.

Andrei Gratshov, ETYK -nuoren muistelmat.

Andrei Gratchev, Le passé de la Russie est imprévisible, Journal de bord d'un enfant de dégel (Venäjän menneisyys on ennakoimaton, suojasään lapsen matkapäiväkirja)

Alma, editeur. Paris 2014 

 

 

Elokuussa 1972 Suomessa oli Euroopan nuorison turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi, joka edusti maanosan nuorisoa laidasta laitaan. Suomen puolelta Erkki Liikanen ja minä olimme olleet vuosia hankkeen valmistelun johdossa. Viimeisessä istunnossa tehtävänäni oli lukea yhteinen päätöslauselma. Sen jälkeen Andrei Gratshov puheenjohtajana totesi sen hyväksytyksi ja päätti kokouksen lyömällä nuijan pöytään. Istuimme salin edessä rinnakkain ja hän kysyi kuiskaamalla, voiko pitää nuijan, ja vastasin, että ole hyvä.

 

Lähes 40 vuotta myöhemmin Andrei Gratshov vieraili Suomessa, ja järjestin hänen kunniakseen illallisen tuon ajan yhteisille tuttavillemme. Kerroimme niistä vuosista puolin ja toisin. Andrei otti yllättäen salkustaan nuijan, kiitti lainasta ja palautti. Palautin sen omistajalleen, joka osittautui olevan joku kokoomuksen järjestö.

 

Aikaa oli kulunut, ja siinä välillä oli tapahtunut paljon. Andrein kiintopisteenä oli hetki, jolloin hän Mihail Gorbatšovin tiedottajana joulupäivänä 1991 avusti esimiestään ilmoittamaan erostaan ja Neuvostoliiton lakkauttamisesta - ja kertoi siitä itse ranskalaiselle TV -kanavalle. Nyt hän on kirjoittanut kirjaksi muistelmansa, suojasään lapsen matkapäiväkirjan. Lukemistani kirjoista se on yksi koskettavimpia.

 

 

Suojasään nuori

 

Andrei Gratshov aloittaa kertomalla syntyneensä kaksi viikkoa sen jälkeen kun äiti oli 22.6.1941 kuullut radiosta Saksan hyökänneen Venäjälle. Alku tulee heti lähelle. Vanhempani avioituivat 22.6.1941 pari tuntia ennen kuin isä lähti kohti Karhumäkeä.

 

Andrei kertoo pienen pojan kokemuksista sodan jälkeisessä Stalinin Moskovassa.  "Suuri isänmaallinen sota" oli vaatinut uhreja kaikissa perheissä, mutta antanut myös itsetuntoa ja tulevaisuuden uskoa. Sitten maaliskuussa 1953 tuli uutinen Josef Stalinin kuolemasta, ja Andrei puhkesi itkuun.

 

NikitaHruštšov tuli pian maan johtoon. Vuonna 1956 oli XX puoluekokous Stalin -paljastuksineen ja sitä seurasi suojasää. Mutta täyden tiedon paljastuksista 15 -vuotias poika sai kuuntelemalla salaa Radio Libertyä. Ensimmäistä kertaa luottamus oman maan viralliseen totuuteen alkoi horjua.

 

Gratshov sanoo, että noihin aikoihin alkoi kasvaa uusi suojasään sukupolvi, jotaMihail Gorbatšov tuli lopulta edustamaan maan johdossa.

 

Vähitellen uuden polven nuorille eivät enää riittäneet sodan ajan uroteot. Gratshov muistelee nyt sarkastisesti, että Hruštšov hallinto yritti pitää mielialaa yllä poistamalla stalinismin pelkoa sekä tarjoamalla oman asunnon, lämmintä vettä ja Juri Gagarinin.

 

Suljetun järjestelmän perusteet eivät kuitenkaan muuttuneet sisäisesti tai ulkoisesti. Vuonna 1961 rakennettiin Berliinin muuri ja sitä seurasi lokakuussa 1962 Kuuban ohjuskriisi. Uutta neuvostopolveakin kosketti vuotta myöhemmin myös presidentti Kennedyn murha. Noita tapahtumia nuori Gratshov seurasi Neuvostoliiton diplomaattikoulun eli "Valtion Kansainvälisten Suhteiden Instituutin" (MGIMO) opiskelijana.

 

Opetus myös diplomaattikoulussa perustui tietenkin marxismi-leninismin mukaiseen visioon kommunismin voitosta maapallolla. Mutta sen edistäminen diplomatian keinoin vaati myös kapitalistisen vastapuolen tuntemusta. Nyt on koskettavaa lukea, miten se yhdessä sivistyneiden opettajien sekä nuorisofestivaalien kanssa johti vuorovaikutukseen ulkomaailman kanssa - ja kriittiseen uuden etsimiseen. Andrei kertoo, miten dramaattisesti häneen vaikutti ensimmäinen askel rautaesiripun toiselle puolelle - Helsingin satamaan tultaessa nuorisofestivaaliin kesällä 1962.

 

Nuoren Andrei Gratshovin tulevaisuudelle ratkaisevaa oli vuonna 1964 meno Komsomolin edustajaksi Budapestiin "Demokraattisen Nuorison Maailman Liittoon", WFDY:iin, sen todelliseksi johtajaksi. Samoihin aikoihin vastaavaan sosialististen maiden opiskelijajärjestön IUS:n tehtävään Prahasssa meni Sacha Lebedev. He kumpikin tulivat pian tutuiksi saman sukupolven suomalaisille nuoriso- ja opiskelijajohtajille.

 

Gratshov kuvaa Budapestin vuosiaan vieläkin melkein hurmaantuneesti. Tuohon aikaan sattui Vietnamin sota tai paremminkin sen vastustaminen, Yhdysvaltojen, Ranskan ja Saksan opiskelijakapinat - mutta myös Prahan kevät ja hänelle kitkeränä Tšekkoslovakian miehitys.

 

Koko maapallolla Neuvostoliitto, sosialismi sekä vasemmistolainen nuoriso näyttivät etenevän ja WFDY sekä IUS mobilisoivat sitä parhaansa mukaan. Pian Suomessakin näytti olevan sama vauhti päällä, kun opiskelijastalinismi nousi 1968 Vanhan valtauksen jälkeen uskomattomalla voimalla - ja veti mukaansa yleisdemokraattiseen rintamaan suuriakin osia muiden puolueiden opiskelijoista ja koululaisista.

 

Gratshov ja Lebedev liikkuivat moninaisin projektein ympäri maapalloa ja saivat silloisissa kehitysmaissa usein lähes valtiojohtajien vastaanoton.

 

Mutta mikä oli tuo suuri projekti?

 

Nyt Andrei Gratshov sanoo, että hän ja IUS:n Lebedev näkivät menossa olleen uuden polven kapinan sekä lännessä että idässä - ja heidän osaltaan kyse oli stalinismin purkamisesta ja sosialismin uudistamisesta. Ensi lukemalta tuo tuntui jälkiviisaudelta. Mutta kun Gratshovin muistelua lukee eteen päin, vastaan tulee tuolloinen Stavropolin alueen Komsomolin pääsihteeri Mihail Gorbatšov - ja Andrein kohtalonyhteys hänen kanssaan.

 

Andrei Gratshovin kuvassa kylmän sodan suuri käänne tapahtui Kuuban ohjuskriisissä lokakuussa 1962, jolloin kymmenien miljoonien ihmisten henki oli todellisessa vaarassa. Tuon tuomiopäivän mahdollisuuden vahvistaa Yhdysvaltojen paras ohjuskriisin tutkija Graham D. Allison kertoessaan, miten vaikeata vastapuolten johtajille oli hillitä omia kenraaleitaan ja miten monista pienistä sattumista Yhdysvaltojen puolella riippui suuren tuhon välttäminen.

 

Gratshovin ajattelun mukaan Kuuban ohjuskriisistä seurasi kapina kylmän sodan kummassakin blokissa presidentti Charles de GaullestaAlexander Dubčekiin ja ennen kaikkea sekä idän että lännen nuorisoon. Tuossa katsannossa aikakauden liennytys, SALT -sopimukset ja muu aseistariisunta tai vuoden ETYK olivat osa seurannutta pakkoa purkaa kylmän sodan eräänlaista ihmiskunnan helvetinkonetta.

 

 

Suomalainen akanvirta

 

Neuvostoliiton suojasään nuoren muistelmista voi tunnistaa Suomen nuorten ongelman. Andrei Gratshov kertoo, miten hänen suojasään sukupolvensa pyrki irti stalinismista ja uudistamaan Neuvostoliittoa. Mutta samaan aikaan merkittävä osa suomalaista lukeneistoa sai stalinistisen herätyksen.

 

Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan sosialistinen nuoriso pyrki irrottautumaan stalinismista, ja samaan aikaan monet Suomessa innostuivat stalinismiin ja sen yleisdemokraattisiin johdannaisiin.

 

Kuten tunnettua, Suomessa demokratiaa puolustaneet nuorisoliikkeet voittivat poliittisilla areenoilla - tietenkin lopulta neuvostososialismin hyytymisen ja romahtamisen tukemana. Mutta samaan aikaan politiikassa tappion kärsineet valtasivat hegemonian monissa kulttuurin ja viestinnän instituutioissa - ja muokkasivat sieltä uutta sukupolvea kaikkine nyt tuntuvine seurauksineen. Juuri ilmestynyt Peter von Baghin "Muisteja" -muistelma kuvaa elävästi sisältä päin tämän onnettoman kulttuurin akanvirran.

 

 

Takaisin Moskovaan

 

Neuvostoliiton uudistushankkeessa ja romahduksessa Andrei Gratshovista tuli silminnäkijä. Hän palasi 1973 Budapestista Moskovaan Gennadi Janajevin johtamaan "Neuvostoliiton Nuorisojärjestöjen Komiteaan" eli Komsomolin ulkoministeriöön. Sieltä hän siirtyi sieltä Kommunistisen puolueen keskuskomitean kansainväliselle osastolle. Siellä hän kertoo kokeneensa joulukuussa 1979 saman järkytyksen kuin Budapestissa ollessaan 1968. Kiihtynyt ystävä soitti, että "meikäläiset ovat Afganistanissa".

 

Gratshov pohtii nyt tuon lopun alkuun johtaneita selityksiä. Yksi on itse LeonidBrezhnevin läheinen yhteys syrjäytettyyn ja murhattuun pääsihteeri Tarakiin. Toinen on Zbigniev Brzezinskin henkilökohtaisesti Gratshoville kertoma ansionsa ansan virittämisestä. Sota meni huonosti, pysähtyneisyys jatkui, Brezhnevkuoli, ja talvella 1985 oli vuoro uuden polven tähdellä Mihail Gorbatšovilla.

 

Puolueen kansainvälisen osaston tehtävästään Gratshov seurasi pääsihteeriä monilla ulkomaan matkoilla ja "huomasi pian olevansa osaston johdon joukossa". Hän myös sanoo, että osastosta tuli käytännössä Gorbatšovin intellektuaalinen vaihtoehto keskuskomitean muille osastoille.

 

Gratshovin mukaan pitkään vuoroaan odottanut Gorbatšov oli hahmotellut vallankumouksen ylhäältä päin pitkillä kävelyretkillä metsissä silloisen suurlähettiläsAlexandr Jakovlevin kanssa vieraillessaan vuonna 1983 Kanadassa - siis KGP:n seurannan ulottumattomissa.

 

Gorbatšovin-Jakovlevin ohjelmana oli, "toteuttaa laillisuus, vastustaa stalinismin palaamista, rajoittaa liian aggressiivisia sotilas-teollisen lobbyn sarvia ja mahdollisuuksien mukaan rajoittaa byrokratian kaikkivaltaisuutta". 

 

Pääsihteerin virkaan tultuaan Gorbatšov lanseerasi tunnetun perestroikan ja glasnostin. Puhuttiin myös universaalista Uudesta poliittisesta ajattelusta ja Yhteisestä euroopplaisesta talosta. Gratshovin mukaan Gorbatšov oli perimmiltään puolueen mies, joka halusi uudistaa puolueen säilyttääkseen sekä puolueen että Neuvostoliiton.

 

Varsin nopeasti Gorbatšov kuitenkin sai vastaansa toisaaltaYegor Ligachevin "neostalinistit" ja toisaalta nopeampaa vauhtia vaatineen radikaalin Boris Jeltsinin kannattajat - Jeltsinin jota hän matkan varrella oli kolhinut puolueen sisäisissä mittelöissä.

 

Sanan mukaisesti loppuun asti Gorbatšov rinnalla seisonut Gratshov tiivistää nyt seuranneiden kuuden vuoden epäonnistumisen syyn: "Gorbatšovilla ei ollut (selkeää) tavoitetta, etenemismallia eikä aikaa". Kun tavoitteena oli stalinismista irti pääseminen, hän ei halunnut käyttää sen väkivaltaisia menetelmiä kotimaassa eikä ulkomailla - kuten kiinalaiset 1989. Ja tiukan paikan tullen muita menetelmiä ei ollut.

 

Gratshovin matkassa voi seurata sisältä päin, mitä asiat näyttivät vuoden 1985 jälkeen. Heti alkuunsa puolueen uusi pääsihteeri lupasi Leninin mauseleumin parvelta omille kansalaisilleen perusoikeudet. Joulukuussa 1988 hän sanoi YK:ssa, että kaikille kansoille kuuluu vapaus valita johtajansa ja poliittinen järjestelmänsä. Gratshov sanoo pian pohtineensa, ymmärtääköhän esimies, mitä hänen sanansa merkitsevät. Ulkopuolinen saa kuvan, että tämä halusi avata asioiden vyöryn niin pitkälle, ettei paluuta olisi.

 

Kauan ei tarvinnutkaan odottaa. Toukokuussa 1989 Gratshovin WFDY -kaveri ja monien suomalaisten ajan aktivistien tuntema Gyla Horn oli Unkarin pääministeri, ja hän avasi maansa rajan Itävaltaan.  Hän perusteli myöhemmin Gratshoville olleensa varma, että niin kauan kuin Gorbatšov olisi vallassa, 1956 ei toistuisi. Pian Tšekkoslovakia seurasi perässä ja neuvoteltiin malli, että Saksan Prahan suurlähetystöön paenneet pääsevät sinetöidyssä junassa Itä-Saksan läpi.

 

Kun sitten lokakuun 9. päivään aamulla Gorbatšoville kerrottiin, että Itä-Saksa oli muurin murtajien edessä avannut rajansa hän vastasi, että "oikein toimittu". Kukaan ei ollut myöhään illalla tai yöllä uskaltanut herättää pääsihteeri-presidenttiä.

 

Viime syksynä "Yhdysvaltojen Council for Foreign Affairsin" seminaarissa muisteltiin neljännesvuosisadan takaisia kylmän sodan päättymisen tapahtumia Yhdysvaltojen kannalta. Silloin Washingtonissa pelättiin ensin, että Neuvostoliitto puuttuu heti tapahtumiin sotilaallisesti. Niin ei käynyt.

 

Jatkossa pelättiin, ettei Neuvostoliitto hyväksyisi Saksan yhdistymistä tai hyväksyisi vain sillä ehdolla, että Saksa eroaisi Natosta. Tämäkään riski ei toteutunut, ja Gratshov selostaa Gorbatšovin myöntymisen keskeiseksi taustaksi puolueen keskuskomitean kansainvälisellä osastolla olleen Valentin Falinin johtaman Saksa -lobbyn toiminnan. Viime syksyn aikana havaittiin myös Yhdysvaltojen ja Venäjän erimielisyys, mitä Yhdysvallat todella lupasi tuolloin ulkoministeri Bakerin suulla Naton laajenemisen rajoista lievittääkseen Neuvostoliiton pelkoja Saksan yhdistymisestä.

 

Neuvostoliiton ulkoisen mahdin sortuminen toteutui siis uskomattoman helposti ja ilman verenvuodatusta, ja se perustui yksinkertaisesti Gorbatšovin asenteeseen. Heinäkuuhun 1991 mennessä Neuvostoliitto oli vetänyt joukkonsa Afganistanista ja Itä-Euroopsata, purkanut SS 20 ohjusjärjestelmän, hyväksynyt yhdistyneen Saksan jäsenyyden Natossa ja tukenut YK:n turvallisuusneuvostossa Yhdysvaltojen ensimmäistä Irakin sotaa.

 

Öljyn hinta putosi 10 dollariin tynnyriltä ja maan sisäinenkin taloudellinen kriisi muutoinkin paheni. Ligachevin konservatiivien ja Jeltsinin radikaalien rintamat tiivistyivät, ja ne linnoittautuivat toisaalta Venäjän kommunistiseen puolueeseen ja toisaalta Venäjän parlamenttiin. Keskeiseksi nousi kysymys osavaltioiden suhteesta keskusvaltaan, ja sitä yritettiin ratkaista Novo-Ogarevossa sopimuksella Itsenäisten valtioiden liitosta, mutta turhaan.

 

 

Janajevin kaappaus

 

Loppukesästä 1991 Andrei Gratshov piti ystävien kesken iloiset 50 -vuotispäivät. Vain yksi kutsutuista oli joukosta poissa - varapresidentiksi tullut Gennadi Janajev. Pari päivää myöhemmin Gratshoville tuli ensin soitto, että Gorbatšov on pidätetty ja sitten tulivat TV - uutiset hänen äkillisestä sairastumisestaan lomalla Krimillä. Siksi varapresidentti Gennadi Janajevin johtama Hätätilakomitea johti Neuvostoliittoa.

 

Ulkoisesti tuon ajan tapahtumat ovat tuttuja, Gratshov kertoo sisäisestä puolesta. Ensimmäinen havainto on, että Janajevin komitean kaappausyrityksen taustalla oli selkeästi armeijan, KGP:n ja sisäministeriön johto.

 

Gorbatšov oli Krimillä pois pelistä, ja hänet eristettiin. Melkein kaikkien osavaltioiden johdot näyttivät hyväksyneen tosiasian ja odottivat ohjeita uudelta johdolta. Vain Venäjän Boris Jeltsinin osalta tilanne oli auki. Tulisiko hän mukaan vai pitäisikö hänen vangita? Kaappaajat olettivat, että Jeltsinin ristiriita Gorbatšovin kanssa ja lupaus Venäjän laajemmasta autonomiasta osana Neuvostoliittoa riittäisi Jeltsinille.

 

Jeltsin oli tulossa lentokoneella vierailulta Kazakstanista, ja häntä menivät lentokentälle kaappaajien edustajina vastaan ja sopimusta tekemään puolustusministeri Jazov ja pääministeri Pavlov. Jos Jeltsin ei suostuisi kaappaukseen mukaan, KGP vangittaisi hänet kentällä. Koneesta tullessaan Jeltsin oli kuitenkin niin humalassa, ettei pystynyt neuvottelemaan. Ja kun hän aamulla oli selvinnyt, olivat myös hänen avustajansa ehtineet paikalle paremman suunnitelman kanssa.

 

Yön aikana kaappaajat alkoivat hermoilla, ja KGP:n epäröinnin vuoksi Jeltsin pääsi aamulla livahtamaan Venäjän parlamenttitaloon, jonka ympärille kerääntyi hänen aseettomia puolustajiaan. Heitä taas ympäröivät kaappaajien panssarit. Operaation ylemmässä johdossa olleet armeijan, KGB:n ja sisäministeriön upseerit ilmoittivat ministereilleen, etteivät he suostu määräämään verilöylyä. Sen jälkeen puolustusministeri Jazov määräsi yksin vetäytymisen.

 

Valkoisen talon luona taas paikalla ollut komentaja kenraali Lebed ilmoitti Jeltsinille, että jos tämä julistautuu Venäjän armeijan komentajaksi, hän tottelee käskyjä. Jeltsin kiipesi yhden panssarin päälle ja tuomitsi TV -kameroiden edessä kaappauksen valtiorikokseksi. Kaappaus päättyi siihen.

 

 

Kohti loppua

 

Seuranneina päivinä Gorbatšovista levitettiin huhua, että hän oli ollut jotenkin mukana kaappaushankkeessa ja Jeltsin nöyryytti häntä julkisesti. Presidentti-pääsihteeri jäi vielä virkaansa, mutta arvovaltaansa menettäneenä, ja vahva mies oli nyt Jeltsin. Gratshov kertoo, että tuossa vaiheessa hän katsoi velvollisuudekseen suostua lehdistöavustajaksi Gorbatšoville, joka "uskoi (tai antoi luulla uskovansa), ettei mitään ole vielä menetetty". Gratshov tuli vielä jopa nimitetyksi Kommunistisen puolueen keskuskomitean jäseneksi.

 

Uudessa poliittisesti asemassaan Jeltsin ei jäänyt passiiviseksi. Hän kutsui joulukuun 8. päiväksi Valkovenäjälle, Puolan rajan lähelle salaiseen kokoukseen Ukrainan ja Valkovenäjän presidentit. Kun kyseessä oli selvästi perustuslain vastainen salaliitto, kokouspaikan määräsi mahdollisuus käryn käydessä paeta rajan yli. Kokouksessa kolmen neuvostovaltion johtajat sopivat Neuvostoliiton hajottamisesta. Gratshovin tiedon mukaan kokouksessa käytettiin Krimiä vaihtorahana samaan tapaan kuin vuonna 1956 Hrutshevin kampanjoidessa Neuvostoliiton johtoon. Jatkossa kolmen valtion parlamentit hyväksyivät sopimuksen, ja peli oli selvä sekä Neuvostoliiton että Gorbatšovin osalta.

 

Joulua edeltävät viikot Gratshov avusti esimiestään valmistelemaan julistusta erostaan ja Neuvostoliiton lakkauttamisesta sekä käytännön järjestelyissä Neuvostoliiton vallan välineiden, kuten ydinasejärjestelmän johdon, siirtämiseksi Venäjälle ja Boris Jeltsinille.

 

Joulukuun 20. päivänä klo10.45 Gratshov oli paikalla, kun Gorbatšov soitti Helmut Kohlille eroavansa. Sen jälkeen lehdistöpäällikkö sai tehtäväkseen järjestää tiedotustilaisuuden 24. joulukuuta, siis länsimaiden jouluaattona. Gratshov sai kuitenkin esimiehensä suostumaan siirtämään tilaisuus joulupäivään - ja kertoo nyt sarkastisesti jatkaneensa näin Neuvostoliiton elinaikaa vuorokaudella. Gratshov oli paikalla, kun vajaat kaksi tuntia ennen eroilmoitustaan Gorbatšov soitti Yhdysvaltojen presidentti George H. W. Bushille eroavansa hetken perästä ja jättävänsä ydinaseiden laukaisuvälineet Venäjän johdolle eli Jeltsinille. Englanninkielisen läntisen median välittäessä Gorbatšovin eroilmoitusta Gratshov kertoi saman Ranskan TV2:lle.

 

 

Pariisiin

 

Andrei Gratshov muutti perheineen Pariisiin ulkomaan kirjeenvaihtajaksi ja tietokirjailijaksi. Hän on säilyttänyt yhteytensä Gorbatšoviin ja oli mm. tämän mukana Berliinissä muistettaessa muurin murtumista 25 vuotta aikaisemmin.

 

Tiedetyn ja nyt luetun perusteella, voi ajatella, että Neuvostoliiton hajottivat viime kädessä sosialistisen talouden toimimattomuus ja kolme neuvostovaltiota Venäjä, Valkovenäjä ja Ukraina. Andrei Gratshovin analyysi tapahtuneesta on hyytävämpi:  Nyt runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin "....  tulisi tunnustaa se mikä on ilmeistä: se oli hän siis Gorbatšov ja hänen yrityksensä uudistaa neuvostoyhteiskunta, joka tuhosi entisen Unionin." "Ei saa unohtaa että Puolue-Valtio perustui kolmeen periaatteeseen: kommunismin projektin messianismiin, armottomaan painostukseen ja propagandan ylläpitämään piiritetyn linnoituksen ilmapiiriin"  "Gorbatšovin perestroika murensi nämä perusteet."

 

Ymmärrettävästi Gratshovilla ei ole paljoa hyvää sanottavaa myöskään Boris Jeltsinistä ja hänen seuraajistaan. Hänen mukaansa Jeltsin yksityisti Venäjän talouden amerikkalaisten "Chicagon poikien" neuvojen mukaisesti, mikä johti koko valtion omaisuuden siirtymiseen harvoille oligarkeille - Gratshovila on nyt kyllä muutamia hyviä sanoja sanottavanaan joistakin länteen siirtyneistä oligarkeista

 

Omien periaatteidensa mukaisesti Gorbatšov ei halunnut käyttää KGB:tä tai armeijaa myöskään kilpailijaansa Jeltsiniä vastaan. Mutta päästyään Kremliin Jeltsin kukisti oman oppositionsa venäjän parlamentissa vuonna 1993 armeijan avulla ja lopulta valitsi omaksi seuraajakseen KGP:n eversiluutnantin Vladimir Putinin. Lukijan kannalta tämä yhtälö tuo mieleen nuo ajat, jolloin analysoitiin Jeltsinin tarvinneen Putinia juuri villiintyneiden oligarkkinen saamiseksi järjestykseen ja Putinin vakiinnuttaneen valtansa juuri onnistumalla siinä sekä öljyrahan jakamisessa myös keskiluokalle.

 

Samaa linjaa seuraten Andrei Gratshov päättää kirjansa Putinin nykyisen Venäjän ja Euraasialaisen unionin kritiikkiin. Kumpikin niistä on Gratshoville taantumista suuntaan, josta pois pääsyyn Gorbatšov ja hän liittolaisena ovat omistaneet elämänsä.

 

Gratshov kertoo itse Gorbatšovin Maltalla vuonna 1989 torjuneen presidentti Bushille ajatuksen "uuden poliittisen ajattelunsa" "länsimaisuudesta" ja pitäneen sitä paremminkin universaalina näköalana, jonka halusi toteutuvan myös Venäjällä. Gratshov luonnehtii kuitenkin GorbatšoviaVenäjän viimeiseksi eurooppalaiseksi johtajaksi. Hän kertoo itse samaistuvansa Venäjän eurooppalaiseen identiteettiin ja vastustavansa sen kanssa aina kilpaillutta Venäjän aasialaista identiteettiä.

 

Itse asiassa Andrei Gratshov  tuntuu pitävän Ranskaa toisena isänmaanaan. Gorbatšovin-Gratshovin henkeä kuvaa koskettavasti rouva Raisa Gorbatšovantoiveen toteuttaminen yhdessä. Elokuun 1991 kaappaus laukaisi rouvassa sairauden, johon hän menehtyi. Ennen sitä hän toivoi, että puoliso veisi tyttäret ottamaan vastaan vuosi 2000 PariisiinAvenue des Champs-Élyséesille.

 

Tähän eurooppalaisuuden ja eurooppalaisen Venäjän ihanteeseen Andreilla liittyy myös pettymys ja huoli myös lännen suhteen. Yksi lännen kritiikki on siinä, etteivätGorbatšov ja hänen reforminsa saaneet kriittisissä vaiheissa ymmärtämystä tai todellista tukea lännen suurvalloilta. Toinen kritiikki kohdistuu kylmän sodan jälkeisen lännen "triumfalismiin" eli voitonhurmaan hallita ja vallita koko maapalloa keinoinaan globaali kapitalistinen talous ja sotilaallisen voima, missä hän viittaa erityisesti toista Irakin ja Afganistanin sotaa edeltäneeseen neokonservatiiviseen ajatteluun.

 

Itsekin nyt eurooppalaisuuteen samaistuen Gratshov viesti on, lännen tulisi hillitä itsensä. Nykymenolla vanha länsi nostaa menneiden vuosisatojen jatkoksi vielä lisää vastaansa paitsi Venäjän myös islamilaisen maailman sekä Kiinan - ja muut tulevat perässä. Gratshov puhuu lämpimästi lännen pehmeistä keinoista tai oikeastaan esimerkistä, joka vetoaa muihin - eikä voi välttyä ajattelemasta, että hän tietää mistä puhuu.

 

Andrei korostaa, että maapallolla on edessä suuria yhteisiä asioita kuten ympäristön, väestön, ravinnon, keskinäisriippuvuuden ja monet muut kysymykset. Seuraavalla sukupolvella on todellakin parempaa tehtävää kuin sotia taas koko ikänsä kylmää sotaa jollakin uudella nimellä. Ei meidän vanhempiemme sukupolvi tai oma sukupolvemme sen vuoksi kamppaillut, että uusi polvi nyt pilaisi oman ja seuraavan polven elämän.

 

Gratshov sanoo, että viime vuosisadan kommunismin kaltaiset traagiset erehdykset antavat nyt mahdollisuuden universaaliin eli yleisinhimilliseen hengellisen humanistiseen keskinäisen vastuun projektiin.

 

Kummallista, tai ehkä ei. Andrei on nyt samoissa tunnelmissa kuin minäkin.

 

Tuntuu pahalta seurata tämän päivän uuden polven mediaa kaikissa ilmansuunnissa ja myös Suomessa. Jos olisin nuori, olisin jälleen mobilisoimassa ensin Euroopan nuorison turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia, ja jatkaisin pian samaa projektia koko maapallon nuorison edustajille.

 

Melko varmasti myös Andrei ja moni muu Espoon Dipolissa elokuussa 1972 ollut kannattaisi sitä.