollinen sai läpimurtoja. Myös Saksan pääesikunnassa kenraali Ludendorff oli huomannut Venäjän kotirintaman kriisin tarjoamat mahdollisuudet. Hän aloitti Baltiassa hyökkäyksen kohti Pietaria. Kaksi vuotta paikallaan ollut rintama alkoi liikkua, ja saksalaiset ylittivät Latviassa Väinäjoen 27. heinäkuuta ja saavuttivat Riian 3. syyskuuta.

Seuraavaksi Saksa voitti Riianlahdella meritaistelun ja valtasi Viron Saarenmaan ja Hiidenmaan. Venäjän sotaministerinä olleelle Kerenskille ei heinäkuussa ollut vaikea nähdä sotilaallisen tilanteen heikkenemisen vaarallisuutta Venäjälle ja hänelle itselleen. Vaikka Kerenski sai Suomessa ostettua aikaa, tyytymättömyys häneen, Pietarin lähirintamien puolustuksen järjestäminen etenevää Saksaa vastaan sekä sisäinen kriisi kietoutuivat syyskuun alussa armeijan komentajan kenraali Kornilovin kaappausyritykseksi. Sen kukistamiseksi Kerenski joutui turvautumaan bolsevikkeja kannattaviin joukko-osastoihin. Se taas legitimoi ja helpotti näiden toimintaa, ja oli yksi askel kohti onnistunutta lokakuun vallankumousta 7. marraskuuta.

Heinäkuun lopulla oltiin siis tilanteessa, jossa saksalaiset olivat alkaneet edetä kaikilla rintamilla kuten pohjoisellakin kohti Pietaria, ja bolsevikit olivat saaneet jalansijaa myös Suomessa. Suomen irrottautuminen ei muutenkaan sopinut Kerenskille ja kaikkein vähiten tuossa tilanteessa. Sen torjumisen varmistamiseksi hän lähetti maahan 5. kubanilaisen kasakkadivisioonan sekä 14. ratsuväkidivisioonan.

Heinäkuun 24. päivänä Kerenskin luokse tuli ensivierailulle Suomen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell, eikä pääministeri ollut hyvällä tuulella: ”Vai niin, siinä te Suomen edustaja olette, Suomen joka on julistautunut itsenäiseksi ja halua katkaista suhteensa Venäjään… Tahdotteko ajaa asiat siihen, että Venäjä ryhtyy sotilaallisiin toimiin teitä vastaan…”

Pietarin heinäkuun vallankumousyrityksen epäonnistuttua myös Suomessa oltiin uudessa tilanteessa. Eduskunta hyväksyi 25. heinäkuuta valtalaista sovittelevan adressin, joka oli tarkoitus viedä Kerenskille. Sitä ei kuitenkaan ehditty tekemään. Pietarissa Enckell kantoi huolta tilanteen kärjistymisestä, ja hän esitti 28. heinäkuuta kenraalikuvernööri Stavhovtshille ratkaisuksi eduskunnan hajottamista ja uusia vaaleja. Niiden jälkeen valtalakiin sitten palattiin, ja juuri Venäjän vallankumouksen päivänä 7. marraskuuta kaikkien Suomen puolueiden ja Kerenskin hallituksen sopimismalli oli valmis – mutta jäi vallankumouksen jalkoihin.

Heinäkuun lopulla jotakin oli tehtävä, ja yksi vaihtoehto oli Enckellin ehdotus. Kerenski otti sen omakseen, mutta hän kehotti kenraalikuvernööri Stavhovtshia vielä keskustelemaan Helsingissä. Tämä tapasikin 30. heinäkuuta senaatin puheenjohtaja Tokoin ja eduskunnan puhemies Mannerin, jotka saivat kuulla kenraalikuvernööriltä Venäjän hallituksen uhkauksen miehittää Suomen sotilaallisesti – kun Suomessa sodan tuossa vaiheessa oli jo 80 000 venäläistä sotilasta. Kumpikaan osapuoli ei liikkunut, ja seuraavana päivänä Kerenski ja hänen hallituksensa tekivät päätöksen eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista.

Suomessa kamppailtiin puolueiden välillä ja sisällä sekä valtalain että hajotusmanifestin julkistamisesta. Sen aikana venäläisjoukot valvoivat Helsingissä Kerenskin hallituksen päätösten toteuttamista. Elokuun puolivälissä pääosa sosialidemokraattien senaattoreista erosi. Senaattia jäi johtamaan E.N. Setälä.

Eduskuntavaalit pidettiin 1.-2. lokakuuta, ja uusi eduskunta kokoontui 2. marraskuuta. Siinä vaiheessa Lenin oli palannut Helsingistä Pietariin ja Trotski oli tehnyt Pietarin kaarteissa pohjatyön, joka johti varsin helppoon vallankumoukseen 7. marraskuuta. Lenin puhui sinä iltana Pietarin Smolnassa samaan aikaan, kuin Suomen uuden eduskunnan puhemiehet pohtivat Helsingissä, mitä tehdä.

30. heinä, 2017

Yleiskuva