Johannes Virolaisen Santeri Alkion linja

”Mie luin siun puheesi” ja jatkoi jotakin rohkaisevaa.

Vuosi 2014 on Johannes Virolaisen juhlavuosi. Hän syntyi Viipurin maalaiskunnassa 31. tammikuuta 1914. Suurella valtiomiehellä on monia puolia. Omissa kokemuksissani korostuu hänen aatteellinen hahmotuksensa nykyaikaisen yhteiskunnan ja demokratian kehityksestä.

 

”Suoraan Alkion ihmisyysajatukseen liittyy Virolaisen puolueen aatteellista linjaa vetävä vaatimus vuodelta 1949:

 

Meillä on vielä mahdollisuuksia kehittää sellainen pitkän tähtäimen sosiaali­ ja teollisuuspolitiikka, joka tosiaan tekee tekniikan palvelijaksemme eikä herraksemme.”

 

Toinen puoli Virolaisen aatteellisesta hahmotuksesta oli hänen luottamuksensa siihen, että demokratia lopulta voittaa. Keskellä vahvinta kylmää sotaa ja Neuvostoliiton nousevaa voimaa hän oli ainoa, jonka muistan hämmästyttäneen puolueensa nuorisojärjestön puheenjohtajan sanomalla, ettei vallankumouksen jälkeinen sukupolvi Venäjällä  tule hyväksymään neuvostokomentoa. Jouko Tyyri kyllä ennakoi samaan tapaan, mutta vasta pari vuotta ennen Neuvostoliiton romahtamista. Virolaisen yksi suuri idea näyttää olleen olla varmistamassa, että suomalainen demokratia kestää tuohon muutokseen saakka ja sen yli.

 

Paljon ihmetellään Virolaisen toimintaa opetusministerinä, mutta hän antoi ratkaisevan tuen ensin opiskelijaliikkeen ja sitten nuorisoliikkeen uudelle nousulle. Olin liittynyt puolueeseen syksyllä 1967. Alkuaikoina tulokas ei tietenkään asioinut puolueen puheenjohtajan kanssa. Olin Reijo Wileniuksen oppilas filosofiassa, ja keväällä 1968 Olli Saarela pyysi minua puhumaan keskustalaisena Jyväskylän ylioppilaskunnan ideologiafoorumiin. Sen järjestäjien ilmeisenä tarkoituksena oli tuoda sen kevään Pariisin, Berliinin ja Prahan kuohuntaa myös Suomeen. Rudi Dutschke oli lupautunut puhumaan, mutta häntä ammuttiin Berliinissä vähän ennen Suomeen tuloa.

 

Maaliskuussa Johannes Virolainen oli tullut Koiviston hallitukseen opetusministeriksi ja hän liitti Keski-Suomen matkaansa myös opetusministerin tervehdyksen yliopiston täydelle juhlasalille. Sattumoisin hän istui saliin juuri eteeni. Istuutuessaan hän tunnisti ja sanoi: ”Mie luin siun puheesi” ja jatkoi jotakin rohkaisevaa.  Se oli ensimmäinen omakohtainen repliikki.

 

Siitä tilaisuudesta alkoi tai ehkä varmistui prosessi, jota kuvataan kotisivun artikkelissa Nuoren keskustan kylmä sota. Olli Saarela oli tullut Jyväskylästä Helsinkiin Keskustan opiskelijaliiton pääsihteeriksi ja hänestä tuli pian maan ensimmäiseksi ministerin eli opetusministeri Virolaisen poliittinen sihteeri. Jaakko Numminen kutsui meidät useamman kerran kotiinsa keskustelemaan ydinjoukkona lisäksi Tapio Rajavuori ja Arvo Jäppinen. Ymmärsimme niin ja oikein, että taustalla tukemassa oli Johannes Virolainen. Sana tietenkin levisi Keskustan sisällä kaikkine vaikutuksineen.

 

Kun nyt lukee Jyväskylän puhetekstiä, huomaa, että siinä uusalkiolainen ihmisyysaate haastoi silloin voitonvarmat marxilaiset, ja siinä tuotiin esiin muutkin tulevat nuorisoliikkeen teemat Vihreä aalto ja desentralisaatio. Se kertoo, mistä aatteellisista lähtökohdista oma sukupolveni käsitti omakseen ja sovelsi nykyaikaan Johannes Virolaisen ja Santeri Alkion aatteellisen perinnön. Julkaisen sen tässä kotisivulla liittyäkseni oman ikäluokkani osalta kunnioittamaan Johannes Virolaisen työtä eurooppalaisen humanismin suomalaisen muodon eli alkiolaisen ihmisyysaatteen vaalijana, uudistajana ja toteuttajana.

 

 

Ideologiafoorumi

Jyväskylän yliopiston juhlasalissa toukokuussa 1968.

(skannattu alkuperäisessä asussa)

Risto Volanen.

K E S K U S T A N   K E H I T Y S

 

Jos joku järjestelmä on niin voimakas, että se jaksaa jonakin aikana ajaa ihmiset valmistamiinsa karsinoihin, saavuttaa senkin yllätys: ihmiset alkavat purra ja potkia, särkevät karsina-aitansa ja juoksevat kuin villit, - vapautuakseen keinotekoisista aidoista.

Santeri Alkio.

 

Ajattelun ja poliittisten aatteiden piirissä tapahtuva kehitys näyttää olevan kahdellakin tavalla aaltomaista. Ensiksi havaitsemme aaltoliikettä siinä mielessä, että eräät kiistellyt vastakohtaisuudet saavat vuoronperään korostuksen - tosin aina jossain määrin uudessa muodossa. Toisaalta aatteet näyttävät leviävän alueellisina aaltoina: vuosikymmenien kypsyttely jossain kammiossa tai työryhmässä saa aikaan ryöpsähdyksen jossain tämän maailmanlammen keskiosassa, ja aallot lähtevät rengasmaisesti leviämään kohti rantoja. Kun aalto on ehtinyt rantaan tänne pohjan perukoille, on jossain keskuksessa jo ehtinyt tapahtua uusi ryöpsähdys.

 

 

Aivan viime aikoina on väitetty, että suomalaisesta koulusta valmistuvan aatehistoriallinen ikä olisi 50 vuotta, toisin sanoen koulussamme muovaisi ilmapiiriä se aatehistoriallinen aalto, joka oli nuori 50 vuotta sitten. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa; oikea ikä on 150 vuotta. Noin 50 vuotta sitten oli jo nuorukaisiässä se poliittisen ajattelun aalto, jota meillä näinä vuosina ollaan tiedostamassa - tiedottomasti se on meilläkin vaikuttanut jo melko kauan. Nämä kaksi aaltoa edustavat eräissä keskeisissä kysymyksissä vastakkaisia näkökantoja. Ludwig Wittgensteinin nimeen liittyy läheisesti se kolmas synteesiaalto, joka näinä vuosina on etenemässä filosofian laitoksista tiedekuntiin sekä poliittiseen julistukseen ja toimintaan.

 

 

Poliittisella keskustalla tai keskustalaisuudella ei sanana tunnetusti ole omaperäistä aatehistoriallista taustaa. Nähdäksemme nuoren keskustalaisuuden aatehistorialliset juuret ja ymmärtääksemme tämän liikkeen syntymisen välttämättömyyden meidän onhahmotettava mahdollisemman tiiviisti oman maamme ja laajempikin ideologinen tilanne.

 

 

I  Hegelaalto.

Maamme perinteellinen oikeisto pohjaa tunnetusti Snellmanin kansallisuusaatteeseen; perinteellinen vasemmisto perustaa Marxiin. Kuten tunnettua Snellmanin ja Marxin yhteinen juuri on Hegel. Näin onymmärrettävissä, että kummatkin ajattelijat näkevät kehityksen "luonnostaan" kulkevan kohti yhteiskunnan ja yhteiselämän ihannetta, joka vastaa ihmisen todellista olemusta. Eri mieltä he ovat tunnetusti siitä, millainen tämä olemus on ja miten sen toteuttamiseen päästään.

 

 

Mahdollisimman tiiviisti sanoen Marx ajatteli, että ihminen on vieraantunut ”todellisesta olemuksestaan”; hän ei siis voi toteuttaa itseään eli olla vapaa. Tämän ihmisen ja yhteiselämän vääristymisen perimmäinen syy on tuotantovälineiden omistussuhteissa. Kumoamalla kapitalistiset omistussuhteet päästään tilanteeseen, jossa vieraantuminen loppuu. Ihmisen "toden olemuksen" mukainen - ja näin ollen vapaa - toiminta on sosiaalista toimintaa yhteisön hyväksi: "Toinen ihminen ei ole vapauteni este vaan sen toteutuma". Snellmanin eteemme maalaama kirkastusnäkymä on tunnetusti kansallisvaltio.

 

 

Näinä vuosina on kulunut puoli vuosisataa ensimmäisistä hegelaallon myötä tapahtuneista sosialistisista ja kansallisista kumouksista. Kukaan ei väittäne, että ne olisivat saaneet aikaan perustavanlaatuisen laukeamisen vapauteen tai yhteiselämän täydellisyyteen. Tämän esityksen kannalta ei ole tarpeen pysähtyä pitkään syiden selvittelyyn. Marxin kohdalla lienee kohtalokasta ainakin pitäytyminen materialismiin: jos ihminen toimii yhteisönsä hyväksi materialistisin olettamuksin, hän ajautuu väkisinkin ajattelemaan tämän toiminnan olevan nimenomaan taloudellista toimintaa. Tästä taas kierrytään siihen, että sosialismin menestymisen mittapuu on tuotannon kasvu. Kansallisuusaatteen kohdalla lienee sopivaa kritiikkiä U. Kekkosen tunnetussa Bottnian puheessa esittämä itsekritiikki: kansallisuusaatteen käsittein ei ole mahdollista ymmärtää kansallisvaltion sisäistä eriytyneisyyttä.

 

 

II  Luonnonkeskeisen ajattelun aalto.

Jo oikeastaan Thomas Hobbes alkoi takoa sitä sosiaalifilosofiaa, joka viimevuosikymmeninä on Suomessakin vallannut hegelaallon synnyttämät marxilaisen ja snellmanilaisen tradition. Anglosaksisissa maissa Hobbesin linja on edennyt voitokkaasti meidän päiviimme saakka. Saksassa ja Ranskassakin käytiin vielä 1890-luvulla "Metodenstreiff”. Tällöin alkoi hegelaalto lopulliesti väistyä tuolloin positivismina tunnetun luonnontieteelliseen metodiin pohjaavan ja rajoittuvan yhteiskuntafilosofian tieltä. Tätä filosofiaa voi lyhyesti luonnehtia siten, että se olettaa ihmisen ja ihmisyhteisön toimivan periaatteessa samalla tavoin kuin mikä tahansa luonnonilmiö. Voimme nimittää tätä ajattelutapaa luonnonkeskeiseksi ajatteluksi. Tässä yhteydessä puhutaan usein ideologioiden ehtymisestä, mutta ainakin eräässä mielessä luonnonkeskeinen ajattelu toimii samaan tapaan kuin ideologia: se muovaa maailmaa käsitteidensä mukaiseksi.

 

 

Luonnonkeskeisen ajattelun aalto alkoi meillä toden teolla tuntua toisen maailmansodan jälkeen. Vanhan marxilaisen ja snellmanilaisen aatteen piirissä on tapahtunut syvä muutos. Nuoremman keskipolven mukana näihin traditioihin on ajanut sisään - alkuperäisen aristotelis-hegeliläisen olemusajattelun tilalle - galileinen eli luonnontieteellinen tapa tarkastella ihmistä ja yhteiselämää. Kansallisuusaate on kuoriutunut Kansallispankiksi ja liiketaloustieteeksi; sosialismi on muuttunut sosiologisesti ja keynesiläisittäin argumentoiduksi sosiaalipolitiikaksi. ·Kokoomuksessa tätä kehitystä ilmentää esimerkiksi nuorten pankkimiesten esiinmarssi; vasemmisto optimoi kansantuloa Koiviston ja Linnamon varassa. Vanhasta muistista ”aatteellinen” ristiriita koskee julkisen vallan osuutta talouselämässä.

 

 

Edellä sanottu ei viimeaikaisten kokemusten mukaan merkitse sitä, että vanhan hegelaallon ääni olisi sammunut, päinvastoin. Pankkimies voi "suomalaiseen elämänmuotoon" vetoamalla kerätä joukon ääniä, vaikka hän taloudellisena päätöksentekijänä päivittäin hajottaa tätä samaa muotoa. Ja kun E. Raatikainen Moskovassa puhuu sosialismiin siirtymisestä ja Pasilan studiossa selittää tarkoittavansa sekataloutta, hän joko puhuu ristiin tai ei tiedä mistä puhuu. Tästä näkökulmasta voidaan hyväksyä tunnettu väite, jonka mukaan aatteista - hegelaallosta - on tullut ihmisten manipuloimiskeino; todelliset yhteiskuntaa muovaavat päätökset tehdään toisenlaisen - luonnonkeskeisen - ajattelun avulla. Millaiseksi tämä luonnonkeskeinen ajattelu sitten muovaa  yhteiskuntamme?

 

 

Tiiviisti sanoen, luonnonkeskeiseen teoriaan perustuva tavoitteenasettelu ja päätöksenteko muovaa yhteiselämämme sellaiseksi, että ihmiselle sallitaan ja häneltä edellytetään vain sitä, mikä vastaa tämän teorian metodisia olettamuksia. Uljaassa - pitäisikö sanoa tässä uljaassa - uudessa maailmassa ihmisen tulee käyttäytyä periaatteessa samaan tapaan kuin koneen tai minkä tahansa fysikaalisen objektin. Ajateltakoon esimerkiksi taloustieteen massiivista vaikutusta siihen mallin osaan, joka tunnetaan nimellä ”kuluttaja”. Niukkuuden periaate edellyttää kulutustarpeen rajattomuuden, ja jos ilmaantuu kohtuuden ystäviä heidät saatetaan nopeasti esimerkiksi mainonnan avulla järjestykseen. Tai kun kansan- tai liiketulon maksimoinnin sanotaan mallin mukaan vaativan puolenmiljoonan ihmisen siirtämistä kotipaikaltaan suurkaupungin lähiöihin, heidän on todella pakko myös siirtyä.

 

 

Materialistiseen ihmis- ja yhteiskuntakäsitykseen liittyy syvällisesti tekniikan alalla tapahtunut kehitys. Meillä on ainakin hämärä mielikuva niistä loistavista mahdollisuuksista, joita tekniikka ihmisten yhteiselämälle tarjoaa. Meillä ei liene kuitenkaan edes aavistusta sen onnettomuuden laajuudesta, että tekniikan läpimurron vuosikymmeninä myös ihminen on ymmärretty materialistisen ajattelun avulla. Voimme hurskaasti toivoa, että tekniikan ja ihmisen ollessa ristiriidassa tekniikan on peräännyttävä. Kuitenkin on niin, että materialistisin käsittein ajatteleva päätöksentekijä ei voi edes periaatteessa tiedostaa tällaista ristiriitaa.

 

 

Tässä yhteydessä lienee syytä painottaa sitä itsestäänselvyyttä, että esittämäni kritiikki ei tietenkään kohdistu luonnontieteelliseen metodiin tai sen soveltamiseen yhteiskunnan tutkimiseen. Sen sijaan avostelen sitä, että tästä alueeltaan rajoitetusta metodista tehdään kaiken kattava poliittinen aate. Olen väittänyt, että tällainen aate tekee yhteiskunnasta koneen ja ihmisestä koneen osan. Jos joku nyt kysyy, mitä pahaa tässä on, kuuluu keskustalainen vastaus jo tässä alustuksen vaiheessa seuraavasti: kone ei voi rakastaa eikä tuntea tietämisen tai työn iloa. Toiseksi olen väittänyt, että nykyoikeiston ja -vasemmiston, sosialistin ja kapitalistin, idän ja lännen todellisuutta muovaava ajattelu on ytimeltään luonnonkeskeistä, yksityisen ihmisen kannalta tulos on sama. Kommentoidessaan Saksan ylioppilasmellakoita Kai Hermann kirjoittaa huhtikuun Encounterissa mm. seuraavaa:

 

Molemmat järjestelt näyttävät tekevän ihmisestä hyvin sopeutuvan kuluttajan - ihmisen, josta ei ole hankaluuksia ja joka ori sitä helpompi manipuloida mitä paremmin hänen materiaaliset tarpeensa tyydytetään. Sekä idässä että lännessä yhteiskunta on keskittynyt teknis-tieteellisiin muutoksiin. Kysymys siitä, kuinka tästä edistyksestä selvitään, kuinka taloudellis­sosiaaliset ongelmat ratkaistaan, miltä tulevaisuus näyttää, on jätetty muutamille filosofeille.

 

 

Tätä kehitystä vastaan nuori sukupolvikapinoi kaikkialla teollisessa maailmassa. Näin ollen ei liene yllättävää, että protesti kuulostaa täsmälleen samanlaiselta Prahassa kuin Berkeleyssä tai Länsi-Berliinissä; näin siitäkin huolimatta, että sosiaaliset kysymykset ja erityisesti ideologiset formuloinnit ovat erilaiset hippi-anarkistien Kaliforniassa, liberaalien Prahassa tai pseudo-marxilaisessa Berliinissä.

 

 

Erityisesti nuoren polven ideologinen tilanne on suurelta osalta miltei traaginen. Luonnonkeskeinen ajattelu muovaa yhteiselämää yhä mekaanisemmaksi, mutta uutta vaihtoehtoa ei näytä olevan ulottuvilla. Anarkistinen tunne saa kielellisen ilmaisunsa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti.

 

 

Suomessa ollaan tälläkin alalla jäljessä. Vasemmiston ja oikeiston nykyinen nuorempi keskipolvi vei materialistisen yhteiskuntaihanteen näihin puolueisiin. Nyt tämä keskipolvi on vallassa ja heittämässä ulos kalkkeutuneita hegelaallon tähteitä. Sekä vasemmalla että oikealla nuoret tukevat tätä keskipolvea ja samaan aikaan protestoivat yhä voimakkaammin. Tilanne yrittää kehittyä vähintään ironiseksi: nuorempien tuella koneyhteiskunnan arkkitehdit tiukentavat otettaan ja tekevät yhteiselämän yhä ahtaammaksi; tämä lisää protestia ja protestin aikaansaama poliittinen voima yritetään vuorostaan ohjata lujittamaan koneyhteiskunnan luomista. Ja jälleen yksityisen kansalaisen kannalta on sama ilmeneekö protesti myöhempien aikojen vallankumouksellisuutena vai suomalaisen elämänmuodon puolustamisena: ahdistuksestaan ihminen uskoo kiipeävänsä kohti vapautta, tasa-arvoa ja veljeyttä; kiipeämisköysi kiertää kuitenkin päällä olevan oksan kautta yli ympäri ja sen toinen pää on kiipeävän omassa kaulassa. Kuka sanoikaan, että nykyvasemmistolaisuus on marihuaanaa nuorisolle.

 

 

III Vihreä aalto

Edellä olen viitannut siihen, että protestihuulten hampaattomuus johtuu syvällisen ajattelun puutteesta. Hegelaallon ja luonnonkeskeisen ajattelun aallon jälkeen ei kerta kaikkiaan ole näyttänyt olevan käytettävissä ajattelua tai filosofiaa, jolla murheidemme perimpiin syihin pääsisi käsiksi. Sosiaalifilosofian uusi aalto on viime aikoihin saakka ollut näkömatkaa kauempana poliittisesta toiminnasta. Tämä synteesiaalto ponnistaa Ludwig Wittgensteinista ja sen klassikoksi näyttää olevan tulossa Peter Winch. Tämä aalto näyttää saavan syvällistä voimaa eräiden suomalaisten filosofien ajattelusta.

 

 

Mikä sitten on poliittisen keskustamme paikka edellä hahmotettua taustaa vasten. Jos rajoitamme tarkastelun Keskustapuolueeseen, meidän on en­ siksi todettava, että tämän puolueen edeltä jä oli Maalaisliitto, ja Maalaisliiton aatteellisen suunnan määräittäjä oli Santeri Alkio. Johdatuksena Akion ajatteluun seuraava sitaatti vuodelta 1919:

 

Lausumme vain sen käsityksen, että koko nykyinen maailman yhteentörmäys on suurimmaksi aiheutunut niistä taloudellis-yhteiskunnallisista ja siveellisistä ristiriidoista, joita ihmisten liiallinen kertyminen tehtaisiin ja suurkaupunkeihin on synnyttänyt. Tämä ilmiö ei ole aiheutunut ihmisen kehitystarpeesta, vaan porvarillisen ansaitsemishalun itsetiedottomasta pakkovallasta, jonka alaisena kehitys on toiminut.

 

Suurteollisuuden luoma orjuus on tosiasia eikä siitä päästä vapauteen millään työpäivä järjestelyllä eikä työväensujelulainsäädännöllä niin kauan kuin tehtaiden sijoituskysymys ja siitä johtuva asuntokysymys ovat ratkaisematta.

 

 

Vuosisadanvaihteen tapahtumia on aatehistorialliselta kannalta selvitelty ilmeisen vähän. Erityisen mielenkiintoiselta näyttää nuorsuomalaisten piirissä tapahtunut kehitys. Alkio oli nuorsuomalaisena mukana wrightiläisessä työväenliikkeessä. Työväenliikkeestä hän erosi Forssan kokouksen jälkeen 1903. Hänet valittiin nuorsuomalaisena eduskuntaan. Vuodesta 1908 hän oli perustetun Maalaisliiton johtava hahmo. Nuorsuomalaisuuden ja "maahenkisyyden" lisäksi Alkion ajatteluun näyttivät vaikuttaneen tutustuminen - John Stuart Milliin ja Herbert Spenceriin.

 

 

Eräänlaisena alustajan itsetunnustuksena todettakoon se melkoinen häkeltyminen, jonka syvempi tutustuminen Alkioon on aiheuttanut. Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että vuosisadan alun nuorsuomalaiset yrittivät ottaa juuri sitä aatteellista askelta, jonka oikeiston ja vasemmiston aatteellinen konkurssi nyt tekee välttämättömäksi ja jonka em. sosiaalifilosofian uusi aalto nyt tekee mahdolliseksi. Tarkoitan sen periaatteen hyväksymistä ja soveltamista, että "ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava kaiken yhteiskunnallisen ja valtiollisen uudistamisen pohjaksi”.

 

 

Olavi Aaltonen toteaa Alkiotutkielmassaan kaikilla ideologioilla olevan muutamat harvat peruskäsitteet, joille ne rakentavat. Alkiolla on ihmisyysaatteen seurauksena sentralisaation ja desentralisaation vastakohta. Jotta inhimilliset tekijät voitaisiin ottaa huomioon, on päätöksenteko tuotava mahdollisimman lähelle yksityistä ihmistä. Tieto, työ ja rakkaus olivat Santerille näistä inhimillisistä tekijöistä suurimmat.

 

 

Alkion kohtaloksi tuli sosiaaliministerinä ajaa kieltolakia läpi, niinpä hän on joillekin merkinnyt eräänlaista raittius-ryhtiliikettä. Ratkaisevaa estettä alkiolaisuuden ja nuorsuomalaisuuden edelleen kehittelylle merkitsi kansainvälisen tilanteen vaikeutuminen; marxilaisuus, kapitalismi ja fasismi olivat nousemassa. 1920- ja 1930-luvut olivat poliittisen keskustan kannalta puolustustaistelua. U. Kekkosen "Demokratian itsepuolustus" lienee kekkosvihan ensimmäisiä syitä. Alkion ihmisyysaate jäi Maalaisliitolle eräänlaiseksi oman perheen ideologiaksi, siitä puhuttiin­ mutta ei vieraille. Toisaalta rasitus, toisaalta puolueen sisäistä solidaarisuutta lisäävä voima, on tunnetusti ollut se, että maaseudun työehtosopimusneuvottelut käydään eduskunnassa.

 

 

Tunnettua on,  että  "keskusta" -sana   ja puolueen .paikka  parlamentissa  määräytyvät  puolueen  talouspoliittisen kannanoton mukaan.  Vasemmisto-oikeisto jako määräytyy sen mukaan, miten suhtaudutaan  tuotantovälineiden  omistukseen;  tämä  taas hegelaallon aikana perustui   siihen  olettamukseen,  että  ihmisen  elämäntilanteen  määrittäisi hänen omistussuhteensa tuotantovälineeseen. Nykyään kiistelevät laitapuolueet esimerkiksi siitä kumpi omistusjärjestelmä on tehokkaampi. Keskustassa kysyttiin ennen ja kysytään nyt, mitä seurauksia on yksityiselle ihmiselle erilaisista omistajista. Omistaminen on taloudellista valtaa, ja keskustassa havaitaan, että sopivan valvonnan alaisena yksityinen käyttää tätä valtaa usein paremmin kuin valtio. Jos ei käytä tai jos yksityisen voimat eivät riitä on valtion puututtava asiaan. Kuriositeettina mainittakoon, että kun puolueen nuorisojärjestä otti 40-luvun lopulla käyttöön sanan "sekatalousjärjestelmä” jaksoivat erilaiset nikkarit veistellä sikatalous järjestelmästä. Nykyään Linnamokin kannattaa sikatalousjärjestelmää.

 

 

Teknis-teollinen ja taloudellinen kehitys ovat tavallaan kaksi eri näkö­ kulmaa samaan asiaan. Väitän, että on harhaanjohtavaa keskittyä kiistelemään siitä, kuka ohjaa teknis-taloudellista kehitystä, kenellä on valta teknis-taloudellisen kehityksen ohjaamisessa, millä tavalla teknis-taloudellisten päätösten tekijät valitaan. Sillä ratkaisevaa on, millä periaatteilla, millä käsitteillä, millä tavoitteilla, minkä ihmiskäsityksen pohjalla nämä päätökset tehdään. Viime vuosikymmeninä ja nyt vallasta taistelevaa kaksi reunaideologiaa ovat ytimeltään samanlaisia: materialistisia syvällisessä ja arkipäiväisessä mielessä. Näin ollen, yksityisen ihmisen kannalta, lopputulos on kummankin kohdalla sama.

 

 

Nykyisen kulttuurivaiheen kriitikkoja jokaisella lienee mielessään monia, vanhimmista Spengleristä ja Huxleystä uusimpiin Murnfordiin ja Galbraithiin. Ainakin mielenkiintoista on, että aktiivisesti yhteiskunnallisessa toiminnassa mukana olevien näkee joskus asettuvan samaan rintamaan. Tässä viitattakoon ei-poliitikon Heikki von Herzenin puheenvuoroon Valtakunnansuunnittelu -lehdessä. Suoraan Alkion ihmisyysajatukseen liittyy Virolaisen puolueen aatteellista linjaa vetävä vaatimus vuodelta 1949:

 

Meillä on vielä mahdollisuuksia kehittää sellainen pitkän tähtäimen sosiaali­ ja teollisuuspolitiikka, joka tosiaan tekee tekniikan palvelijaksemme eikä herraksemme.

 

 

Alkio oli suositellut keskeiseksi ratkaisuksi järjestelyä, jolloin samat ihmiset voivat toimia sekä työntekijöinä teollisuudessa että maanviljelijöinä. Virolainen tätä ei enää suositellut, mutta 40-luvun lopulla ei vielä ollut loppuun saakka jäsentynyttä uuttakaan vaihtoehtoa; aatteelliselta kannalta Maalaisliitossa jo tuolloin oli alkanut murros, joka 60 –luvun puolivälissä johti puolueen nimen ja ohjelman uudistamiseen.

 

 

Tiivistäen voimme sanoa, että Maalaisliitto ja sen ohjelma oli alkiolaisen ihmisyysaatteen poliittinen heijastuma vuosisadan alkupuoliskon maatalousvaltaisessa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tiedämme, että tekniikka on saanut aikaan mullistuksen tässä yhteiskunnassa ja tässä maailmassa. Katsomalla havaitsemme, että materialistinen ajattelu ei ole osannut - eikä näytä tulevaisuudessakaan osaavan - käyttää tätä tekniikkaa ihmisen hyväksi. Keskustalaisuus on ihmisyysaatteen - ihmiskeskeisyyden- soveltamista poliittiseen toimintaan nykyisessä ja tulevassa maailmassa. Ihmiskeskeisyyden ymmärrämme niin, että jokaista poliittista tavoitetta muovattaessa tai päätöstä tehtäessä on katsottava,miten yksityinen ihminen ratkaisun kokee. Ihmisen korostaminen on tietenkin merkityksetöntä, ellei samalla kerrota, miten ihminen käsitetään eli minkälaista ihmiskuvaa tarkoitetaan.

 

 

Edellä on melko voimakkaasti kritisoitu sosiaali- ja taloustieteen metodin väärinymmärtämiseen pohjautuvaa materialistista eli luonnonkeskeistä ihmis- ja yhteiskuntakäsitystä. Asetan seuraavassa vastakkain tärkeimmät ihmiskeskeisen ja luonnonkeskeisen ihmiskäsityksen teesit:

 

1. Ihmiskeskeinen ajattelu tietää, että ihmisessä keskeiset inhimilliset piirteet eivät antaudu minkään mitan mitattavaksi. Luonnonkeskeinen ajattelu näkee vain sen, minkä voi tavalla tai toisella mitata.

 

2. Ihmiskeskeinen näkemys väittää, että ihmisen teko ja toiminta on intentionaalista; teko ilmaisee tekijän intentiota eli tarkoitusta. Luonnonkeskeinen ajattelu näkee teon tai toiminnan liikkeenä, jonka kausaalinen syy on jokin edellä käyvä, tunnistettava tosiasia tai tapahtuma.

 

3. Ihmiskeskeinen näkemys väittää, että ihminen voi tietoisesti valita kahdesta tai useammasta vaihtoehdosta. Luonnonkeskeinen katsomus edellyttää, että toiminnan suuntautumisen määräävät kausaalisesti edellä­ käyvät syyt.

 

4. Ihmiskeskeinen ajattelu suhtautuu kriitillisesti materialistisen yhteiskuntakäsityksen pohjana olevaan ristiriitamalliin ja katsoo, että ihmisyhteisöjen - pienimmästä suurimpaan - luonnollinen olotila pohjaa yhteisyöhön, solidaarisuuteen ja rakkauteen;jos ristiriitoja esiintyy ne on tietenkin säädeltävä. Luonnonkeskeisen ajattelun lähtökohta on ristiriita yhteiskuntaluokkien tai liikeyritysten välillä.

 

 

Näiden erimielisyyksien kohdalla liikutaan tämän päivän yhteiskuntafilosofian syvimmillä ja kipuhellimmillä alueilla. Suositeltavina lähdeviitteinä mainittakoon tässä neljä suurta W:tä: Wittgenstein, von Wright, Winch ja Wilenius. Ensimmäinen johtopäätös on se, että yhteiskuntafilosofian uusi aalto antaa meille syvälliset perusteet materialistisesta ihmis- ja yhteiskuntakäsityksen pihdistä vapautumiseen ja ihmiskeskeisyyden uuteen nousuun.

 

 

Inhimillisten tekijöiden mitattomuudesta on perustavanlaatuisia seurauksia poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Koska keskeisintä osaa inhimillisestä ei voi puristaa päätöksentekoa palvelevan kaavan muotoon, on päätöksenteko siirrettävä mahdollisimman lähelle yksityistä ihmistä. Tästä seuraa esimerkiksi hallinnon desentralisaation vaatimus, samoin byrokratiaa vastustava kansanvallan vaatimus.

 

 

Desentralisaatio on sinänsä voimakas poliittinen vaatimus, mutta tämä oikeuttaa kysymään, millaisia ovat ne yhteiselämän muodot, joita keskustalaiset tässä desentralisoidussa päätöksenteossa edistävät. Tähän sisältävät edellä esitetyt neljä kohtaa jo vastauksen. Poliittisen toiminnan on luotava jokaiselle ihmiselle kaikessa elämässään edellytykset, joita ilman emme voi ensinkään puhua inhimillisestä yksilöstä tai yhteiselämästä.

 

 

Inhimilliseen, välttämättömänä edellytyksenä kuuluvaksi väitämme tietämisen ja tiedostamisen ilon, työn ja toiminnan ilon, rakkauden ja solidaarisuuden sekä yhteistyön. Samaa mieltä kanssamme ovat sekä humanistinen psykiatri että Santeri Alkio.

 

 

Vaatimuksen mullistavuuden näemme, jos se rinnalle asettaa yhteiselämää koneeksi muovaavan materialistisen eli luonnonkeskeisen näkemyksen.

 

 

Voidaan kysyä,  missä  ovat  rauha,  vapaus,  tasa-arvoisuus,  hyvinvointi. Kaikki  näistä ovat puolestaan  välttämättömiä  ehtoja  tiedolle,  työlle, toiminnalle  ja rakkaudelle; mutta  väitän rauhan, vapauden  ja tasa-arvoisuuden olevan huonolla  kannalla  juuri  siksi, että  ihmiset  eivät  tiedosta,  mitä niillä  tekisivät.  Pelkkä hyvinvointi taas puolestaan muuttuu tunnetusti pahoinvoinniksi. Ihminen ei todellakaan elä pelkästään leivästä - eikä myöskään aatteesta, joka näkee vain leipää.

 

 

Eräs poliittisen toiminnan paradoksi lienee se, että virheelliset ratkaisut voivat tehokkaasti estää inhimillistä yhteiselämää, kun taas oikeat ratkaisut voivat tälle luoda vain edellytyksiä. Materialistis-luonnonkeskeinen ajattelu on kasannut näitä esteitä niin paljon, että ihmisen – kokonaisuutena ilman rajoittavia olettamuksia - kaiken toiminnan keskustaan asettavan keskusta-ajattelun on ollut pakko kasvaa esiin.

 

 

Olemme havainneet keskusta-ajattelun imeneen ensimmäiset voimansa perinnäisestä ihmisyysaatteesta; tällaisenakin sen voimaa osoittanee tapa, jolla se erityisesti juuri valmistuvassa puolueohjelmassa ilmenee. Ihmiskeskeisen keskusta-ajattelun kehittämistä ja vahvistamista tukee yhteiskuntafilosofian uusi aalto; keskusta-ajattelun toteuttamisen tekee mahdolliseksi lisääntyvä tieteellinen tieto ja tekniikka sekä suunnittelu -keinona päämäärään: vehreään yhteiskuntaan.

 

+

 

Jos aikaa riittää, luonnehdin lopuksi keskustalaiselta kannalta yhdyskunta­ ja kehitysaluepolitiikkaa sekä korkeakoulu- ja kehitysmaakeskustelua.

 

----------------------------

 

VAIHEITA JYVÄSKYÄN IDEOLOGIAFOORUMIN JÄLKEEN:

Nuoren keskustan kylmä sota.

http://www.ristovolanen.fi/118302907