.

Gallen-Kallelan ja Joel Lehtosen Konginkangas

Konginkankaan kirkonkylä 1909

Niemelän torppa Seurasaaressa, mihin se siirrettiin Konginkankaalta 1909.

Gallen-Kallelan kesä ja talvi Konginkankaalla

 

Konginkankaan sivulle päivitettiin hienoja kuvia kirkonkylästä viime vuosisadan alussa. Se toi mileen myös Akseli Gallen-Kallelan maalaukset pari kilometriä pohjoisemmassa kesällä 1904 nykyisen Nelostien varressa Lintulahdessa. Tunnetuin niistä on neljä "Keitelettä", joista yksi on Lontoossa National Galleryssä. Myös Mary –puolisoa sekä Saunatyttöä esittävissä maalauksissa on sama järvimaisema kiintopisteenään sen Haapasaari.

 

Gallen-Kallelan Keitele -maalaukset ovat tietenkin sellaisinaan sekä taidetta että kulttuurihistoriaa, mutta niihin liittyy myös muuta mainitsemisen arvoista.

 

Vuonna 1904 Gallen-Kallela ja Mary vaimo olivat olleet talven Itävallassa. Hänen maalauksiaan oli ollut näyttelyissä Wienissä sekä Berliinissä, ja kiitoksiakin oli tullut. Keväällä he matkustavat Itävallasta Italiaan, Ranskaan ja Espanjaan. Ruovedellä olisi ollut heidän joitakin vuosia aikaisemmin valmistunut erämaa-ateljeensa, mutta palattuaan Suomeen he päättävät viettää kesän Keiteleen rannalla Keski-Suomessa.

 

Konginkankaalla Gallen-Kallelan oppaana oli jyväskyläläinen seminaarin lehtori Yrjö Blomstedt, joka taas oli jatkossa Joel Lehtosen kaveri. Ajan hengessä Gallen-Kallella ja Blomstedt etsivät yhdessä alkuperäistä – maisemaa, kansaa ja kansallista. Sitä löytyikin lisää Lintulahden läheltä Konginkankaan kirkolta, missä kauppias Matti Pasanen oli laajentamassa sahaansa. Sitä varten hän oli ostamassa viereisen Niemelän torpan alueen, jossa oli kymmenkunta rakennusta.

 

Taiteilija ja hänen oppaansa sattuivat kirkolle ja kuulivat asiasta. He pyysivät Pasasta lahjoittamaan torpan rakennukset juuri silloin suunniteltuun Seurasaaren ulkomuseoon. Avuksi pyydettiin filosofian tohtori Axel Olai Heikel, josta tuli Seurasaaren ulkomuseon perustaja ja ensimmäinen intendentti. Mikäpä siinä, vastasi Pasanen, joka itse oli tullut torpparista pitäjän mahtimieheksi.

 

Kesällä 1909 Niemelän torpan savupirtti, sikopahna, riihi, keittokota, aitat ja muut rakennukset purettiin, numeroitiin, kuskattiin sahan pistoraiteella satamaan ja hinattiin siellä lotjalla Suolahteen, mistä ne kuljetettiin junalla Helsinkiin pystytettäviksi Seurasaareen.

 

Sattui niin, että juuri tuona kesänä Joel Lehtonen oli kesätoimittajana nykyisen Keskisuomalaisen edeltäjässä Keski-Suomessa. Lehtonen ja tuo Gallen-Kallelan Konginkankaan opas seminaarin lehtori Yrjö Blomstedt istuivat usein pitkiä kesäisiä iltoja Jyväsjärven Rantapuiston ravintolan terassilla.

 

Pekka Tarkka kertoo Joel Lehtosen elämänkerrassa, miten Blomstedtin aitoa kansaa etsivä romantiikka tuli Rantapuiston terassilla tutuksi kirjailijalle, ja niin tuli myös Niemelän torpan löytyminen viisi vuotta aikaisemmin. Kesällä 1909 sen siirtämisestä myös julkaistiin Keski-Suomessa useita Lehtosen kirjoittamia artikkeleita.

 

Mutta iltojen mittaan tunnelman noustessa terassilla syntyi muutakin. Yhtenä heinäkuun iltana kaverukset kehittivät lehteen mätäkuun jutun. Keski-Suomessa ilmestyi uutinen, jonka mukaan Lahdesta oli lähtenyt kohti Jyväskylää sapotöörien miehittämä laivue. Niinpä Jyväsjärven rannassa oli pian runsaasti uteliaita ja pelokkaita kaupunkilaisia.

 

Kesätoimittaja Lehtoselle tuli lähtö Suomen Ateenasta, ja kun kesän muistot kehittyivät kirjallisuudeksi ”Kerran kesällä” -romaanissa tapahtumapaikaksikin tuli Jyväskylän sijasta Savonlinna.

 

Kesän 1909 jälkeen Lehtosen elämään mahtui monia käänteitä, mutta joulukuussa 1917 ilmestyneen ”Kerran kesällä” –romaanissa lehtori Yrjö Blomstedtista tuli muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Väinä Leopold Hensley Bongman, ja myös Niemelän torppaa käsiteltiin kirjallisella vapaudella.

 

Lehtosen kynässä keskisuomalainen torppari vaihtui savolaiseksi mylläriksi, mutta Blomstedtin ja Gallen-Kallelan ensitunnelmat Konginkankaan kirkonkylän Niemelän torpan pihalla vuonna 1904 välittyvät ”Kerran kesällä” –romaanissa aitoina tähän päivään Bongmanin innostumisena:

”Ja tuo karjapiha, yhdellä kupeellansa navetta, toisella korsu, kolmannella sikopahna…. Tämä pitäisi saada museoon, niin, jotain sellaista, sellaista minä rupeankin puuhaamaan. Seurasaarelle vaan vieläkö muuta kaipaisi, hahhah, kun saisi tällaisen sinne….  Sellainen sen täytyy olla, sellainen pitäisi saada sinne kirotun Helsingin herskaapin katseltavaksi, niin näkevät ja tuntevat, mikä on oikeaa suomalaista, mainiota.”

 

Lehtori Blomstedt kuoli nuorena jo 1912, eikä päässyt tutustumaan itseensä Lehtosen romaanissa. Mutta hänen romaanihahmonsa Bongman kuitenkin jatkoi vielä Lehtosen ”Kuolleissa omenapuissa” talvella 1918, jolloin hän kaatui sodassa. Heimoaatteen läpitunkema hahmo sai palvella nuorsuomalaisen Lehtosen tuon kevään hämmentyneiden ja ristiriitaisen tuntojen kohteena, vaikka Pirjo Hämäläinen myös sanoo, että ystävän muisto ”… rauhoitti Lehtosen kynää niin, että hän tunnustaa…: ’Että hän sittenkin oli sankari tuo Bongman.’”

 

Syksyllä 1904 Gallen-Kallelan perhe palasi Keravan kautta Helsinkiin, ja seuraavana keväänä suunnattiin ateljeehen Ruovedelle. Siellä syntyi mm. Sammon ryöstö. Syksyllä 1905 Gallen-Kallela koki Helsingissä tuon suurlakkovuoden lopulta yksikamariseen eduskuntaan johtanutta kuohuntaa. Monien muiden venäläisten vallankumuksellisten tavoin tavoin myös Maxim Gorki etsi piilopaikkaa Suomesta, ja Gallen-Kallela tarjosi sellaisen. Maalauskin syntyi pitkäaikaisesta tuttavasta, joka jatkoi pakomatkaansa maaliskuussa 1906. Maa alkoi polttaa Gallen-Kallelankin jalkojen alla, ja kaikin puolin viileämpi paikka löytyi jälleen Konginkankaalta. Siellä oli myös talvimaisemia, joita hän ikuisti meillekin katsottavaksi.

 

Niemelän torpankin voi nyt nähdä peruskorjattuna Seurasaaressa. Siinä on tosiaan jotakin alkuperäistä ja sopusuhtaista ympäröivään luontoon. Siis sitä mitä Gallen-Kallela etsi ja löysi Konginkankaalta.

 

Gallen-Kallela keskellä vallankumousta

Viljami Puustisen kirja Gallenin veljeksistä on tuonut mieleen juuri 103 vuotta sitten eli 16.4.1917 sen vähän muistetun illan Pietarissa, jolloin Venäjän kulttuurin ja poltiikan eliitti juhli suomalaisia taiteilijoita – ja Lenin saapui sinne samana iltana mullistamaan vuosisadan historian.

 

Pietarissa oli ollut useita Suomen taiteen näyttelyitä, mutta tämä juuri maaliskuun vallankumouksen jälkeen toteutunut oli vertaansa vailla. Suomalaiset olivat auttaneet monin tavoin Venäjän oppositiota, ja nyt oli tullut aika maksaa se korkojen kera. Jo Lvovin väliaikaisen hallituksen kumottua sortotoimenpiteet Maksim Gorki sähkötti Helsinkiin:” Onnittelen sydämellisesti rakastamaani Suomea. Eläköön Suomi", ja hän sai mm. Sibeliuksen, Järnefeltin, Gallen-Kallelan ja Rissasen allekirjoittaman vastauksen: "Teidän kauttanne, vapaushengen edustajana, vapaustaistelun ensimmäisissä riveissä seisovana, tervehdimme me, suomalaiset kirjailijat, taiteilijat, kuvanveistäjät, arkkitehdit, säveltäjät ja teatterialan työntekijät, sydämemme pohjasta Venäjän vapautuksen sankareita ja heidän aatettaan, joka on maailmalle tuonut ikuisen uudistuksen. Tervehdys teille, toverit!"

 

Se antoi uutta puhtia myös jo syksystä 1916 valmistellulle näyttelylle. Venäjän johtavien kulttuurivaikuttajien Nadezda Dobytsinan ja Aleksandr Benoisin voimin sen suojelijoiksi ja tuli taiteen ja politiikan tähtikaartia, kuten mm. kuvataiteen Nikolai Altman, Konstantin Somov ja Dmitri Tolstoi (Eremitaasin johtaja), musiikin Sergei Prokofjev, Fjodor Saljapin ja kirjallisuuden Leonid Andrejev ja Maksim Gorki puhumattakaan politiikan Aleksandr Kerenskistä, Suomen asiain komissaarista Fjodor Roditsevista ja ulkoministeri Pavel Miljukovista.

 

Avajaisiin kutsuttiin myös legendaarisia vallankumouksellisia kuten Nikolai Brunein ja Vera Figner, joka oli osallistunut Aleksanteri III:n murhanneeseen salaliittoon. Myös taiteen radikaaleinta kärkeä edustaneet futuristit kutsuttiin mukaan Vladimir Majakovskin johdolla.

 

Suomalaisten vastaanotto oli keisarillisine vaunuineen ja leijonalippuineen kuin valtiovierailla. Avajaisten Suomea ylistävät ja sille suuria lupauksia antaneet uutisointein mukaan ”loistavat” puheet – kuten suomalaisten vastauksetkin niihin – olivat korkealla pilvissä. Musiikkina oli sotilassoittokunnan Porilaisten marssi ja Marseljeesi.

 

Näyttelyssä oli 291 teosta 39 taiteilijalta, ei aivan koko kärkikaartilta mutta melkein. Eero Järnefeltistä Ville Vallgreniin, Juho Rissaseen ja Helene Schjerfbeckiin.  Avajaisista suomalaiset lähtivät Marskentän tuoreille sankarihaudoille ja sitten koko lähes 200 hengen Pietarin kulttuurikerman illalliselle Donon-ravintolaan. Siellä jatkui Suomen ylistys ja suureten näkymien näkeminen lukuisin maljoin Porilaisten marssin ja Marseljeesin toistuessa. Mutta sitten tapahtui muutakin, joka ennakoi mitä tuleman piti.

 

Punaisten tulppaanien koristamassa pääpöydässä oliva Miljukov, Roditsev, Nabokov ja Ranskan suurlähettiläs Maurice Paléologue, Gorki, Gallen-Kallela, Rissanen, Järnefelt, Vallgren, Kajanus, Sergei Prokofjev, Ivan Bunin ja Alexander Benois.

 

Vanhat tuttavat ja jopa ystävät Gorki ja hänet sekä piilotellut että maalannut (kuva) Gallen-Kallela istuivat rinnakkain. Yllättäen Vladimir Majakovski laittoi tuolinsa Gallen-Kallelan ja Gorkin väliin ja alkoi syödä ja juoda heidän antimistaan. Gallen-Kallela tuijotti hämmästyneenä ja Gorki nauroi äänekkäästi. Vuonna 1933 emigranttina ensimmäisenä venäläisenä Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Bunin otti etäisyyttä, ja Majakovski kysyi häneltä "Vihaatteko minua kovasti?" "Se olisi liian suuri kunnia teille," Bunin vastasi. Sitten ulkoministeri Miljukov yritty pitää puheen, mutta Majakovski meni lähelle ja alkoi kiljua. Ranskan lähettiläs Paléologue yritti pelastaa tilannetta, mutta sai saman käsittelyn. Lopulta kaikki illallisen futuristit  tömistivät lattiaan, hakkasivat nyrkeillään pöytään ja "hohottivat äänekkäästi, ulvoivat, vinkuivat, röhkivät". Solvauksiakin sateli siinä välissä. Lopulta suomalaisetkin koettivat huonoin tuloksin rauhoittaa Buninin sanoin ”homeerista kaaosta”.

 

Myöhään illalla siirryttiin kuitenkin jatkoille. Mutta siinä välillä futuristeihin kuulunut David Burljuk pistäytyi Suomen asemalla. Sinne saapui seuraava Suomen juna mukanaan Vladimir Iljitš Lenin. Osana Saksan strategiaa hänen 30 hengen seurueensa oli päässyt lähtemään 9. huhtikuuta Sveitsistä junalla läpi Saksan kohti Ruotsia. Tukholmassa pormestari Carl Lindhagen oli pitänyt heistä huolta sekä ostanut Leninille uudet vaatteetkin. Ja Haaparannan sekä Tampereen kautta kautta nyt oltiin perillä Pietarissa.

 

Bolsevikkitoverit kuten Stalin olivat jo alkaneet veljeillä Kerenskin kanssa, mutta nyt Suomen asemalla Leninin kuultiin ”huhtikuun teesit”: rauha heti, vanha valtio ja armeija on lakkautettava, pankit ja tuotantovälineet on sosialisoitava, suurtilat on jaettava talonpojille. Burljuk kävi asemalla ottamassa vastaan Leninin ja palattuaan illalliselle hän sanoi keskellä homeerista kaaosta Leninistä Majakovskille ja hänen rakkaalleen Lilja Brikille: "Hän vaikuttaa mielenvikaiselta, mutta on hirvittävän vakuuttava."

 

Vladimir Majakovski koki Neuvostoliitossa uskomattomia vaiheita, jotka päätyivät itsemurhaan vuonna 1930. Sen jälkeen Lilja Brik protestoi urheasti Stalinille vuonna 1935 Majakovskin runojen vähäistä arvostusta. Joidenkin tietojen mukaan tämä pyyhki Brikin nimen pois telotuslistalta, ja varmasti tiedetään Stalinin kirjeestä Nikolai Jezoville: ”Majakovski on edelleen paras ja lahjakkain neuvostoajan runoilijoista. Välinpitämättömyys hänen kulttuuriperintöään kohtaan on rikos.” Vielä opiskeluaikanani 1960-1970 –lukujen vaihteessa Majakovskin siteerausten runsaudesta saattoi päätellä, minkä sortin sosialisti oli kyseessä.

 

Huhtikuussa 1917 Pietarin näyttelyn avajaisten jälkeinen viikko oli yhtä suomalaisten vieraiden juhlintaa. Sen kohokohta oli Fjodor Saljapinin kutsu tulla kuulemaan häntä oopperaan Boris Godunovina, eikä inspiraatiota Venäjän hallitsemisen tuskaan tarvinnutkaan kaukaa hakea. Kuukautta aikaisemmin Lvovin väliaikainen hallitus oli palauttanut Suomen suuriruhtinaskunnalle sortovuosina lopetetut oikeudet, ja sen kunniaksi myös poliittista valtuuskuntaa oli juhlittu näin riehakkaasti. Pari viikkoa myöhemmin Suomen Evert Huttusen, Edvard Gyllingin ja Matti Turkian valtuuskunta tuli Pietariin tapamaan Leniniä, jolla oli suomalaiset toverit koukuttanut vastaus: ”Me katsomme, että Suomelle on annettava täysi autonomia ja vieläpä oikeus erota, mutta järjestettävä sellaiset olosuhteet, että Suomi mieluummin tahtoo jäädä.”

 

Taidenäyttelyn juhlahumua alkoi kuitenkin pian viilentää lehdistöön tulleet arvostelut, eivätkä mukana olleiden venäläisten muistiinpanotkaan juuri kiittäneet. Parhaassa luomiskaudessaan ollut säveltäjä Sergei Prokofjev uskoutui päiväkirjalleen: ”Toisena lompäivänä oli suuremmoinen Suomen taiteen näyttely… Olin sen kunnakomiteassa yhdessä taiteen ja politiikan hienoimpien nimien kanssa… Näyttely osoittautui kuitenkin pitkästyttäväksi ja yksitoikkoiseksi. Ei ollut yhtään eloisaa työtä, eikä elävää väriä. Aivan kuin kaikki olisi maalattu pilvisenä päivänä.” Vallankumouksensa tielle lähteneen Pietarin runsaan polemiikin tiivisti sattuvasti Jevgeni Levinson: "Suomalaisen taiteen tyyneys ja rauha ei tarjoa sijaa meidän janollemme ja meidän rauhattomuudellemme. Pohjoisen lahtien kirkkat vedet ovat liian matalat laivoille, jotka ovat lähteneet matkalle tulevaisuuteen."

 

Ehkä joku olisi voinut jo tuolloin päätellä, että suomalainen henki oli lähdössä sekä eri että erilaiselle tielle. Ja jos vastaava näyttely olisi juuri silloin pidetty jossakin läntisessä pääkaupungissa, oma suomalainen identiteetti olisi tullut sielläkin esiin vertaamalla suomalaista taidetta niidenkin virtauksiin.

 

 

Lähteitä

- Ben Hellmanin: "Mnogo! Mnogoo! Mnogoo!" Suomalainen taidenäyttely Petrogradissa 1917 https://journal.fi/idantutkimus/article/view/83132/42254

- 1917, Free history

- Risto Volanen: "Suomen synty ja kuohuva Eurooppa"