Tällä sivulla on medioiden seurantaa
Jürgen Habermas ja Francis Fukuyama ovat tänään varmaan tunnetuimpien valtiopillisten tai –filosofisten keskustelijoiden joukossa.
Habermas on valistusrationalisti, joka ennakoi ja argumentoi Immanuel Kantia seuraten järkevien ihmisten keskustelun ja vuorovaikutuksen johtavan Euroopan ja koko ihmiskunnan järkiperäisin säännöin johdettavaan yhteisöön. Fukuyama tuli tunnetuksi liberaalin maailmanjärjestyksen sekä ”historian lopun” ennakoinnista kylmän sodan lopulla. Fukuyama ei ole ainoastaan anglosaksinen yksilövapauden puolustaja, vaan ammentaa myös Alexander Kojevin ajatuksesta, että ihmisen halu saada tunnustusta muilta on historian suuri käyttövoima.
Nyt kumpikin on vaikeuksissa. He purkavat ongelmaa uusissa kirjoissaan ja nyt laajasti siteeratussa sveitsiläisen the Global Journalin keskustelussa. (Seuraavassa tiivistelmä: http://theglobaljournal.net/article/view/695/)
Habermasin ajattelussa EU –projektin pitäisi edetä ihmisen luontaisen rationaalin järjen varassa. Nykyisistä ongelmista hän syyttää poliitikkoja, jotka eivät uskalla tuoda EU:n asioita kansalaisten julkisesti keskusteltavaksi. Aikaisemmasta federalistien ihanteesta hän on nyt valmis tinkimään kansallisvaltioiden suuntaan: ”Demokraattisen legitimaation saavuttamiseksi on riittävää, että sen tuovat yhtä paljon Euroopan Parlamentti ja neuvosto, jossa jäsenvaltiot ovat edustettuina.” Immanuel Kantin ”Ikuiseen rauhaan” –teoksen johtoajatusta seuraten hän toistaa saman rationaalin keskustelun kautta toteutuvan rationaalin maailmanyhteisön vision myös koko ihmiskunnan osalta.
Francis Fukuyaman ”Poliittisen järjestyksen alkuperä” ansaitsee oman tarkastelun, mutta sen ytimen voi todeta olevan uutta Fukuyamaa. Kuten tunnettua, hän on vuosikaudet yhdistänyt radikaalia liberalismia ja ihmisen omanarvontuntoon thymukseen perustuvaa filosofista psykologiaa. Sen perustalta hän on argumentoinut maailman päätyvän liberaaliin järjestykseen, jossa kaikki voivat toteuttaa maksimiinsa itseään ja saada sille arvostusta.
Uudessa kirjassaan Fukuyama analysoi suurten sivilisaatioiden historiaa Euroopasta Kiinaan. Niiden analyysin hän kehittelee lähtemällä biologisten perheyhteisöjen muuntumisesta laajemmiksi yhteisöiksi.
Euroopan osalta Fukuyama päätyy siihen, että yksilöllisen eurooppalaisen kehityksen ratkaisuvaihe oli Länsi-Rooman romahtamisen jälkeinen varhainen keskiaika. Siis sama kristinuskon leviämisen aika kuin kotisivulla olevassa jouluesseessäni Joulukuusta loppiaiseen: Jerusalemista Brysseliin. Ero on siinä, että Fukuyama etsii selityksiä perhesuhteiden muutoksesta ja katolisen kirkon valtapolitiikasta – eikä Paavalin Roomalaiskirjeestä tai Augustinuksen Kolminaisuudesta tai Jumalan valtakunnasta –teoksista.
Habermasia ja Fukuyamaa yhdistää se, että kumpikin katsovat kristinuskon kasvattaneen vastuullisesti vapaata eurooppalaista ihmistä - ja Immanuel Kantin sitten maallistaneen tämä eurooppalaisen itseymmärryksen rationaaliksi ja aloittaneen näin modernin aikakauden.
Oma ymmärrykseni taas on, että Immanuel Kant ja David Humekin löysivät eurooppalaisesta psyykestä kristillisen - Isokrateen avustaman - perinteen sivistämän eurooppalaisen, mutta tämä vastuullisesti vapaa ja hyväntahtoinen eurooppalainen psyyke pysyy kasassa vain niin kauan kuin sen rakennusaineetkin elävät kulttuurissamme.
Tätä samaa kysymystä muutoin itse Habermaskin on alkanut pohtia, painavimmin John Rawlsin hiljakkoin löytyneeseen nuoruuden opinnäytetyöhön kirjoittamassaan jälkipuheessa. Paradoksaalisesti on samaan aikaan niin, että nykyisen katolisen kirkon teologia on etääntymässä vastuullisesti vapaan ihmisen käytännöllisestä järjestä.
Näyttää siis siltä, että Euroopan nykyinen kriisi johtaa meidät jälleen uuden ja suuren eurooppalaisen keskustelun alkuun. Se koskee eurooppalaisuuden ja yleisinhimillisen kehityksen peruskysymyksiä.
12. tammi, 2013
