Suomen ja Euroopan historiaa 1930-1933

17.1.1931

1920-1930 -lukujen vaihteessa Euroopan ja Suomen poliittinen kehitys oli vedenjakajalla.

 

Koko vuosikymmenen jatkunut kiistely Versailles’n rauhansopimuksen sotakorvaus- ja turvatakuukysymyksistä oli saatu ratkaistuksi paljolti Ranskan ulkoministeri Aristide Briandin, Englannin ulkoministeri Austen Chamberainin ja Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin yhteistyöllä. Sen tulokset tiivistyivät 1925 Locarnon ja 1928 Briand-Kellog sopimuksiin sekä ratkaisuihin Saksan sotakorvauksista. Reininmaan miehitys loppui kesällä 1930.

 

Pahaksi onneksi New Yorkin pörssi romahti 29. lokakuuta 1929. Sitä ennen Englannin vaalien jälkeen Chamberlainin vaihtui Arthur Hendersoniin 4. kesäkuuta ja Gustav Stresemann kuoli 3. lokakuuta. New Yorkin romahdus tuntui nopeasti, ja Adolf Hitlerin Kansallisosialistinen puolue nosti syyskuun 1930 vaaleissa noin 3 prosentin kannatuksensa 18,3 prosenttiin ja 107 paikkaan.

 

Myös Suomessa vuosi 1930 oli äärioikeiston eli Lapuan liikkeen nousun aikaa kevään Vaasan kirjapainon särkemisestä kesän talonpoikaismarssiin ja syksyn Ståhlbergin kyyditykseen. Poliittinen tilanne kärjistyi 1931 tammikuun 15.-16. päivien presidentin valitsijamiesvaaleissa. Ensimmäiset tiedot olivat osanotosta optimistisia, mutta lopulta todettiin äänestysaktiivisuuden jääneen 47,3 prosenttiin, mikä oli 6 prosenttia vähemmän kuin syksyn eduskuntavaaleissa mutta runsaat 7 prosenttia enemmän kuin edellisissä presidentinvaaleissa. Lopulliset tulokset saatiin 23. tammikuuta.

 

Tammikuun puolivälissä 1931 käytiin myös keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Aristide Briand kuoli 7. maaliskuuta 1932, mutta siihen asti hänen suuri suunnitelmansa oli Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen. Hän teki siitä esityksen Kansainliitossa ja hallitusten vastausten jälkeen asiaa asetettiin tutkimaan Briandin johtama komissio. Se piti kokouksensa Suomen vaalipäivinä, suomalaiset lehdet uutisoivat asiasta 17. tammikuuta – sinänsä mielenkiintoista, että silloinen Lapuan liikkeen ja tuleva IKL:n lehti ”Ajan sana” näkyvimmin.

15.-16.1.1931

Vaalitaistelu oli varsin kiivas

Edessä olivat Tasavallan presidentin valitsijamiesvaalit 15.-16. tammikuuta 1931. P.E. Svinhufvud oli luontainen Kokoomuksen ehdokas hänen tultua pääministeriksi 4. kesäkuuta 1930. Väinö Tanner taas oli itseoikeutettu SDP:n ehdokas. K.J. Ståhlberg oli kieltäytynyt ehdokkuudesta ensimmäisen kautensa jälkeen mutta asettunut yllättäen kansanedustajaehdokkaaksi 1.-2. lokakuuta pidettyihin vaaleihin. Hän oli nyt luonnollinen Edistyksen ehdokas, jota myös SDP ilmoitti kannattavansa, ellei Väinö Tannerilla ole mahdollisuuksia valitsijamiesten kokouksessa. Maalaisliitossa oli herättänyt tyytymättömyyttä presidentti Relanderin epäselvä suhtautuminen Lapuan liikkeeseen, ja se valitsi tämän omasta puolueesta 1925 valitun istuvan presidentin sijaan ehdokkaakseen vankan laillisuusmiehen Kyösti Kallion.

Historian tunteminen auttaa tänään

Yhdysvaltojen ja Suomen nykyisessä politiikassa on joitakin piirteitä, jotka palauttavat mieleen monien Euroopan maiden ja Suomen tilannetta 90 vuotta sitten eli 1930 -luvun alussa. Siksi saattaa olla mielenkiintoista seurata kansainväistä ja Suomen kehitystä tarkemmin vuodesta 1930 kevään 1932 Mäntsälän kapinaan sekä vuoden 1933 eduskuntavaaleihin, joissa suomalaiset torjuivat kehityksen äärioikealle – toisin kuin samoihin aikoihin esimerkiksi Saksassa.

Taustaa: Eurooppa 1922-1930

Nuori Suomi 1930 -luvulle

Joulukuun 1919 SDP:n puoluekokouksen ja kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksen jälkeen tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Maasta paenneet punaiset laitettiin Neuvosto-Venäjällä rakentamaan ensin sosialismia ja sitten kanavaa Itä-Karjalaan. Kotimaahan ja demokraattisen SDP:n ulkopuolelle jääneet puolestaan ohjeistettiin Kominternista provosoimaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja porvareita. Oikeiston vanha valta puolusti asemiaan ja se alkoi sekä organisoitua että radikalisoitua.

 

Äärilaitojen keskinäisen kiihotuksen ensimmäinen suurempi törmäys oli Lapuan joukkotappelu marraskuussa 1929. Sitä seurasi kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen merkeissä. Se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle äärioikeistolle, joka kaappasi hankkeen johdon. Sitä seurasi kamppailu äärioikeiston ja tasavaltalaisten välillä.

 

Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi vasemmistolaisten kyydityksiä ja murhia. Heinäkuun 6. päivänä joukko lapualaisia tunkeutui Säätytaloon eduskunnan perustuslakivaliokunnan istuntoon ja kyyditti sieltä Lapualle kaksi valiokunnan jäsentä.

 

Seuraavana päivänä oli Helsingissä runsaan 12 000 miehen ”talonpoikasmarssi”. Sen järjestelystä vastanneeseen 31 henkiseen valtuuskuntaan kuului 5 pankinjohtajaa, 4 pappia, 4 upseeria, 6 yritysjohtajaa, 4 yliopistomiestä ja 6 maanviljelijää. Eduskunnan painostamisen tiivisti Lapuan liikkeen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares marssin jälkeen 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä Ruotsissa (em. Kustaa III:n kaappaus 1772). Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

 

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyyditykseen. Sen taustat johtivat yleisesikuntaan ja sen päällikön K.M. Walleniuksen eroon.