Risto Volasen kotisivu

Kiitos Kriittiselle korkeakoululle Katsaus -lehden vuosikertojen digitoinnista ja julkaisemisesta. Niissä on mukana myös yksi ensimmäisistä poliittis-filosofisista artikkeleitani syksyllä 1967.

 Englantilainen C.P. Snow oli pitänyt toukokuussa 1959 luennon ”Kahdesta kulttuurista”, eli luonnontieteellisestä ja humanistisesta.  Keskustelu siitä oli jatkunut vilkkaana koko seuraavan vuosikymmenen. Suomessa siihen osallistuivat mm. aikuiskasvatuksen professori Urpo Harva, kulttuurifilosofian dosentti Matti Luoma sekä filosofian professori Jaakko Hintikka. Samaan kokonaisuuteen liittyi myös akateemikko G.H. von Wrightin vuoden 1970 teos ”Explanation and Understanding” ja hänen sitten osaltani kannattamani ”komplementarisminsa” ratkaisuna, jossa luonnontieteellä ja humanistisella tutkimuksella on niille ominaiset metodinsa.

Aloitin filosofian opiskelijana näihin päiviin jatkuneet kirjoitukset tästä aiheesta oheisella ”Humanistien köyhyys ja nöyryys” artikkelilla syksyllä 1967. Samoihin aikoihin liityin Keskustaan tunnistettuani Santeri Alkion ”ihmisyysaatteen” edustavan samaa eurooppalaisen sivistyshumanismin suomalaista muotoa. Ajatus nykyaikaan argumentoidusta uusalkiolaisuudesta saikin kannatusta tuolloin nousussa olleiden vasemmiston positivistis-teknokraattisen ja marxilaisen nousun vastavoimana.

Katsaus

numero 5-6 1967

HUMANISTIEN KÖYHYYS JA NÖYRYYS

Risto Volanen

"Kaksi kulttuuria" -keskustelussa on asetettu rinnakkain luonnontieteellinen ja humanistinen ajattelu. Ainakin Hintikan, Harvan ja Luoman puheenvuoroissa todettiin teknikoiden menestyminen ja humanistien taantuminen. Katsauksen numerossa 3-4 Luoma asetti kysymyksen, mitä "humanistien petos" perimmältään merkitsee. Petokseksi sanotaan sitä, että humanistien muillekin kertoma peruskokemus on "tyhjyys ja mielettömyys''.

Luoma ei väitä vastaavansa kysymykseensä. Kysymys mahdollisesta ulospääsytiestä jää melkein käsittelemättä; eräässä toisessa artikkelissaan (Aamulehdessä) hän myöntää avoimesti pessimisminsä: Älymystö tavoitteiden asettajana on kuollut.

Jossain määrin häkellyttävää on, ettei käydyssä keskustelussa juuri ole pohdittu, olisiko toisen ylä- ja toisen alamäellä jotakin riippuvuussuhdetta. Osaksi tähän on kai vaikuttanut ongelman hankaluus. Pitäisi verrata kahta ajattelutapaa, ja ajattelun ajatteluun eivät tavanomaiset lähtökohtamme riitä.

Ennen yritystä on siis selitettävä lyhyesti Reijo Wileniukselta opittu, eräs mahdollinen lähestymistapa. Mitä on ajatus, idea, käsite? Voimme ajatella, että käsitteet ovat ikäänkuin ikkunoita tai linssejä, joiden kautta katsomme maailmaa.

Tällöin voimme Peter Winchin tapaan sanoa, että "maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". (Tarkemmin esim. Katsaus 3/1966.)

Millaisia ovat luonnontieteiden käsitteet? Toisin sanoen: millaisia linssejä luonnontieteet voivat tarjota käyttöömme? Mitä ja millaisia asioita voimme nähdä luonnontieteiden tarjoamien linssien kautta? Luontevinta on kai etsiä vastausta niistä olettamuksista, joihin luonnontieteellinen metodi pohjaa. Tutkimusretki on vaikea, ja tässä voidaan esittää vain tärkeimmät löydöt.

Luonnontieteellisen metodin perusolettamukset rajaavat erittäin tarkoin tämän metodin sallimien käsitteiden sisällön. Omaksumamme lähtökohdan mukaisesti tämä tarkoittaa sitä, että metodi sanoo verraten täsmällisesti, mitä sen hyväksymien käsitelinssien kautta voi nähdä ja mitä ei.

Keskeinen luonnontieteelliseen metodiin sisältyvä vaatimus - tai olettamus - on mitattavuuden periaate. Metodin avulla käsitellään vain sellaisia ilmiöitä, jotka voi tavalla tai toisella mitata.

Ja taas toisin sanoen: luonnontieteiden käsitteiden kautta voimme nähdä vain sen, minkä voi mitata. Jos säremme muut kuin luonnontieteelliset linssit (esim. humanistiset), me näemme maailman mitattavien osasten röykkiönä tai palikkarakennelmana. Tässä väitän olevan tuon kuuluisan esineellistymisen ytimen;  me tulemme sokeiksi asioille, joita ei voi mitata. Tämä liittyy mielenkiintoisella tavalla sekä ajattelun että elämän materialismiin.

"Mitattavuuden periaatteesta" ei luonnontieteen metodia käsiteltäessä suoranaisesti paljoa puhuta. Kausaliteetti sen sijaan tulee eteen metodeja selvittelevän alkeiskirjan ensimmäisillä sivuilla.

Kausaliteetti liittyy hyvin läheisesti em. palikkarakennelmaan. Lyhyesti ja karkeasti voidaan sanoa, että luonnontieteellisen metodin näkökulmasta maailma on joukko palikoita ja kaikkinainen liike ynnä elämä on sitä, että jokin liikkuva palikka tönäisee toisen liikkeelle. Tältä maailma todellakin näyttää, jos katselemme sitä vain tämän metodin hyväksymien käsitteiden kautta.

Galilein vaatimus: "Kaikki on mitattava, ja se mitä ei voida mitata on tehtävä mitattavaksi", aiheutti hämminkiä perinteellisen ajattelun taholla. Tärkeimmät perinteet olivat kreikkalainen ja kristillinen.

Viidettäsataa vuotta filosofian ja teologian keskeisenä ongelmana on ollut näiden kolmen, kreikkalaisen, kristillisen ja luonnontieteellisen ajattelun, yhteensovittaminen - kaikki yhdessä tai parittain.

Luonnon selittämisen alalla Galilein voitto oli nopea. Jo varhaisessa vaiheessa ruvettiin luonnon selittämiseen käytettyjen linssien kautta katsomaan myös ihmistä. Ratkaisu nyt kulkemaamme suuntaan tapahtui, kun luonnontieteen metodia, ilman sen perusolettamusten kritiikkiä, alettiin suoraan soveltaa inhimillisen toiminnan ja yhteiselämän tutkimiseen.

Käyttäytymistieteiden voitto on ollut murskaava. Triumfin on varmistanut viimeisen sadan vuoden filosofian suuntautuminen. Wilenius kuvaa uusimmassa kirjassaan Hegelin yritystä elvyttää kreikkalaista ajattelua ja Marxin yritystä yhdistää Aristoteles ja Galilei. Hegelin oppilaat ja analyyttinen filosofia ovat kuitenkin tehneet selvää sekä Hegelistä että yleensä idealismista. Marxista meillä on jäljellä vain autio materialismi.

Mitä tällä on tekemistä alkuperäisen ongelmamme kanssa? Tämän kaiken voi - ja se täytyy pian - esittää laajemmin ja perusteellisemmin. Ylläolevan voi ymmärtää perustelun hahmotteluksi väitteelle, että yhä suurempi osa siitä informaatiosta, niistä käsitteistä, joita nykyihminen – niin kadunmies kuin humanisti-kirjailija saa ihmisen yhteiselämän ja itsensä selittämiseen ja ymmärtämiseen, on peäisin luonnontieteellistä metodia käyttävästä ajattelusta. Meillä ei totisesti kohta ole mitään muita hyväksyttäviksi koettavia lähteitä ajatuksillemme.

Edellä esitin vain muutaman perustavan olettamuksen, jotka tähän käsitteenmuodostustapaan sisältyvät. Tässä kohdassa on palautettava mieleen väitteemme, että maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat. Jos meillä on vain sellaisia käsitteitä, joiden kautta voimme nähdä ainoastaan mitattavia esineitä tai joiden kautta katsottaessa kaikki asiat esineellistyvät, mitä muita seurauksia tästä voi olla, kuin että me todellakin näemme maailmassa vain tyhjyyttä, jossa nämä meille vieraat esineet liikkuvat. Millä tavalla ne liikkuvat?

Jos käsitteidemme kautta voimme nähdä vain kausaalisia tai tilastollisesti havaittuun sattumaan perustuvia liikkeitä, mitä muita seurauksia tästä voi olla, kuin että me todellakin näemme maailmassa vain liikettä, jolla ei ole päämäärää eikä mieltä.

Tämän "ainoan oikean" käsitteenmuodostustavan vaikutukset eivät rajoitu vain kokemiseen tai näkemiseen. Toimintaan voin tässä vain lyhyesti viitata. Pelkän arkikokemuksen perusteella näyttää ilmeiseltä, että me toimimme usein saavuttaaksemme jonkin tavotteen. Myös yhteiskunnallinen suunnittelu ja päätöksenteko perustuu siihen, että me yhdessä pyrimme joihinkin päämääriin.

On kysyttävä, mitä seuraa, jos meillä ja asioistamme päättävillä on käytettävänään vain mittaamalla saatuja käsitteitä, joiden mukaan ihminen on ainoastaan eräs kausaalijärjestelmän osanen? Päivä päivältä voimistuva kokemus on se, että me todella teemme maailmasta ja yhteiselämästä sellaisen, että se edellyttää ja sallii vain tapahtumia, jotka sopivat luonnontieteellisesti suuntautuneen kansantaloustieteen tai sosiologian kaavaan.

Suomessa lienemme parikymmentä vuotta jäljessä meitä "edistyneemmistä" seuduista. Joku hippi- tai provoliike on ilmeisesti protestia sitä elämänmuotoa vastaan, johon me vasta olemme siirtymässä.

Lopetan viittaamalla vielä Luoman artikkeliin. Kaikki ovat nykyään "ihmiskeskeisiä". Mutta mitä tämä tarkoittaa? Miten voi ihminen ymmärtää ja käsittää itsensä? Edellä esitettyyn viitaten: vain joidenkin käsitteiden kautta. Mitä siis merkitsee Luoman siirtyminen teologiasidonnaisuudesta (tai Ervastin-Taanilan akselin siirtyminen ideologiakeskeisyydestä) ihmiskeskeisyyteen? Mitkä ja mistä lähteistä ovat ne käsitteet, jotka ovat jäljellä, kun uskonnollisluontoiset tai ideologisluontoiset linssit on säretty? Omalta kohdaltaan Luoma viittaa jäljelle jäävään mahdollisuuteen: " ... koska tämä kuuluu tämän 'tyypin' [luonnontieteilijän] olemukseen: selvittää mitä tämä ihmisen asuttama maailma, luonto, perusolemukseltaan (harv. RV) on ... "

Ehkä pulma ei perimmältään olekaan siinä, että "humanistit olisivat pettäneet ihanteensa'', vaan siinä, että he ovat ottaneet teknikon liian vakavasti.

Yleiskuva