Luterilainen tarkastelu Paavi Benedictus XVI:n, Joseph Ratzingerin Nasaretin Jeesus -teoksen komannesta osasta.
Joseph Ratzinger, Pope Benedictus XVI, The Infancy Narratives, Jesus of Nazareth. Bloomsbury Publishing, London 2012.
Paavi Bendictus XVI:n eli Joseph Ratzingerin "Nasaretin Jeesus" –kirjan ensimmäinen osa seurasi Jeesuksen elämää Johannes Kastajan suorittamasta kasteesta alkaen. Toinen osa seurasi evankeliumit loppuun alkaen pääsiäisen Jerusalemiin ratsastamisesta. Viimeisenä Jeesus
–sarjassa paavi julkaisi syntymän ja lapsuuden kommentaarin. Sen tarkastelu sopinee joulun lähestyessä.
Koko sarjassa koskettaa kirjoittajan
tapa eläytyä aikaan ja seurata Jeesusta läheltä. Se myös tunnistaa evankeliumin kertoman ajan reaalisena historiana, joka muutti jatkuvasti tuntuvalla tavalla ihmisen psyykettä. Viime aikojen filosofisessa tutkimuksessa samaa
lähestymistapaa toteuttaa "history of mind" -filosofia kuten mm. Laurence Lampertin ja Seth Benardeten Sokrates –tutkimus.
Filosofian
koulutustaustan luterilaiselle lukijalle Ratzinger on mielenkiintoinen, sillä hänen teologiset argumenttinsa ovat filosofisesti selkeitä. Siksi on myös mahdollista kaikella kunnioituksella tunnistaa, myös omaa luterilaista
ymmärrystä peruskysymyksissä.
Ensimmäistä osaa lukiessa koki kulkevansa aikalaisena Jeesuksen lähettyvillä. Vain oppaan
kommentit välillä saivat luterilaisen kysymään, missä ollaan menossa. Myös toisessa osassa henki elämän läheisyys, mutta pitkäperjantain rankkuudella.
Jeesuksen lapsuutta koskevat kohdat ovat evankeliumeissa niukkoja, eivätkä ne Jeesuksen lapsuutta koskevassa kolmannessa osassa tunnu vieneen kirjoittajaa aivan niin lähelle elävää
elämää kuin ensimmäiset osat. Sen sijaan lyhyt kolmas osa on täynnä mielenkiintoista pohdintaa sekä tuoreesta tutkimuksesta että tapahtumien suhteesta Vanhan testamentin ja ajan historiaan.
Tuntuu myös kuin Ratzinger vastaisi ensimmäisten osien saamiin kommentteihin ja ajankohtaisiin keskusteluihin. Metodi on kuitenkin sama kuin kahdessa ensimmäisessä osassa.
Evankeliumin eri kohtia selitetään platonistisesti painottuvan Logos –teologian pohjalta ja se laajennetaan yleisemmäksi johtopäätökseksi.
Aivan aluksi kirjoittaja oman ajattelunsa kannalta ymmärrettävästi toteaa Johanneksen evankeliumin Logos –esipuheen tavoittavan syvimmin Jeesusken alkuperän verrattuna muiden evankeliumien maallisiin sukupuihin,
jotka nekin osoittavat selitettynä kohti Jeesuksen kautta tulevaa uudenlaista ihmisyyttä.
Yksi Ratzingerin teologisia pääteemoja
on Vanhan ja Uuden testamentin jatkuvuus toisaalta niin, että Vanhan testamentin ennustukset toteutuvat ja toisaalta niin että Jeesus on sama Logos joka toteutuu Vanhan testamentin Toorassa eli Mooseksen kirjoissa. Se toteutui myös
ilmoituksissa Johannes Kastajan ja Jeesuksen syntymästä.
Matteuksen evankeliumin maininta Joosefista lakia kunnioittavana
(just) miehenä tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden jatkaa läpi kaikkien osien menevää argumentointia, että vanhan liiton kielessä vanhurskaus merkitsee uskollisuutta Tooralle ja Uudessa testamentissa Vanhan testamentin vanhurskauden
käsitettä vastaa usko.
Tämä tulkinta tekee Jeesus –teoksen ensimmäisissä osissa mahdolliseksi jättää väliin
Paavalin Roomalaiskirjeen ensimmäisten lukujen vanhurskaus (dikaiosyne, Iustitia Dei) ja mennä Logoksen pohjalta suoraan Paavalin johtopäätöksiin erityisesti Jumalan palveluun ”järjellisellä tavalla”,
logike lateria (Room:12,1) - ja samalla ottaa etäisyyttä perinteisellä tavalla luterilaiseen, vanhurskautta jai ihmisen vanhurkauttamista (justus facere) korostavaan lukijaan.
Läpi Joseph Ratzingerin kirjoitusten ja puheiden kulkee moite luterilaisille ja valistukselle keskittyä käytännölliseen järkeen ja unohtaa kysymys
Logoksesta tai totuudesta. Paradoksaalisesti asian toinen puoli on se, että Ratzinger itse pitää toissijaisena Lutherin ihmisen vakaan tai oikealla tavalla käytännöllisen järjen tuonutta vanhurskautta yksin uskosta,
yksin sanasta, yksin armosta (dikaiosyne, Iustitia Dei). Kuten tunnettua, luterilaisen teologian puolestaan haastoi Immanuel Kant, joka argumentoi ilmeisen virheellisesti järjellisen ihmisen olevan luonnostaan eettinen ja hyväntahtoinen - mikä
sitten mm. jätti Nathan Söderblomin sosiaaliopin teologiassa jäljelle vain hengellisen kokemuksen ja yhteiskunnallisen oikean.
Itse Jeesuksen
syntymä Betlehemissä tuo Ratzingerin keskusteluun tutkimuksia, keitä itämaan tietäjät olivat sekä julman Herodeksen ajan historiallista todellisuutta.
Keisari Augustuksen väestölaskennasta on tietoja sen toteutumisesta useassa vaiheessa ennen ja jälkeen ajanlaskun alun. Joulun tähdestä on vuosisatojen mittaan ilmestynyt
runsaasti tutkimuksia alkaen Kepleristä, joka laski Jupiterin, Saturnuksen ja Marsin konjunktion vuosiin 6-7 ennen ajanlaskun alkua. Ratzinger mainitsee, että sitä ennen laskuvirheen teki munkki Dionysius Exigus (k.
550).
Keisari Augustustuksen tarkastelu johtaa Ratzingerin "Nasaretin Jeesusksen" ensimmäisiä osia tarkempaan vertailuun
Rooman keisarin ja Jeesuksen valtakunnan välillä. Ratzinger vertailee nykyisen Turkin länsirannikon Prienestä löytynyttä Augustusta jumalallistavaa seinäkirjoitusta vuodelta 9 EKr. Markuksen
evankeliumiin ja toteaa läheisyyden.
Historiallisesti katsoen keisari Augustus legitimoi eli perusteli oman ja tulevien keisareiden vallan Platonin Timaios
teoksen kosmologiasta peräisin olevalla argumentilla, että hän edustaa oikeassa järjestyksessä olevan taivaallisen makrokosmoksen oikean toteuttamista maan päällä ihmisten keskuudessa eli mikrokosmoksessa.
Omista platonistisesti painottuvan teologiansa lähtökohdistaan Ratzinger tulkitsee Prienen ja Markuksen evankeliumin tekstien idean olleen lähellä
toisiaan, mutta Markuksen Vapahtajan (soter) olleen todellinen ja hänen valtakuntansa (ecumene) ja rauhansa (pax) olevan ajallisesti ja maantieteellisesti universaaleja.
Tämä tulkinta liittyy suoraan Joseph Ratzingerin omaan teologiaan. Paavina esittämissään puheenvuoroissa, erityisesti vuonna 2006 Regensburgissa ja sitä seuranneella Turkin matkalla Ratzinger
korosti kristinuskon ja hellenismin yhteyttä. Nuorempana kirjoittamassaan "Johdannossa teologiaan" Ratzinger jopa sanoi, että kristinuskossa on ollut kysymys uskonnon sopeutumisesta nousussa olleeseen rationaalien filosofien jumalaan.
Samaa linjaa noudattaen Ratzinger antaa Jeesus -trilogiansa kolmannessa osassa Itämaan tietäjille tulkinnan, että ”he ovat Sokrateen seuraajia
ja hänen tavassaan kyseenalaistaa perinteinen uskonto kohti korkeampaa totuutta”. Sellaisenaan itse Sokrateen luonnehdinta on osuva, mutta tuon korkeamman totuuden osalta Ratzinger korostaa teologiassaan enemmän Platonin
ja Paavalin yhtymäkohtia kuin historiallisesti tosiasiallista Platonin ja Paavalin eroa ja kilpailutilannetta, joka päätyi kristinuskon voittoon.
Kuten sanottu, keisari Augustuksen itsensä jumalallistaminen oli Rooman keisarikunnan hallitsemisen vaatima, Platonin kosmologiaan perustunut hanke. Siinä yksi hallitsija eli Rooman keisari
edusti ja toteutti maan päällä eli mikrokosmoksessa taivaallisen makrokosmuksen universaalia oikeaa järjestystä.
Ensimmäisestä
joulusta alkaneessa kristinuskossa taas jokaisen ihmisen psyyke suoraan Jumalan armosta tulee oikeaan (dikaiosyne, Iustitia Dei) tai Mikel Agricolan kääntämänä ”vanhurskaaseen” oikealla tavalla viisaaseen kolmiyhteiseen
järjestykseen. Nämä tervesieluiset ihmiset rakensivat sitten oman yhteisönsä, kristillisen ecclesian, mistä sitten vuosisatojen mittaan kehittyi vastuullisesti eli kirkkoisä Augustinuksen mukaan hyveellisen
ja hyväntahtoisen käytännöllisen järjen vapaa demokraattinen ihminen ja hänen demokraattinen yhteiskuntansa.
--------------------------
"Nasaretin Jeesus", kaksi ensimmäistä
osaa:
http://www.ristovolanen.fi/118302929