Siviilikriisien johtamisen perusteet

KRIISIJOHTAMISEN PERUSTEET I

Ilman asianmukaista kriisijohtoa ja johtamisjärjestelmää kriisien kulku on aina sama.
- Ensiksi vähätellään sekä salaillaan ja kriisi etenee.
- Toisesksi käydään valtataistelua ja kriisi syvenee.
- Kolmanneksi syytellään kaikkia muita.
 
 
Ammattitaitoisessa kriisijohtamisessa ensimmäisten oireiden perusteella muodostetaan tilannekuva. Aloitetaan koko organisaatio keskitetysti johtaen ennakoiva nopea ja vahva toiminta. Keskitetään koordinoitu tiedotus.
 
 
Tulokseen pääsevässä kriisijohtamisessa johto laittaa tosiasioiden pohjalta itsensä likoon sivuille vilkuilematta tietäen, että sitä vastaan joka tapauksessa hyökätään kriisin aikana ja sen jälkeen.
Kriisi on poikkeus normaalista ja siksi sitä ei voi johtaa normaalilla byrokratian rautaisten lakien mukaisella menettelyllä. Nykyiset post-marxilaiset "oikeusoppineet" käytännössä vaarantavat kansalaisten turvallisuuden ja demokraattisen oikeusvaltion tulevaisuuden estäessään valtiota toimimasta kriiseissä kansalaisten turvallisuuden hyväksi.
 
 
Sotilasorganisaatiossa jako hallintoon ja sotilaskäskyasioihin on valmiiksi selvä. Myös Suomen John Locken - K.J. Ståhlbergin mallin tasavaltaan se on sisään rakennettu, kun sitä vain käytetään ammattitaitoisesti.
 

KRIISIJOHTAMISEN PERUSTEET II

Kriisijohtamisen perusasiat ovat

- ennakoiva toiminta,

- nostaa tarpeen mukaan johtamisen tasoa.

Tsunamikriisi 2004 osoitti, että nopeakin laaja-alainen kriisi voidaan johtaa tehokkaasti nykyisellä lainsäädännöllä - perustuslailla ja valtioneuvostolailla - ja itsensä likoon laittava ammattitaitoinen hallitus ja sen johto voivat viedä läpi mahdollisesti tarvittavat uudet säädökset.

 

Sen mukainen toiminta päätettiin ohjeeksi tuleviin kriiseihin valtioneuvoston YETT -periaatepäätöksellä marraskuussa 2006 (kuva), mutta sitten turvallisuusbyrokratian vanha valta, ideologiset juristit sekä lopulta Hallbergin komitea ajoivat sen nurin. Sen perusteella muutettiin kyllä suunnitelmia, mutta se ei muuttanut lainsäädäntöä.

 

Tapahtumien kulku: TÄSSÄ

Kriisien johtaminen demokraattisissa maissa

 

Harvardin J.F. Kennedy School of Governmentin pitkäikainen johtaja Graham Allison tutki 1970 -luvulla perusteellisesti Kuuban ohjuskriisin vaaralliset vaiheet ja kirjoitti siitä myös oppitunnillaan käyttämänsä kirjan. Sen perusopetus on, ettei tavanomainen hallinto pysty rutiineillaan vastaamaan epätavanomaisiin tilanteisiin vaan niissä tarvitaan erityistä järjestelyä. Sovelsin oppimaani vuoden 2004 tsunamin kriisijohtamiseen.

 

Yllä oleva kuva on tiivistelmä Allisonin opetuksesta tilanteesta, jossa tavanomainen hallinto törmää epätavanomaiseen tilanteeseen eli suomalaisittan häiriötilanteeseen tai poikkeusoloihin. Siksi maassa on oltava valmis ja harjoiteltu kriisijohtamisen järjestelmä.

 

Kriisien johtaminen on kaikkien nykyajan valtioiden haaste ja siinä on läntisillä demokratoilla omat erityiset ongelmansa. Siitä seuraavassa Suomen olosuhteissa.

KRIISIJOHTAMISEN PERUSTEET III

Suomen valtiolla on valmiina kriisien johtamisen toiminnallinen rakenne valtioneuvosto, kansliapäälliköt, valmiuspäälliköt sekä mahdollisuus keskiettyyn tilannekuvaan ja viestintään.
 
 
 
Osaa niistä on käytetty myös koronakriisin aikana, mutta mikään ei estä käyttämästä koko järjestelmää.
 
 
Esimerkiksi viestinnän keskittäminen on ollut julkisissa valmisusuunnitelmissa nykyisen lainsäädännön pohjalta jo kymmeniä vuosia.

KRIISIJOHTAMISEN PERUSTEET IV

Valtioneuvoston johtokeskuksen johto-osan rakenne.
 
 
Sama jatkuvasti päivittyvä tilannekuva, viestintäkeskus ja operaatiokeskus ovat tilanteen mukaan käytettävissä
 
- jatkuvasti kriisiin VN:n (eli PM:n valtiosihteerin
alaisen) turvallissuusjohtajan puheenjohdolla keskittyvillä
valmiuspäälliköillä ja heitä avustavilla valmiussihteereillä,
 
- valtioneuvostolle esiteltävät toimenpiteet valmistelevilla ja
koordinoivilla kansliapäälliköillä, joiden puheenjohtaja on PM:n
valtiosihteeri ja varapuheenjohtaja ko. kriisin toimialan
kansliapäällikkö. VN lain mukaisesti pääministeri määrää
valtiosihteerinsä edustamaan itseään valtioneuvostolle tulevien
asioiden valmistelussa. Pitkäaikaisessa kriisissä tähän tehtävään
voisi nimittää erityisen valtiosihteerin.
 
- valtioneuvosto saa tarpeen mukaa päätettäväkseen
kanslaipäälliköiden valmistelemat esitykset asioista, joista
säädösten mukaan tarvitaan sen päätöksiä
 

Kriisijohtamisen juridinen kysymys

 

Vuoden aikna kriisijohtamisessa nähdyt juridiset ongelmat ovat olleet  näkyvissä jo pitkään, ja nyt ne tulivat esiin. Historiallisesti katsoen se on K.J.Ståhlbergin parlamentaarisen tasavallan ja seille vieraiden oikeusideologioiden yörmäämisestä.

 

Perustuslakivaliokannan kanta hallituksen esitykseen liikkumisrajoituksista on tosiasiassa sen käyttämien oikeuspositivististen ja post-marxilaisten "asiantutijoiden" voitto parlamentaarisen demokratian oikeusvaltiosta uusien siviilikriisien johtajana.

 

”Oikeustiede” ei ole tavanomainen tiede vaan nojaa erilaisiin ideologioihin. Niistä 1970 -luvun jälkeisen kehityksen vuoksi erilaiset marxilaiset, oikeuspositivistiset ja muut eduskunnan ulkopuolelta lakien oikeutusta etsivät universaliset suuntaukset ovat saaneet Suomen yliopistojen oikeustieteellisissä tiedekunnissa voiton itsenäisen Suomen alkuperäisestä K.J. Ståhlbergin suomalaisista ja anglosaksisista lähtökohdista rakentuvasta parlamentaarisesta demokratiasta.

 

Vuoden 2004-2005 tsunamin aikana oltiin samantapaisessa tilanteessa kuin viime keväänä, ja silloin kriisitilanteessa toimittiin Perustuslain ja Valtioneuvostolain eli pääministerin ja valtioneuvoston johtajuuden pohjalta ilman esimerkiksi oikeuskansleri Paavo Nikulan huomautuksia. Tietty samanlaisuus tsunamin ja viime kevään ja kesän välillä oli myös siinä, että kriisitilanteen jälkeen oikeusideologit ja "toimivaltaiset viranomaiset" tekivät vastaiskun ja estivät tsunamissa käytetyn kriisijohtamisen vakiinnuttamisen. Pääministeri Vanhanen torjui kesään 2010 asti kautensa uuden oikeusideologian ja perinteisen turvallisuusbyrokratian vastaiskua, mutta niin ei käynyt viime kesänä.

 

Vuoden 2004 tsunamin jälkeen kehitetyn nykyaikaisen kriisijohtamisen mallin tultua ajetuksi alas, Suomeen muodostui käytännössä kriisijohtamisen kolmijakoinen järjestelmä. Ensiksi on Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi ovat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait ja niiden mukaan tehdyt suunnitelmat. Ne taas edellyttävät "toimivaltaisten" siilojen ja niiden eri tasojan koordinoivan toinen toisiaan valtioneuvoston puuttumatta asiaan. Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka edellyttää poikkeusoloja.

 

Valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

 

Viime kevään kokonaistulos oli hyvä, vaikka tätä monimutkaista järjestelmää tulkittiin ja selitettiin jatkuvasti kolmelta keskenään kilpailevalta oikeusideologiselta pohjalta. Sitä täydensi monimutkaisen järjestelmän ja itse kriisijohtamisen niukka osaaminen kaikilla tahoilla.

 

Suomen Valmiuslaissa voi tunnistaa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille, jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle ja julkisesti julkista valtaa käyttävälle hallitukselle.

 

1970 -luvun jälkeen uudet oikeusideologiset suuntaukset ovat kuitenkin saaneet Suomessa tiedekunnissa hegemonian. ”Oikeuspositivistien” oppi-isän Hans Kelsenin mukaan ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana, jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt ”kriittisen koulukunnan” suuntauksia, joiden taustalla on marxilaisuus, Immanuel Kantin tai Jürgen Habermasin rationalismi tai yleispätevistä empiirisestä tutkimuksesta johdettuja teorioita.

 

Näin muodostuvan nykyisen post-marxilaisen valtavirran mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään universaaleja tai ylikansallisia, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat oikeusvaltiossa yliopistojen prodessoreille sekä heidän kouluttamilleen toimivaltaisille viranomaisille ja oikeuslaitokselle eikä eduskunnan luottamusta nauttivalle hallitukselle.

 

Perusteiltaan sama keskustelu käytiin Saksassa 1930 -luvun alussa, jolloin Hans Kelsenin johdolla maan oikeusoppineet estivät Wieimarin tasavallan demokraattisen johdon toimintaa tunnetuin seurauksin. Itse asiassa demokraattisten oikeusvaltioiden estäminen kansalaisten turvallisuuden turvaajina vaaranatavat demokratiaa kaikkialla ja käytännössä suosivat populistisia suuntauksia.

 

Tämä on myös taustana myös mm. Marko Junkkarin toteamukselle, että Suomessa politiikka on juridsoitunut ja juridiikka politisoitunut. Vahvalla hegemoniallaan 1970 -luvun jälkeinen valtavirta on systemaattisesti vähä vähältä siirtänyt valtion johtamista sen itsensä tulkitsemille yhä enemmän kansallisvaltion parlamentaarisen demokratian ulkopuolelta tuleville normeille, joiden tulkinnan tekee ideologisoitunut oikeushallinto. Mutta kun normit soveltuvat normaaliin tilanteeseen, nyt ollaa pulassa.

 

Sama kehitys heijastuu myös uuden polven oikeusideologian mukaisen oikeushallinnon pyrkimyksenä puuttua mm. ståhlbergilaisen sivistysdemokratian perustana oleviin kulttuurin perusteisiin tai kansanedustajien puheoikeuteen eduskunnan sisällä.  

 

Näiden oikeusideologioiden toisena äärimmäisyytenä on taustaltaan monarkistinen perinne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se, joka päättää poikkeuksesta.”

 

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja keskitetyllä johtamisella Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti – ja kuten sanottu tähän Perustuslain ja Valtionevostolain soveltamiseen silloin ollut huomauttamista millään oikeusviranomaisella tai -valvojalla. Esittäessäni oikeuskansleri Paavo Nikulalle erityistä lainsäädäntöä tulevien kriisien varalle, hän totesi, ettei sitä tarvita, koska tehän toimitte Perustuslain ja Valtioneuvostolain edellyttämällä tavalla.



Sen jälkeen siitä kyllä yritettiin varmuuden vuoksi saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä, mutta päädyttiin Perustuslain ja Valtioneuvostolain nojalla valtioneuvoton periaatepäätökseen nykyajan siviilikriisien edellyttämän pysyvän hallinnollis-teknisen järjestelmän toteuttamiseksi. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon. Vanhasen II hallituksen jälkeen näin rakennettu kriisijohtamisen periaatepäätös ja malli kuitenkin KHO:n presidentti Pekka Halbergin johtaman komitean ehdotuksen mukaisesti ja palattiin vanhaan käytäntöön. 

 

Siviilikriisein johtamisen vanha käytäntö ja sen kaksijakoinen lainsäädäntö ovat kotoisin ajalta, jolloin kriisitkin olivat kaksijakoisia – eli joko yhden siilon kuten poliisin tai palokunnan hoitamia tai laajoja valtakunnallisia poikkeusoloja. Nykyajan siviilikriisit ja siksi myös niiden johtaminen eivät kuitenkaan ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä. Demokraattisen oikeusvaltion perustuslaki turvaa kansalaisilleen useita oikeuksia, ja kriisitilanteissa niiden yhteensovittaminen keskenään ja reaaliseen kriisiin on eduskunnan luottamusta nauttivan valtioneuvoston tehtävä.

 

Nykyajan siviilikriisien vaatima kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio on voitava tehdä johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liittyy Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.

 

Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen. Maata on lailla rakennettava eikä hajoitettava.

 

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta erilaiset positivistiset ja post-marxilaiste universalistiset oikeusideologit sekä perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Uutta tilannekuvajärjestelmää lukuun ottamatta Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään ilman ennalta valmisteltua hallituksen tai sen johtamisrakenteen roolia.

 

Tämän sekavan ja johtamista estävän järjestelmän keskellä huomasi Marinin hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Vastoin monien oikeusideologien keväistä kantaa ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia ja sen Valmiuslaki osoitti sitten aluksi toimintakykynsä ja hallitus sai keväällä koronatilanteen hallintaan.

 

Kesän suvantovaiheen jälkeen nyt menossa on koronakriisin uusi vaihe ilmeisen niukasti valmisteltuna. Kuitenkin myös tämän kriisn jatko ja tulevat kriisit vaativat kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn reagoida herkästi kohdentaen alueellisella ja paikallisella tasolla. Lisäksi se vaati julkisen vallan kaikkien sektoreiden jatkuvaa ja asiantuntevaa koordinaatiota eli johtamista.

 

Siksi maamme kriisijohtamisjärjestelmää ja sen lainsäädäntöä tulee kehittää niin, että pääministerin johtaman valtioneuvoston alainen kansliapäällikköihin, valmiuspäällikköihin ja VNK:n johtokeskukseen perustuva rakenne pystyy kaikissa olosuhteissa nopeasti tarpeen vaatimalla tavalla parlamentaarisesti valvottuna ottamaan vastuun kaikista mahdollisista kriiseistä rajattujen turvallisuustilanteiden ja Valmiuslain välisellä nyt kattamattomalla harmaalla alueella – ja toimimaan myös uudistetun Valmiuslain mukaisissa poikkeusoloissa. Malli on jo valmiiksi olemassa valtioneuvoston vuoden 2006 periaatepäätöksessä Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisesta.

 

 

SUOMEN KRIISIJOHTAMISEN NYKYISTEN ONGELMIEN TAUSTA: 

HALLBERGIN KOMITEA 2010 

(Kuva suurenee klikkaamalla) 

 

 

 

"Edelleen komitean peruslinjauksia on, ettei ole syytä kehittää säännöksiä erityisistä menettelytavoista tai johtamisjärjestelmistä häiriötilanteita varten."

 

VALTION JOHTAMINEN SIVIILIKRIISEISSÄ

KRIISIJOHTAMISEN PERUSTEET V

Pääministeri Marin mukaan (5.3.2021) "Valmiuslain 106 § otetaan käyttöön vain sen 1 momentti. Sen myötä viestinnän välitön johto kuuluu valtioneuvoston kanslialle. Erillistä viestinnän johtamiskeskusta ei kuitenkaan perusteta. Lisäksi kyse on pelkästään pandemiaan liittyvästä viestinnästä."

Kuitenkin Perustuslain ja Valtioneuvostlain perusteella kriisiviestinnästä on jo pitkään ollut olemassa perusteiltaan samat säännökset kuin nykyisessä "Valtionhallinnon viestintä häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa Valtioneuvoston kanslian määräykset, ohjeet ja suositukset 1/2013"?

Sen mukaan

“Valtioneuvoston kanslia vastaa hallituksen ja pääministerin viestinnästä sekä valtioneuvoston viestinnän yhteensovittamisesta.

Jos tilanne koskettaa useampaa hallinnonalaa tai edellyttää hallitukselta toimenpiteitä, voi valtioneuvoston kanslia koordinoida tilanteen viestintää. Tilanteen hoitoon osallistuvien hallinnonalojen on huolehdittava siitä, että valtioneuvoston viestintäosasto ja muut yhteistyötahot saavat ajantasaiset ja riittävät tiedot näiden tekemistä ja suunnittelemista viestinnällisistä toimenpiteistä.

Laajamittaisissa normaaliolojen häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa valtioneuvoston johtamista tukemaan voidaan perustaa ministeriöiden yhteistoimintaan perustuva valtioneuvoston johtokeskus, jonka viestintää vahvistetaan tarpeen mukaan. Johtokeskuksen viestintä toimii valtioneuvoston viestintäjohtajan alaisuudessa.”

 

Koko ohje TÄSSÄ

 

107 § avulla voidaan pääministeri Marinin mukaan "ratkaista toimivaltakysymyksiä epäselvissä tilanteissa. Sen 1 momentin mukaan valtioneuvosto ratkaisee poikkeusoloissa pääministerin esityksestä hallinnonalojen erimielisyyden siitä, minkä valtionhallinnon viranomaisen tai muun toimintayksikön käsiteltäväksi jokin asia kuuluu. Ministeriö ratkaisee erimielisyyden hallinnonalallaan."

Kuitenkin jo Valtioneuvostolaki 10 § antaa tähän valtuudet:

”Toimivallan ratkaiseminen

Valtioneuvosto ratkaisee pääministerin esityksestä erimielisyyden siitä, minkä ministeriön käsiteltäväksi jokin asia kuuluu.

Valtioneuvosto voi myös päättää, minkä ministeriön on käsiteltävä sellainen laajakantoinen tai periaatteellisesti tärkeä asia, joka koskee useamman kuin yhden ministeriön toimialaa.”

 

Kriisijohtaminen koronakriisissä

Alkuvaikeuksien jälkeen koronakriisin johtaminen saatiin keväällä 2020 varsin hyvin hallintaan, mikä näkyi myös silloisista hyvistä tuloksista sekä itse terveydessä että taloudessa. Silloin Suomessa selvittiin sekä viruksen että talouden osalta erinomaisesti maailman kärjessä.
 
 
Alkuongelmien taustalla oli vuoden 2004 tsunamin jälkeen tapahtunut Suomen toimivan kriisijohtamisen järjestelmän hajoittaminen ja korvaaminen mallilla, joka perustuu siiloutuneiden viranomaisten erityislainsäädännön, niihin perustuviin suunnitelmiin, perustuslain säädöksiin sekä valmiuslakiin päällekäisyyksineen. Ensimmäisten vakavien Vantaan lentokentän koordinaatio-ongelmien jälkeen hallitus vahvisti kuitenkin käytännössä otettaan perustuslain pääministerille ja valtioneuvostolle antamin valtuuksin. Jatkossa avuksi otettiin Valmiuslaki.
 
 
Keskikesän jälkeen alkoi taas tulla vaikeuksia kuten ristiriitaisia ohjeita ja materiaalin puutteita. "Suvantovaiheen" aikaa ei käytetty asianmukaiseen valmistautumiseen toisen aallon kansalliseen johtamiseen ja varautumiseen, ja eri alueille kuten eteläiseen Suomeen muodostui sekava joukko erilaisia johto yms. rymiä. Maamme ulkoisen turvallisuuden malliksi on kehitetty sekavaa "kudelmaa", ja tämän sisäisen kriisin johtamismalli on juuri sellainen.
 
 
Sairastuneiden määrä alkoi jälleen nousta, ja ulkomainen kehitys ennakoi riskein lisääntymistä. Jonkin aikaa syy suvantovaiheen jälkeisiin ongelmiin oli epäselvä, mutta kesällä pääministeri Marin kertoi kriisijohtamisen uudesta vaiheesta lähtökohtana suppea tulkinta hallituksen kansallisen kriisijohtamisen juridiikasta ja sen tarjoamista mahdollisuuksista.
 
 
Ilmeisesti lähinnä byrokratian itsepuolustuksen ja juridisten näkökohtien vuoksi hallitus joutui palaamaan paljolti aivan alun toimintamalliin eli tavanomaiseen toimivaltaisten viranomaisten järjestelyyyn, jossa kukin kymmenistä viranomaisista ja 12 ministeriöstä toimii ja viestii kansalaisille varsin itsenäisesti ja oman harkintansa mukaan toisten kanssa neuvotellen.
 
 
Tästä perustuslain ja muun lainsäädännön tulkinnasta olen osaltani ollut eri mieltä. Perustelen sitä vuoden 2004 tsunamin ennakkotapauksella, jossa pääministerin johdolla keskitetysti toteutettiin kansainvälisessä vertailussa yksi nopeimmista ja tehokkaimmista pelastushankkeista. Siihen oikeuskansleri Paavo Nikulalla tai millään muulla oikeuviranomaisella ei ollut huomauttamista. 
 
 
Koronakriisin perusongelmaksi tulivat jälleen kriisijohtamisjärjestelmän tulkinnanvaraisuus, hallintojuristit sekä reviirejään vartioivat toimivaltaiset viranomaiset. Monia asioita perustellaan lainsäädännön puutteilla, mutta demokraattisessa maassa lait ovat toiminnan ohjauksen väline, ja niitä voidaan valmistella ja päättää tarpeen mukaan varsin nopeasti.
 
 
Tässä tilanteessa oli perusteltua käynnistää jo menossa olevan kriisin aikana selvitys nykyisessä järjestelmässä havaituista ongelmista ja sen korjaustarpeista. Se jäi kuitenkin keskeneräiseksi.
 
 
Kansalaisten turvallisuuden kannalta on välttämätöntä, että saadut kokemukset johtavat koko kriisijohtamisjärjestelmän ja sen juridiikan uudistaminen nykyaikaa vastaavaksi. Kummankin osalta se merkitsee, että toimivaltaisen siiloviranomaisen ja Valmiuslain väliin saadaan selkeä toimintatapa, jolla johtamisen tasoja voidaan tarpeen mukaan joustavasti nostaa parlamentaarisesti valvotun pääministerin ja valtioneuvoston alaisessa rakenteessa.
 
 
Toinen siviilikriisien johtamisen perusasia on johtaa ennakoivasti jo ennakoinnista tai viimeistään oireiden alkaessa, eikä jäädä odottamaan tilanteen huononemista ja reagoida siihen. Vastaavasti on lähdettävä siitä, että hallintojuridiikan tehtävänä on toiminnan suuntaaminen ja tukeminen eikä sen estäminen.
 
 
Kun tämän kriisin toisen ja kolmannen vaiheen johtamisen järjestelyissä myöhästyttiin, on nyt tietenkin annettava hallitukselle ja hallinnolle kaikki tämän kriisin selvittämiseksi. Kun tämä kriisi tulee kestämään pitkään, tulisi johtamisjärjestelmän rakenteelliset korjaavat toimenpiteet aloittaa kuitenkin välittömästi.
 
 
Oleellista on, ettei nykyaikainen siviilikriisien johtaminen ole joko-tai valintaa itsenäisten hallintosiilojen ja Valmiuslain välillä, vaan kymmenien julkisten ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden tavoitteellinen koordinaatio tehdään johtamisen tasoa tarpeen mukaan nostaen yksittäisistä viranomaisista aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Ja jos asiaan liitty Tasavallan presidentin toimivaltaan kuuluvaa ulkopolitiikkaa, myös UTVA:aan.
 
 
Tšernobylistä alkaen Suomessa on käyty sama keskustelu kriisijohtamisjärjestelmän vahvuuksista ja ongelmista - ja kriisin jälkeen unohdettu koko asia. Niin tehtiin myös vuoden 2004 tsunamin jälkeen, jolloin maahan ensin kehitettiin Vanhasen hallituksen aikana kansainvälisesti katsoen nykyaikaisinta kärkeä oleva kriisijohtamismalli - mutta perinteiset turvallisuus- ja siiloviranomaiset sitten kaatoivat sen.
 
 
Siviilikriisien johtamisjärjestelmä tulee ja voidaan uudistaa kansalaisten turvallisuuden vuoksi nykyisen Perustuslain pohjalta nykyistä lainsäädäntöä kehittäen sekä siviilikriisien johtamisen erityiskyspiirteitä ammattitaitoisesti suomalaiseen hallintokäytäntöön soveltaen.
 
 
---------------------- 
 
Seuraavassa laajempi esitys kriisijohtamisesta: TÄSSÄ
 
Seuraavassa "Suomen turvallisuushallinnon ajautuminen kriisiin 2010-2013": TÄSSÄ
 
 

Kriisijohtamisen kehitys Suomessa ja ulkomailla

Vanhastaan palokunta on hoitanut tulipalot, poliisi murtovarkaudet ja armeija sodat. Valtion johdon ei ole juuri tarvinnut tai pitänytkään puuttua poliisin tai pelastustoimen työhön, kun ne ovat selvittäneet paikallisia onnettomuuksia tai rikoksia. Armeijan johtaminen on aina ollut valtioiden johdoille oma ongelmansa.

 

Kuten kaikissa maissa, myös Suomessa on alusta alkaen ollut jännitteitä ylimpien valtioelinten keskinäisissä toimivalloissa sekä ongelmia suhteissa sotilas- ja siviilihallintoon. Viime sotien jälkeen tilanne oli puolustusvoimien osalta varsin selkeä, ja suuret siviilikriisit olivat harvinaisia. Vuoden 2000 uusi perustuslaki sekä uudet ei-sotilaalliset turvallisuusuhkat nostivat kuitenkin esiin kysymykset pääministerin johtaman valtioneuvoston juridisesta asemasta ja käytännön toimintaedellytyksistä siviilikriisien johtamisessa.

 

Siviilikriisien johtamisen käytännön edellytyksiin kuuluvat johtokeskuksessa tilannekuva, hälytysjärjestelmä, viestintäkeskus, valtion johdon ja sen avustajien valmiit harjoitellut toimintamallit sekä yhteydet hallintoon. Niiden osalta historia kertoo useissa maissa suurista ongelmista, niin myös Suomessa.

 

Valtionjohdon hämminki talvisodan alkuhetkinä on yleisesti tiedossa, mutta sama on toistunut kriisitilanteissa näihin päiviin asti. Tšekkoslovakian miehityksen aamuna 21.8.1968 pääministeri Koivisto sai tiedon asiasta poliittisen sihteerinsä isän avattua radion ja soitettua pojalleen Seppo Lindblomille. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden 26.4.1986 jälkeen presidentti Koivistolla ja pääministeri Sorsan hallituksella sekä satunnaisella virkamiesryhmällä oli suuria vaikeuksia, ja lopulta syntipukiksi joutui sisäministeri Kaisa Raatikainen. Kun Gennadi Janajev yritti vallankaappausta aamuyöstä 19.8.1991, pääministeri Esko Aho sai siitä tiedon taksin radiosta matkalla kotoaan lentokentälle.

 

Pääministeri Jäätteenmäen ja pääministeri Vanhasen alkaessa kevätkesällä 2003 valtioneuvoston perinteinen kokonaismanpuolustuksen järjestelmä oli kunnossa, mutta uusien siviilikriisien tilannekuva-, hälytys- ja johtamisjärjestelmä oli ajan vaatimuksiin nähden erittäin puutteellinen. Myös pääministerin ja valtioneuvoston oikeudellisen aseman konkreettinen soveltaminen siviilikriisien johtamisessa oli epäselvä.

 

Viimeistään vuoden 2001 9/11 terrori-iskun jälkeen kaikissa länsimaissa heräsi kysymys, miten johdetaan ei-sotilaallinen kriisi, joka on pienempi kuin sota mutta suurempi kuin yksittäisten viranomaisten mahdollisuudet? Miten siis johdetaan kriisi, johon on nopeasti mobilisoitava hyvin koordinoituun toimintaan laaja joukko valtion ja yhteiskunnan toimijoita.

 

Se on puolestaan johtanut kansainväliseen keskusteluun valtio-oikeuden peruskysymyksistä. Siinä ovat olleet vastakkain ”liberaaliin demokratiaan” kuuluva demokraattisesti kontrolloitu hallituksen toimivalta, Suomessa hallitsevassa asemassa oleva oikeuspositivistisen, marxilaisen ja kriittisen teorian taustalta ”universalismi” eli usein ylikansallisten, samojen säädösten seuraaminen kaikissa tilanteissa sekä tämän vastakohtana ”suvereenin” päätösvallan korostaminen kriisitilanteissa joihin ei ole valmiita säädöksiä. Tämä kokonaisuus tarvitsee oman tarkastelunsa.

 

Toiseksi kriisijohtamisen uudistamisen ongelmaksi on kaikkialla tullut etenkin turvallisuuden perinteisten viranomaisten eli ”syvän valtion” vastustus valtion ylimmän johdon roolin korostumiseen kaikkien hallinnonalojen ja etenkin niiden itsensä koordinoijana kriisitilanteissa.

 

Suomessa tämän keskustelun käynnisti vuoden 2004 tsunami. Sen lisämausteena oli silloin menossa ollut hallinnon kehitysvaihe, jossa uuden perustuslain sekä tulosjohtamisen oppien seurauksena hallituksen mahdollisuudet ohjata ”toimivaltaisia” sekä sotilas- että siviilihallintoja olivat vähentyneet ja sotilashallinto puolestaan pyrki samaan aikaan vahvistamaan rooliaan myös muiden hallinnonalojen varautumisessa ja kriisijohtamisessa.

 

Tilanne ennen tsunamia

Maamme nykyinen turvallisuuslainsäädäntö perustuu aikaan, jolloin turvallisuustilanteet jakautuivat selkeästi kolmeen osaan. Sotaa, poikkeusoloja ja kunkin hallinnonalan kriisi- ja erityistilanteita varten on omat lakinsa. Näin häiriö- ja kriisitilanteisiin on laaja viranomaiskohtainen lainsäädäntö kuten pelastustoimella, poliisilla, tartuntatauti- ja eläinlääkintäviranomaisilla tai konsulipalveluilla. Niissä on tarkoin määritelty ”toimivaltainen viranomainen”, jonka yksittäisiin päätöksiin muut eivät saa ilman lain antamaa valtuutusta puuttua myöskään kriisitilanteissa. Jos esimerkiksi pääministeri tai valtioneuvoston jäsenen rikkoo tätä periaatetta, ministerivastuu voi viedä hänet valtakunnanoikeuteen.

 

Valtioneuvoston tason toiminta myös kriisitilanteessa pohjautuu perustuslakiin, lakiin valtioneuvostosta sekä valtioneuvoston ohjesääntöön. Mikään erityinen säädös ei kuitenkaan suoraan määritä valtioneuvoston tason toimintamallia poikkeusoloissa tai niitä pienemmässä mutta suuronnettomuutta laajemmassa siviilikriisitilanteessa. Valmiuslaki taas säätelee tarkoin viranomaisten toimintaa myös tilanteissa, joita ei mitenkään ole voitu ennakoida valmiuslakia säädettäessä.

 

Tarve valtioneuvoston tasolla tapahtuvaan kriisijohtamiseen voi tulla jo poikkeusoloja pienemmässä mutta yhden hallinnonalan mahdollisuuksia suuremmassa erityistilanteessa. Sellainen on esimerkiksi useampien hallinnonalojen tai yhteiskunnan toimijoiden nopea mobilisointi ja yhteensovittaminen, laajojen voimavarojen tarve tai tarve sovittaa yhteen eri hallinnonalojen kriisitilanteessa eri suuntiin vievät lait ja tavoitteet.

 

Kriisijohtamiseen kuuluu myös se, että suurenevien vahinkojen välttämiseksi toiminta tulisi alkaa jo ensimmäisten oireiden perusteella, epävarmojen ennusteiden suurimpien riskien perusteella sekä niiden mukaisilla mitoituksilla, jotka tarvittaessa voidaan vetää takaisin. Jos tietojen osalta toimitaan ajassa eikä etuajassa, itse kriisi kulkee koko ajan askeleen edellä. Toinen empiirinen havainto kriisien tavanomaisesta kulusta on aluksi tietojen salaaminen ja vähättely, sitä seuraava reviirien suojelu, vastuun pakoilu ja valtapeli sekä lopulta syntipukin etsiminen - ja ammattitaitoisen kriisijohdon tulisi tunnistaa tämä ennelta.

 

Myös näistä syistä kriisijohdon ja -organisaation vastuut ja valtuudet tulisi olla selkeästi ennalta määriteltyjä sekä harjoiteltuja. Pääministerin tai ministerin toimintamahdollisuuksia ei paranna, jos hän joutuu juridisesti epäselvän tilanteen vuoksi koko ajan varomaan riskiä joutua valtakunnanoikeuteen – tai virkamiehen osalta varomaan oman tai toisen toimivallan rikkomista seurauksineen.

 

Perinteinen suomalainen järjestelmä on toiminut hyvin selkeästi yhden viranomaisen hallittavissa ja johdettavissa olevissa kriiseissä kuten vuoden 1994 Estonia onnettomuudessa. Suuri uuden ajan johtamisongelma kohdattiin Suomessa ensimmäistä kertaa vuoden 2004 tsunamissa. Siinä ulkoministeriö oli lakisääteinen toimivaltainen viranomainen, ja sitä ohjasi konsulipalvelulaki. Ulkoministeriö oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, että vahingot suomalaisille Thaimaassa olivat suhteellisen vähäisiä ja paikallisten terveyspalveluiden hoidettavissa. Erityisiä toimenpiteitä ei siis tarvittu.

 

Tsunami ja sen jälkeen

Etäältä tsunamin pahoista alueista pojaltaan saamansa soiton ja vaimon voimakkaiden kannanottojen jälkeen pääministerin valtiosihteeri kutsui vastoin median ja ulkoministeriön anatamia tietoja koolle varautumissuunnittelua varten olevan valmiuspäällikkökokouksen. Sinne mennessään hän soitti taksista pääministerille aavistukseen perustuneen tilannearvionsa. Pääministeri kehotti pitämään huolta suomalaisten turvallisuudesta. Ulkoministeriön edustajan vastustaessa valtiosihteeri päätti kokouksessa matkatoimistoilta sadun tiedon perusteella, että kaikki suomalaiset evakuoidaan mahdollisimman nopeasti valtion kustannuksella – ja alkoi tämän jälkeen johtaa valmiuspäälliköitä kriisin valtakunnallisena johto-organisaationa.

 

Pääministerin valtiosihteeri oli tuossa vaiheessa tietoinen, että ulkoministeriö oli toimivaltainen viranomainen mutta myös sekä perustuslaista että valtioneuvostolaista. Tilanne oli sama myös pääministerille, jolle hänen tekemänsä tulkinta perustuslain ja valtioneuvostolain ensisijaisuudesta tällaisessa tilanteessa merkitsi riskiä ministerivastuun ylittämisestä ja valtakunnanoikeudesta.

 

Kun sitten hallitusryhmien edustajat ottivat tsunamin jälkeen oikeuskansleri Paavo Nikulan ja KHO:n presidentin Pekka Hallbergin kanssa esille vastaavaan tilanteeseen soveltuvan tarkemman lainsäädännön tarpeen, he vastustivat sitä. Vielä sen jälkeen argumentoin osaltani oikeuskansleri Nikulalle tarkempien säädösten puolesta. Hän vastasi, että tehän toimitte lakien mukaisesti, sillä valtioneuvosto teki myöhemmin kaikki tarvittavat päätökset esimerkiksi pelastushankkeen kustannuksista, joiden rahoituksesta ei ollut tietoa evakuointipäätöstä tehtäessä. Tietenkin periaatteessa samaa kannanottoa merkitsi myös se, ettei oikuskanslerilla ollut moitittavaa pääministerin, valtioneuvoston tai viranomaisten toimintaan tsunamin aikana.

 

Oli ymmärrettävää, että tsunamin kokemusten jälkeen pääministerin ja hallitusryhmien keskeinen tavoite oli saada maan kriisijohtamisjärjestelmä säädöspohjaisesti ja ramenteellisesti toimintakykyiseksi eli vastaamaan selkeiden toimivaltojen pohjalta aloitteellisesti ja tehokkaasti laajaan kriisiin jo sen ensimmäisten oireiden alkaessa.

 

Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Perinteiset turvallisuushallinnot ja keskeiset oikeusviranomaiset asettuivat vastustamaan uudistuksia. Lopulta hallintojen ankarien vääntöjen jälkeen pääministeri Vanhanen ja puolustusministeri Kääriäinen päätyivät esittämään valtioneuvoston periaatepäätökseen (YETT 2006) ajan vaatimaa kriisijohtamismallia. Sen mukaan jokainen turvallisuustilanne johdetaan sen laajuuden edellyttämällä tasolla sitä tarpeen mukaan nostaen paikallisesta tasosta aina pääministerin johtamaan valtioneuvostoon asti. Valtioneuvoston periaatepäätös ei kuitenkaan ole oikeudellisesti sitova, ja tarvittavan lainsäädännön valmistelua varten päätettiin perustaa komitea.

 

Vuoden 2006 periaatepäätöksen kriisijohtamismallin ytimenä oli perustuslain 66 §:n ja Valtioneuvostolain tulkinnan sekä tsunamin kokemusten pohjalta linjaus: ”Johtamisen ja koordinoinnin taso määräytyy tilanteen vakavuuden ja laajuuden mukaisesti… Valtioneuvostotason johtaminen, toiminnan johtaminen sekä asioiden valmistelun ja käsittelyn yhteensovittaminen kuuluvat perustuslain mukaisiin pääministerin tehtäviin… Hallinnon eri alojen sekä tarvittaessa elinkeinoelämän yritysten ja kansalaisjärjestöjen toimenpiteet sovitetaan yhteen kansliapäällikkökokouksessa valtioneuvoston kanslian valtiosihteerin tai toimivaltaisen ministeriön kansliapäällikön johdolla… Tilanteen hallinnan edellyttämät päätökset tekee valtioneuvoston yleisistunto, asianomainen ministeriö tai muu toimivaltainen viranomainen.”

 

Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut, ja puheenjohtajansa oikeusteorian mukaisestai sekä hallinnon vastavoimien aktiivisuuden tuloksena KHO:n presidentti Pekka Hallbergin johtama komitea päätyi toisenlaiseen ratkaisuun: ”Kukin viranomainen hoitaa tehtävänsä. Operatiivisesta johtamisesta vastaa siten toimivaltainen viranomainen, joka tarvittaessa pyytää virka-apua… Edelleen komitean peruslinjauksia on, ettei ole tarpeen kehittää säännöksiä erityisistä menettelytavoista tai johtamisjärjestelmistä häiriötilanteita varten.”

 

Paradoksaalisesti Hallbergin komitea nimitettiin korjaamaan siviilikriisien johtamisessa havaittuja puutteita, mutta käytännössä sen linjaus heikensi mahdollisuuksia tsunamissa toteutettuun pääministerin vastuunottoon nojaavaan nopeaan ja lajaan aloitteellisuuteen kriisijohtamisessa. Komitea myös torjui mm. vuoden 2008 selonteossa esiin nostetun ajatuksen lakkautettua puolustusneuvostoa korvaavan valtionjohdon turvallisuusneuvoston perustamisesta. Valtioneuvoston tilannekuvatoiminnasta kuitenkin saatii laki vuonna 2017.

 

Pääministeri Matti Vanhasen erottua kesäkuussa 2010 vuoden 2006 johtamismalli korvattiin kaikissa seuranneissa turvallisuuden periaatepäätöksissä Hallbergin komitean linjauksella, jonka mukaan kriisitilanteissa erityslakiensa mukaisesti toimivaltaiset hallinnon ”siilot” toimivat itsenäisesti tai koordinoivat toinen tosiaan. Kuluneen vuosikymmenen kaikissa suuremmissa häiriötilanteissa ja kriiseissä on voinut tunnistaa tästä seuranneiden puutteiden aiheuttamat ongelmat – kuten joulun 2011 myrskyissä, Talvivaarassa, vuoden 2015 pakolaiskriisissä ja nyt koronakriisissä. 

 

Aikaisemmin kriisejä on aina seurannut ajatus johtamisjärjestelmän puutteiden korjaamisesta, mutta se on kohdannut sekä hallinnon "vanhan vallan" vastustuksen että unohduksen. Kun monista syistä - kuten ilmastomuutoksen - vuoksi uudet uhkat ja siviilikriisit ovat lisääntymässä, kansalaisena toivoo nyt parempaa.

 

Kysymys on myös parlamentaarisen demokratian kansallisvaltion kyvystä pitää huolta kansalaistensa turvallisuudesta maailmassa, jossa nykyinen koronaviruksen aiheuttama kriisi ei ole viimeinen.

Miksi koronakriisi on erilainen Suomessa ja Ruotsissa

 

 

Viime aikoina on pohdittu, miksi Suomella ja Ruotsilla on erilaiset koronastrategiat. Syyt ovat syvällä.

 

Ruotsi 

 

Pääministeri Stefan Löfven sanoi jo koronakriisin alkuvaiheessa, että kuolemat tullaan laskemaan tuhansissa, ja hän jatkoi kuuntelevansa ”niitä, joilla on epidemiologinen syvätieto”. Hänen mukaansa ”Meidän on tämän lisäksi lievennettävä niitä seurauksia, joita tästä on työpaikoille ja taloudelle”, ja siihen liittyen Ruotsin hallitus oli hänen mukaansa ollut yhteydessä myös työmarkkinaosapuoliin.

 

Tässä tapauksessa ”epidemiologinen syvätieto” oli ja on Ruotsin Kansanterveysvirastolla ”Folkhälsomyndighetenillä”.  Sen johtavan epidemiologin Anders Tegnellin mukaan ”Ruotsissa koronatoimet perustuvat enemmän tutkimusnäyttöön kuin politiikkaan.” Pääministerin toteamat ”seuraukset työpaikoille ja taloudelle” viittasivat päätösten kansantaloudelliseen kustannus-hyöty-analyysiin. Tuleva historia kertoo, millaisia viruksen etenemisen malleja käytetään ja miten siinä on otettu huomioon eläkeläiset.

 

Tegnellin "tieteellinen" ajattelu ei ole kovin kaukana siitä, mitä Suomessa kuultiin alusta alkaen ”parhailta asiantuntijoilta”. Kriisin alkupuolella alkoi kuitenkin kehittyä ero Suomen ja Ruotsin välille, kun sen vaikutukset alkoivat levitä useille aloille, ja niitä oli pakko koordinoida valtioneuvoston tasolla esimerkiksi Vantaan lentokentän epäonnistumisen jälkeen.

 

Ruotsin hallituksella ei kuitenkaan ole ollut Suomenkaan hallituksen vertaa päätösvaltaa toimia tai ottaa huomioon muita kuin eri myndighetien käsityksiä. Ne ovat viranomaisia, jollaisille historian myötä on tullut omassa asiassaan Ruotsin hallituksen ylittävä toimivalta halutessaan puhtaasti oman tieteenalansa pohjalta. Maan hallituksen kannalta koko hallinto on Kansanterveysviraston kaltaisten itsenäisten myndighetien takana, ja siksi on kyseenalaista voiko Ruotsissa hallitus lainkaan toteuttaa minkäänlaisten siviilikriisien eri hallinnonalat koordinoivaa valtakunnallista kriisijohtamista.

 

Ruotsin ja Suomen tapahtumien kulkua selittääkin monin osin niiden hallintojen erilainen historia.

 

Ruotsissa hallinto kehittyi sen suurvalta-aikana keskusvirastojen järjestelmänä arkkitehtinaan Axel Oxenstierna. Myndighetien piti toimia, vaikka kuninkaat olivat vuosikausia sotaretkillään vierailla mailla. Järjestelmä kesti jotenkuten vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeisen säätyjen korruptoituneen ”vapauden ajan” sekä Kustaa III:n vuoden 1772 vallankaappausta seuranneen hallinnon sekavuuden ajan.

 

Keväällä 1809 Ruotsin huonosti mennyt ”Suomen sota” johti Tukholmassa poliittiseen kriisiin samaan aikaan kun suomalaiset kokoontuivat Porvoon valtiopäiville aloittamaan omaa hallintohistoriaansa. Porvoon poika kenraali Carl Johan Adlercreutz vangitsi Tukholmassa kuningas Kustaa IV:n. Sen jälkeen Ruotsin valtiopäivät kokoontuvat pohtimaan sekä uutta kuningasta että uutta perustuslakia.

 

Ruotsin valtiopäivillä oli ongelma. Toisaalta oli saatava kansainväliseen tilanteeseen sopiva uusi ulkomainen kuningas. Mutta samalla piti varmistaa valtiopäivien oma valta eli rajoittaa tulevan, vielä tuntemattoman ulkomaisen hallitsijan valtaoikeuksia. Ratkaisuksi tuli uuden perustuslain 47§, jonka mukaan keskusvirastojen ja virkamiesten tuli totella ”kuninkaan käskyjä ja komentoja” mutta myös toimia tarkoin valtiopäivien säätämien ”lakien mukaisesti”. Uusi perustuslaki hyväksyttiin valtiopäivillä jo 6. kesäkuuta 1809, ja siitä tuli Ruotsin kansallispäivä.

 

Jatkossa Ruotsin virkamiesten tiukka virkavastuu seurata lakeja sekä uusi kieltä ja oloja huonosti tunteva ranskalainen kuningas veivät Bernadottea sivuun kotimaan asioista. Vastaavasti valtiopäivät johtivat säätämiensä lakien avulla yhä enemmän keskusvirastoja. Nekin puolestaan tekivät parhaansa oman valtansa vahvistamiseksi ja kuninkaan hallituksen vallan kaventamiseksi.

 

Kun Ruotsissa on ollut rauha eli normaalit olot 200 vuotta, sitä on voitu hallita normein ilman yllättäviä hallituksen harkintaa vaativia käänteitä. Ilman sotia ja muita kriisejä eläneessä maassa itsenäisten myndighetien systeemi on toiminut hyvin, ja lähes pyhäksi tulleena sitä jatkettiin myös vuoden 1974 perustuslaissa.

 

Ruotsin myndighet -järjestelmä testattiin ensimmäistä kertaa suurehkossa siviilikriisissä vuoden 2004 tsunamissa. Silloinen Ruotsin pääministerin valtiosihteeri kohtasi heti ongelmia. Alku myöhästyi, mitä seurasi monia toimivaltojen kolareita ja kommelluksia. Kuningas hyökkäsi julkisesti, ja media seurasi perässä. Ulkoministeri ja valtiosihteeri joutuivat eroamaan, ja hallitus kärsi seuraavissa vaaleissa tappion.

 

Kun syylliset oli Ruotsissa tuomittu, ei tarvinnut enää korjata järjestelmää. Sen mukaisesti myöskään Löfvenin hallitus ei voi kävellä Folkhälsomyndighetinsä yli eikä ympäri. ”Laumasuoja” kuvaa hyvin myndghetin tieteellisten asiantuntijoiden ajattelun - parlamentaarisen hallituksen kriisijohtamisen käytännöllisen järjen tai esimerkiksi ikäihmisten osalta eettisten näkökohtien häiritsemättä.

 

 

Suomi

 

Myös Suomessa vuoden 2004 tsunami testasi valtion kriisijohtamisjärjestelmän. Suomessakin se oli pitkän hallintohistorian tulos, mutta erilaisen kuin Ruotsissa. Keväällä 1809 Ruotsin ja Suomen lähtökohta oli sama, mutta Suomessa siitä jatkettiin erityisesti Mathias Caloniuksen johdolla Suomen tarpeisiin soveltaen.

 

Monen monien vaiheiden jälkeen viime vuosikymmenen alussa Suomessa oli sisäisen turvallisuuden osalta kolmijakoinen järjestelmä.

 

Ensiksi oli Perustuslain ja Valtioneuvostolain mukaan toimiva pääministerin johtama valtioneuvosto sekä valtioneuvoston kanslia. Toiseksi olivat omissa siiloissaan olevien toimivaltaisten ministeriöiden ja muiden viranomaisten erityslait, jotka edellyttävät siilojen koordinoivan toinen toisiaan valtioneuvoston puuttumatta näiden toimivaltaisten viranomaisten päätöksiin.

 

Kolmanneksi oli Valmiuslaki, joka mahdollistamisen lisäksi myös rajaa pääministerin ja valtioneuvoston mahdollisuuksia. Lisäksi valmiussuunnittelussa on ainakin tavoitteellisesti noin 60 uhkakuvalle tehty sen erityistä lainsäädäntöä vastaavat suunnitelmat. Sellainen oli myös koronaviruksen osalta tarttuvien tautien lain mukaisena valmiina vuodelta 2012.

 

Tämän kevään aikana tätä monimutkaista järjestelmää on tulkittu ja selitetty kolmelta keskenään kilpailevalta oikeudelliselta pohjalta, mitä on täydentänyt monimutkaisen järjestelmän niukka tunteminen. 

 

Suomessa voi yhä tunnistaa mm. Valmiuslaissa ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian oppi-isän John Locken muotoileman periaatteen, ettei ei ole mahdollista ennakoida kaikkia valtion kohtaamia tilanteita. Sen vuoksi sellaiset on jätettävä parlamentin kontrolloimaan ”harkintaan sille jolla on käsissään toimeenpaneva valta”, eli parlamentaarista luottamista nauttivalle hallitukselle.

 

Viime vuosikymmeninä Suomessa on kuitenkin alan oikeustieteissä saanut voimakkaan aseman suuntaukset, jotka ovat vieneet Suomen valtion rakennetta Ruotsin suuntaan. Yhden oppi-isän Hans Kelsenin sanoin ”Laissa ei ole poikkeusta… laki siis pysyy voimassa muuttumattomana jos konkreettisessa tilanteessa tosiasiat eivät vastaa normia.” Tämän rinnalla on edennyt post-marxilaisia "universalistisia" suuntauksia, joiden mukaan lait ovat tai niiden pitäisi olla lähteiltään ylikansallisia tai jopa yli–inhimillisiä, ja siksi niiden soveltaminen ja tulkinta kuuluvat itsenäisille toimivaltaisille viranomaisille sekä  oikeuslaitokselle ja sen takana oleville asiantunteville professoreille - eikä eduskunnalle ja sen luottamusta nauttivalle hallitukselle. Tämä tuli esiin, mm. kun tunnetut professorit tästä taustasta vastustivat tai kritisoivat Valmiuslain käyttöön ottoa. Sattumoisin saman kevään aikana samasta taustasta yritettiin myös saada kontrolliin eduskunnan muuta toimintaa yrittämällä murtaa kansanedustajien syytesuoja.

 

Parlamentaarisen demokratian kannalta oikeustieellisen post-marxilaisen universalismin toisena äärimmäisyytenä on taas tullut esiin taustaltaan monarkistinen perinne ja asenne, joka korostaa parlamentaarista hallitusta pätevämmän tai vahvemman toimijan eli "nyrkin" tarvetta kriiseissä - Carl Schmittin sanoin ”Ei ole olemassa normia, joka on sovellettavissa kaaokseen. Suvereeni on se joka päättää poikkeuksesta.”

 

Vuoden 2004 tsunamin pelastustoimet johdettiin pääministerin nopealla vastuunotolla ja improvisoiden Locken-Ståhlbergin parlamentaarisen demokratian mallin mukaisesti. Sen jälkeen siitä yritettiin saada aikaan täsmällisempää lainsäädäntöä sekä nykyajan siviilikriisien edellyttämää pysyvää eli heti valmista hallinnollis-teknistä järjestelmää. Sen mukaan tehokkaan johtamisen taso nousisi kriisin vaatimalla tavalla eli laajimmillaan aina julkisen hallinnon kaikkia siiloja ja tasoja koordinoivaan ja ohjaavaan pääministerin johtamaan valtioneuvostoon.

 

Uudesta nykyaikaisesta kriisijohtamisen mallista saatiin valtioneuvoston periaatepäätös vuonna 2006, mutta perinteiset turvallisuushallinnot liittoutuivat keskenään ja hajottivat sen. Rakennetusta ajanmukaisesta tilannekuvajärjestelmästä saatiin kuitenkin onneksi aikaan laki. Muuten Suomessa palattiin vanhaan siilojärjestelmään, jossa lähtökohtaisesti nämä toimivaltaiset siilot koordinoivat toinen toisiaan hallituksen puuttumatta. Kuitenkin suomalaisessa sekajärjestelmässä on jatkuvasti Ruotsista poiketen pääministerillä ja hänen johtamallaan valtioneuvostolla myös Perustuslain, Valtioneuvostolain ja Valmiuslain antamia valtuuksia, kun niitä käytetään päättäväisesti.

 

Tämän sekavan, rajaavan mutta myös perusteiltaan lockelais-ståhlbergilaisen parlamentaarisen demokratian mahdollistavan järjestelmän keskellä huomasi Suomen hallitus olevansa, kun alkoi kuulua uutisia Wuhanista ja koronaviruksesta. Rakenteellisista esteistä huolimatta hallitus on käytettänyt sitä myös mm. vanhusväestön suntaan eettisen käytännöllisen järjen pohjalta tuloksellisesti. Näin ståhlbergilainen parlamentaarinen demokratia on jälleen osoittanut toimintakykynsä - ja olevansa perusta, jolta suomalaista kriisijohtamisen järjestelmää on paikallaan kehittää myös tulevaisuudessa.

 

Suomen kokemukset koronakriisistä osoittavat, että parlamentaarisen demokratian pohjalta toimiva kansallisvaltio on kansalaistensa paras turva. Tätä on syytä korostaa, koska kriisien jälkeen analysoidaan kokemuksia ja pohditaan johtopäätöksiä - ja vanhat vallat valtion sisällä ja muualla vetävät parhaansa mukaan omiin suuntiinsa.

 

Nyt edessä on kriisin seuraava vaihe, ja se vaatii ilman kriisin päättymisen odottelua järjestelmän säätöä kykeneväksi vastaamaan siihen. Se näyttää merkitsevän itse viruksen osalta kykyä valtakunnalliseen koordinaatioon, joka varmistaa ja tarvittaessa ohjaa valmiuden ja toimintakyvyn herkästi reagoiden pailallistasolle asti kaikkiin testaa, jäljitä, eristä ja hoida -ketjun vaiheisiin.