Alvar Aallon aate, kulttuuritahto ja pieni ihminen

.

Eero Kuusela julkaisi Jyväskyläläisten facebookissa vuodelta 1911 mainion kuvan, jossa näkyvät Jyväskylän Lyseo, Fredriksonin lakkitehdas ja seurakunta-talo. Se toi mieleen 1916 lyseosta ylioppilaaksi tulleen Alvar Aallon puheen lyseon 100 -vuotisjuhlassa. Siinä hän käytti vertauskuvaa lyseosta katedraalina keskellä arkielämän rykelmää kuvaamaan koulun "humanisoivaa kulttuuritahtoa".

 

Edellisen illan luokkakokouksen jälkeen Aalto ei tosin lukenut valmistelemaansa puhetta, mutta se julkaistiin seuraavana aamuna Keskisuomalaisessa. Se on yksi harvoista Aallon esityksistä hänen omasta ajattelustaan.

 

Puhe ei tietääkseni ole sellaisenaan ollut julkisuudessa 1958 jälkeen. Kuva tekee eläväksi Aallon ajatuksen lyseosta kuin katedraalina keskellä arkielämän rykelmää. Lyseo on tunnetulla surullisella tavalla joutunut vaihatamaan tilojaan, ja Aallon rintakuva on kuvattu 2013 vuonna 1902 valmistuneen rakennuksen toisen kerroksen rukousaulassa.

 

Keskisuomalainen 5.10.1958

”Pikku ihminen ei saa unohtua”

Akateemikko Alvar Aalto Jyväskylän lyseon 100-vuotisjuhlassa eilen

 

Jyväskylä lyseon 100-vuotisjuhlassa piti akateemikko Alvar Aalto juhlapuheen. Tällöin hän totesi:

 

Jyväskylän Lyseon perustamisvuosi kuuluu siihen viime vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon, joka kaikkialla maailmassa on muodostunut merkilliseksi aikakaudeksi, joka loi perustan paljolle uudelle. Se synnytti m.m. embryoottisissa muodoissa melkein kaikki ne probleemit, jotka ovat probleemimme tehneet. Se oli tiedon leviämisen perustava aikakausi, meidän oloissamme siihen liittyy ns. kansanvalistuksenkin varsinainen aktiivi alkukohta nykyaikaisessa mielessä käsiteltynä. Ja tiedon leviämisen seurauksena tuli tekniikan ja industrialismin läpimurtokausi, joka siitä lähtien lakkaamatta on uudelleen muovaillut niin elämän yleiset muodot kuin elämämme sosiaalisen läpileikkauksenkin.

 

On luonnollista, että ulkopuolinen tarkkailija asettaa Jyväskylän Lyseon ensimmäiset vuosikymmenet lähinnä yhteyteen tiedon yleiseen lisäykseen, kenttään, jossa se aikaisemmin oli ollut määrättyjen vaikutusten alainen.

 

Pääpaino ulkonaisesti oli tietysti tiedolla, sivilisaatiolla.

 

Sivistys näin käsitettynä ja nimenomaan tuohon aikakauteen liittyvänä on jo silloin ja myöhemminkin joutunut kritiikin alaiseksi, kritiikin, joka usein oli oikeassa, mutta yhtä usein saattoi merkitä reaktionääristä kannanottoa, siis pyrkimystä estää sivilisatorisen aikakauden nopeaa kehittymistä. Eräs tämän arvostelun yleinen johtoajatus oli mm. sivistys vain oppia jakavana ja tietoa levittävänä ilmiönä on liian yksipuolinen. Sen vanavedessä kulkee demokraattinen luokattoman yhteiskunnan yleiskuva, jonka rajoja ei vielä voida määritellä, ja luokattoman yhteiskunnan synty edellyttää ainakin sen alkuvaiheessa teknillispiirteisen ja mekanisoidun elämän tyylin, jotta yleensä tuo tasa-arvoisuus voitaisiin käytännössä toteuttaa. Mekanisoitu elämäntyyli on siis sivistyksen rinnakkaisilmiö, jota lisääntyvä sivistys ei voi hallita. Sivistystä ei voi sivistää. Koko sen konglomeraatin (sivistys – luokaton yhteiskunta – teknillismekaaniset keinot) hallitsemiseen siinä mielessä, että se kehittyisi humaanisesti positiiviseen suuntaan, tarvitaan voimakkaampi tekijä, vielä voimakkaampi tekijä kuin sivistys sellaisenaan. Siihen tarvitaan mystillinen käsite, jonka nimi on kulttuuri, joka perustuu sekä vaistoon että materiaan, jota ei voida opettaa, se syntyy määrätyn akkumulaatioprosessin kautta, jota ei koskaan vielä ole selvitetty. On sanottu, että vain tällä kulttuurikäsitteellä voi käsissään olla ne keinot, jotka oikealla tavalla pystyvät hallitsemaan yhteiskunnan ja sen uudet toimintamuodot niin, että niistä muodostuu todella inhimilliset ja ristiriitavapaat positiiviset tekijät pienen ihmisen hyväksi.

 

Tietystihän Jyväskylän Lyseo, meidän oma 100-vuotias koulumme, ulkonaisesti katsoen, mutta myös metodiensa kautta, oli sivistysilmiö. Kysymys on, oliko se sivistysilmiö liian yksipuolisessa mielessä. Luulisin, että se ei sitä ollut, ja toivon, että se ei sitä ole myöskään tänään.

 

Jos tarkastelemme Jyväskylän Lyseon henkistä läpileikkausta, sikäli kuin sellainen yleensä on graafisesti piirrettävissä, löydämme siitä määrättyjä ominaisuuksia, jotka viittaavat siihen suuntaan, että se sivistyslaitoksena samanaikaisesti pystyy tuohon mystillisesti akkumoloivaan voimaan, jonka kautta kulttuuri syntyy.

 

Ensinnäkin sen pedagoginen puoli, sanoisinko opetusohjelma sinänsä, sisältää niin paljon erilaisia elementtejä, ettei se millään muotoa kuulu niihin puhtaasti utilitäärisiin oppilaitoksiin, joiden tarkoituksena on yksinomaan käytännöllisten reseptien antaminen siitä, miten mikin asia on tehtävä ja ratkaistava.

 

Monikielisyys – kieliopetushan käsittää ja käsittänee vielä tänään sarjan klassillisista kielistä aina nykyajan käytännöllisempiin suurkansakieliin – loi epäsuorasti kulttuuri-ilmiön: oppilas sai tahtomattaankin monipuolisen lähtökohdan arvostellessaan elämän ilmiöitä. Jotain sen tapaista kuin Goethen ”ausser sich gehen” on siitä seurauksena.

 

Sama ilmiö ei voi syntyä, ei ainakaan yhtä helposti, maissa, joiden korkeampi opetusohjelma perustuu yhteen kieleen.

 

Ausser sich gehen – kyky nähdä asiat itsenä ja myös oman miljöönsä ulkopuolelta – muodostaa silloin skeptillisyyden, epäilyn. Usein halveksittu epäilyn maailmankatsomus on kulttuuripanoksen ehdoton ehto, tosin siinä mielessä, että epäily muuttuu positiiviseksi ilmiöksi: sen esiintuoma arvostelu merkitsee samaa kuin ”en liiku virran mukana”, ja korkeimmalla tasolla epäily saattaa muuttua sen näennäiseksi vastakohdaksi, rakkaudeksi kriitillisessä mielessä, rakkaudeksi, joka kestää, koska se lepää kriitillisesti koetellulla perustalla. Sen tuloksena saattaa olla sellainen rakkaus pieneen ihmiseen, että se toimii ikään kuin vartijana silloin, kun nykyelämämme mekaaniset elinmuodot uhkaavat tuhota yksilöllisyyden ja orgaanisen sopusointuisen elämän.

 

Tältä samalta paikalta, kateederista, joka melkein täsmälleen oli tämän puhujakorokkeen kohdalla, kuulin ensimmäisen kerran silloisen ranskanlehtorini esitelmän, joka sisälsi epäilyn positiivisen siemenen. Hän piti esitelmän tyhmyydestä alkaen Erasmus Rotterdamuksesta ja päätyen Voltaireen. Sivistyslaitos, joka kasvattaa oppilaskuntansa näin vastakkaisilla metoodeilla, ei enää ole paljas sivistyslaitos. Se on kulttuurin luova tekijä.

 

Sanoin puheeni alkuvaiheessa, että sivistyksen rinnakkaisilmiö on tekniikka ja sen seurauksena taas mekanisoitu elinmuoto.

 

Jotta sama sivistys, samat elinedut, jotka ennen kuuluivat vain harvoille, voitaisiin levittää yhdenlaisesti läpi koko yhteiskunnan, tarvitaan suunnattoman suuri mekaanisluontoinen aparaatti. Jo tänään, vaikka prosessi ei ole vielä saavuttanut loppupistettä, tämä mekaanien apparatuuri on niin suuri, että se oltuaan alunperin uuden yhteiskunnan luomiskeino, jo tänään uhkaa tukahduttaa sivistyslevikin alkuperäisen tarkoituksen.

 

Ellei voimakas kulttuuriluontoinen yleistahto ohjaa elämämme kulkua, laskeutuu voimakkaasti noussut sivistyskaari nopeasti omaa tuhoaan kohden.

 

Me emme voi määritellä kulttuuritahdon eksaktia sisällystä, mutta voisimme ehkä jossain määrin presisoida sen esiintymistapaa ja tehoa.

 

Voisimme ehkä sanoa näin: aikamme teknillismekaaniseen sivistykseen  ei suinkaan syvimmältään voi sisältyä ratkaisematon vastakohta. Tekniikka voidaan humanisoida. Se voidaan ohjata pienen ihmisen intressien mukaan. Ihmiselämälle vieraat ylimekaaniset ilmiöt voidaan lieventää ja saattaa harmonisesti palvelemaan ihmiselämää. Mutta ehtona on, että joka hetki ja kaikissa elämän käänteissä olemme valmiit epäilyyn ja kritiikkiin sekä sen positiiviseen käyttöön sillä tavalla, että kaiken mittapuuksi, minkä teemme, otetaan pienen ihmisen skaala ja hänen intressinsä.

 

Ehtona on lisäksi, että kulttuurikäsitettä ei ymmärretä väärin, eikä käytetä väärin. Se ei ole erillinen, elämästä irrotettava ilmiö, ei saa olla niin sanottuja kulttuuripiirejä ja elämän erillisiä koristeilmiöitä, vaan kulttuuri on se kudelanka, joka kulkee kaikkien ilmiöiden läpi. Pieninkin arkipäiväisin tehtävä on sellainen, että sen tulos voidaan humanisoida ja saattaa siihen harmoniaa, jonka äsken mainitsin.

 

Muutama päivä sitten erään kirkkorakennuksen vihkiäisissä lausui piispa Martti Simojoki: Kristinusko ei saa eristäytyä vain omiensa pariin, se kuuluu kaikille, sekä niille, jotka uskovat, että niille, joille mikään ei ole pyhää.

 

Jotain samantapaista voitaisiin asettaa humasoivan kulttuuritahdonkin ohjelmaksi. Syvin kulttuuri kuuluu nimenomaan arkielämään ja kaikkiin sen muotoihin. Eristettynä ilmiönä se ei merkitse mitään.

 

Luulen, että tämä satavuotias Jyväskylän Lyseo on tehnyt oman tehtävänsä tässä suhteessa.

 

Kun katolinen katedraali keskiajan lopun kukoistuksen aikana poikkeuksetta nousi ahtaasta mitättömien rakennusten rykelmästä, oli se symboli elämän käsittämättömän vaikeasta yhteydestä. Viime aikoina on näiden katedraalien ympäristö puhdistautunut rykelmärakennuksista, jolloin merkillisenä tuloksena on ollut, että katedraalien muotokieli menettää voimansa.

 

Omalla tavallaan minun koulunikin. Joskin ilman jalostettuja rakennustaiteellisia muotoja, mutta sen sijaan henkisellä keskityksellä se oli arkielämän rykelmän ympäröimä. Joka syksy alkoi koulu ympäröivän markkinaelämän merkeissä – sehän sijaitsee silloisen hevostorin varrella. Tässä mielessä syntyvä vastakohta tuo mieleen saman yhteyden kuin katolisen katedraalin ja sitä ympäröivän rykelmän päätunnusmerkki on. Koulu palveli elämää sen merkillisistä vastakohdista riippumatta ja oli ilmeisesti pystyvä tuomaan oman osuutensa siihen aikakautemme vaikeimpaan probleemiin: pikku ihminen ei saa unohtua.