Tällä sivulla Suomen historiaa 1920-1930 luvuilla

Vuoden 1922 alussa Neuvosto-Venäjällä ja Saksalla oli jo paljon yhteistä. Sodan voittajat olivat vieroksuneet kumpaakin omalla tavallaan. Kummallakin oli naapurinaan yhä enemmän itseään suuravaltana pitävä Puola, jolle erityisesti Ranska oli antamassa roolia kumpaakin vastaan. Saksan armeijan uusi komentaja kenraali von Seeckt jatkoi tarmokkaasti Venäjään lähentyvää politiikkaansa, jolle lisäpuhtia sille antoivat Venäjän-Puolan sota.

Ensimmäinen Saksan sotilasvaltuuskunta vieraili Moskovassa syyskuussa 1921 tuloksenaan Junkersin lentokone tehdas ja sotamateriaalin tuotantolaitoksia Venäjällä. Venäjä –yhteistyöstä tuli Saksalle myös menetelmä kiertää Verasilles’n sopimuksen Saksan armeijalle asettamia rajoituksia. Neuvosto-Venäjän edustajana Karl Radek saapui Berliiniin jatkamaan yhteistyöneuvotteluita ja pohjustamaan Englannin pääministeri Lloyd Georgen ideoimaa Euroopan ja Venäjän taloutta selvittämään tarkoitettua Genovan konferenssia 17. tammikuuta 1922. Hän pyrki lisäämään Saksan yhteistyöhalua kertomalla Venäjän ja Ranskan kehittyvistä suhteista. Radek sai puolestaan kuulla Seecktiltä, että Saksan ja Venäjän yhteistyöllä on suuri tulevaisuus, mutta toistaiseksi Saksan on pidettävä hyviä välejä Englantiin Ranskan hallitsemiseksi.

Genovan konferenssi avattiin 10. huhtikuuta. Siihen osallistui kaksikymmentäyhdeksän Euroopan maata ja viisi Brittiläisen kansanyhteisön jäsenmaata. Lloyd George esitteli käsittelyn pohjaksi ”Lontoon raportin”, joka oli valmisteltu länsiliittoutuneiden Cannesin ja Boulognen kokousten linjausten mukaisesti. Keskeisenä ideana oli saada myös uusi Venäjä mukaan kansainväliseen kauppaan ja sen pelisääntöihin. Saatuaan raportin Venäjän valtuuskuntaa johtanut ulkoministeri Tšitšerin pyysi pari päivää tutustumisaikaa siihen. Lloyd George torjui samaan aikaan Saksan valtuuskunnan toistuvat tapaamispyynnöt, mutta hän esitti kahdenvälisiä tapaamisia Venäjän valtuuskunnalle. Siitä kulki tieto saksalaisille, eikä luottamus Englantiin juuri lisääntynyt.

Sitten pääsiäissunnuntain aamuna 16. huhtikuuta ulkoministeri Tšitšerinin ja Saksan uusi ulkoministeri Walther Rathenaun johtamat valtuuskunnat lähtivät Genovasta läheiseen Rapallon pikkukaupunkiin. Lloyd Georgelle tuli kiire kutsua Saksan ulkoministeri Rathenau edellisenä päivänä torjumaansa kahdenväliseen neuvotteluun. Saksan pääministeri Wirth soitti Lloyd Georgen esittämän kutsun Rathenaulle Rapalloon, mutta siinä vaiheessa siellä alkoivat jo olla kynät kädessä. Rathenaun sai puhelimen käteensä ja vastasi: ”Le bouchon est tiré, il faut boire [Korkki on jo irti, nyt on juotava]”.

Pääsiäismaanantaina 17. huhtikuuta 1922 julkistettiin ajan oloissa poliittinen pommi, Saksan ja Neuvosto-Venäjän sopimus. Siinä osapuolet totesivat, ettei niillä ollut taloudellisia tai alueellisia vaatimuksia toisilleen. Ne myös sopivat normaaleista diplomaattisuhteista sekä ”yhteistyöstä molemmin puolin hyväntahtoisessa hengessä vastaamaan kummankin maan taloudellisiin tarpeisiin”. Merkittävä oli kummankin  ilmoitus, ettei osapuolilla ole toisilleen taloudellisia vaatimuksia. Käytännössä se teki tyhjäksi Versailles’n sopimuksen artiklan 116, jonka tarkoituksena oli siirtää vanhan Venäjän Ranskan-velat Saksan maksettaviksi.

Rapallon sopimukseen ei sisältynyt julkisia tai salaisia sotilasartikloita, mutta käytännössä se antoi kenraali von Seecktille tuen jatkaa ja laajentaa edelleen sotilasyhteistyötä sekä kiertää Versailles’n sopimuksen rajoitteita. Se tapahtui kehittämällä, tuottamalla ja kouluttamalla kiellettyjä aseita ja joukkoja Venäjän alueella. Samalla se loi pohjaa myös Neuvostoliiton sotilaalliselle ja nykyaikaisen aseteollisuuden kehitykselle.

Rapallon sopimuksen poliittiset vaikutukset heijastuivat pitkään Euroopan politiikkaan. Se merkitsi myös pääministeri Lloyd Georgen uran lopun alkua. Itse asiassa hän oli mennyt omaan lankaansa. Englanti ja Ranska olivat jo ennen Genovan konferenssia neuvotelleet salaisesti Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta niin oli Saksakin ja vielä pitempään ja syvemmin. Venäjän valtuuskunta oli matkustanut Genovaan Berliinin kautta. Siellä Venäjän valtuuskunta oli esittänyt sopimuksen allekirjoittamista jo ennen Genovaa, mutta ulkoministeri Rathenau oli kieltäytynyt. Hän halusi vielä keskustella muun muassa Lloyd Georgen kanssa ja välttääkseen asettamasta länsivaltoja tapahtuneen tosiasian eteen. Käytännössä kuitenkin Saksa ja Venäjä saapuivat Genovaan mukanaan lähes valmis sopimus Saksan kanssa. Se vain viimeisteltiin Rapallossa. Saksan ulkoministeri Rathenaulla oli siis ollut kunnon asiaa Lloyd Georgelle, mutta tämä ei ollut halunnut häntä tavata.

Englannin Berliinin-lähetystössä tiedettiin Tšitšerinin vierailu Berliinissä, ja Neuvostoliiton johdon kielteiset käsitykset Genovan konferenssin tavoitteista saada Neuvosto-Venäjä mukaan kapitalistiseen kansainvälisen kaupan järjestelmään. Ne olivat olleet myös julkisuudessa. Päiväkirjamerkintöjen mukaan Englannin Berliinin-suurlähettiläs Edgar D’Abernon tiesi jopa Saksan ja Neuvostoliiton neuvottelusta ennalta. Mutta kun Englannissa pääministerin ja ulkoministeriön suhteet olivat viileät, tieto ei taaskaan liikkunut.

Moskovassa Lenin lähimpineen oli alun perin tunnistanut ajatuksen saada Neuvosto-Venäjä integroitumaan kapitalistiseen kansainväliseen talouteen ja sen pelisääntöihin. Jo 6. maaliskuuta Lenin oli julkisessa puheessaan torjunut kansainväliset sopimukset, jotka puuttuisivat Neuvostoliiton periaatteisiin. Tuossa vaiheessa jo sairastellut Lenin oli keskuskomiteassa sanellut vastaan nikottelevalle Tšitšerinille ohjeet olla allekirjoittamatta mitään kokonaisratkaisua, joka sitoisi Neuvostoliiton käsiä. Sen sijaan tuli sopia kahdenkeskeisesti Saksan kanssa sekä erimielisyydet että hyvin alkaneen yhteistyön vahvistaminen.

Niin tehtiin, ja neuvostodiplomatia osoitti ensimmäistä kertaa kykyä jatkaa keisarillisen Venäjän perinnettä saada muut kilpailemaan itsestään.

Itse Genovan konferenssissa yhtenä tavoitteena oli saada Neuvosto-Venäjän hallitus hyväksymään aikaisempien hallitusten, siis keisarillisen ja väliaikaisen, velat. Se oli erityisesti Ranskalle ja pääministeri Poincarélle suuri kysymys. Toisena tavoitteena oli saada uusi hallitus korvaamaan sen sosialisoimat ulkomaiset yritykset sekä purkamaan valtion ulkomaankaupan monopoli. Leninin linjauksen mukaisesti Tšitšerin teki vastaesityksen, että liittoutuneet korvaavat vastaavasti sisällissodan interventiossa ja kauppasaarrossa aiheuttamansa vahingon. Venäjän ja liittoutuneiden välille ei syntynyt Genovan sopimusta.

Sen sijaan liittoutuneiden kesken tehtiin valmistelevia päätöksiä paluusta kultakantaan. Sen mukaan maailman keskuspankit jakautuvat kultakeskuksiin ja muihin, joiden setelikate koostuu näiden kultavaluuttoina olevista, kuten punta- tai dollarimääräisistä, saamisista. Valuutat siis sidottaisi kiinteään kurssiin valuuttoihin, joiden katteena on kulta. Englanti siirtyi kultakantaan vuonna 1925 ja Suomi seuraavana vuonna.

Liikuttava ajan kuva lapsista 90 vuotta sitten - Mäntsälän kapinan lähestyessä. Ei ollut somea tai tvtä, mutta pienimmät lähettivät Helsingin Sanomiin (17.1.1932) ajasta kertovia piirustuksia.

Jaakko 6 v. "Pulamiehet matkalla", joka kertoo noiden aikojen pulamiesten, kyydittäjien ja lapualaisten autosaattueista. Elsa Latvamäki 11 v. on piirtänyt "Kosolan trullit" lentämässä Lapuan Vihtori Kosolan talon yläpuolella. Varmaankin sisko Ulla 12 v. on piirtänyt tuolloin olleen "Kieltolakiäänestyksen", joka kumosi kieltolain. Sinikka 6 v. taas on piirtänyt yhtä taidokkaasti ampumista harrastavan presidentti "Ukko-Pekan" sekä oman maan metsässä että Siperiassa 15 vuotta aikaisemmin.

Koskettavia ovat myös Armaksen, Irman, Kalevin, Tertun ja Leon tervehdykset Helsingin Sanomien lukijoille - ja kotisivun.

(Kuva suurenee klikkaamalla.)

P.E Svinhufvudin tulo presidentiksi 2.3. 1931 kuului myös Lapuan liikkeen tavoitteisiin, mutta se pettyi varsin pian. Se yritti painostaa uutta presidenttiä uuden hallituksen kokoonpanossa, mutta 21.3.1931 nimitetyssä Juho Sunilan II hallituksessa presidentti, maalaisliitto ja edistys pitivät erityisesti huolta, ettei lapualaismielisiä tullut valtioneuvoston jäseniksi.

Sekä kansainvälisesti että kotimaassa elettiin pula-aikaa, mutta kokonaisuutena kevät 1931 oli Suomessa poliittisesti suhteellisen rauhallinen verrattuna edelliseen vuoteen ja seuraavaan. Saksassa Hitlerin kansallissosialistit olivat nousussa, mutta setvivät samalla myös omia sisäisiä kiistojaan. Espanjassa tasavalatalaiset olivat voittaneet vaaleissa ja maa julistettiin tasavallaksi, mutta Francon johtama oikeisto ja sisällissota olivat vasta alullaan.

Suomessa kevään julkisuutta leimasivat pula-ajan taloudelliset ongelmat, Lapuan liikkeen kyyditysten ja lehdistön painokanteiden käsittely, Inkerin kysymysten nousu erityisesti oikeiston lehdistössä. Myös Suur-Suomen tavoite nostettiin Ajan Sanassa uudelleen esille.

Keväällä 1931 erityisesti Karjalan kannaksella, Lounais-Suomessa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla nousi pulaliikkeitä, joita aiheutti maanviljelijöiden taloudellinen hätä. Ajan lehdistöstä voi lukea jatkuvista tilojen ja niiden irtaimistojen pakkohuutokupoista. Kansalliskirjaston digitaalinen lehdistö tekee mahdolliseksi myös omien vanhempien perheiden vaiheiden seuraamista, ja täytyy vain ihmenetellä, miten niistä oloista on selvitty.

Aluksi puolueista erillään olleita valtakunnallisia pulakokouksia pidettiin tammikuussa Loimaalla sekä kesäkuussa Helsingissä, ja tämä liikehdintä alkoi jakautua etelässä oikeiston ja pohjoisessa vasemmiston sekä riippumattomuutta korostavaan suuntaan.

Kokonaisuutena maalaisliiton toiminta Sunilan hallituksessa ja vahva tasavaltalaisuus säilyttivät sillä viljelijäväestön laajaa kannatusta. Myös oppositiossa olleiden sosialidemokraattien vahva asema säilyi, vaikka myös kurjimmat maaseudun olot jatkoivat sen sisäisen vasemmiston ja kommunistien kannatusta.

Kokonaisuutena voi myös sanoa, että vaikka 1930 -luvun alussa äärioikeiston nousu oli Suomessa näkyvää, jatko näytti, että laaja kansa tuki ylivoimaisella enemmistöllä maalaisliiton ja edistyksen keskustan, vasemmiston sosilidemokraattien ja oikeiston kokoomuksen tasavaltalaista demokratiaa kannattanutta ja puolustanutta johtoa. Se taas puolestaan loi edellytykset maan taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.

Presidentinvaalien jälkeisistä pettymyksistään toivuttuaan Lapuan liike kuitenkin aktivoitui uudelleen. Lakkautetun Aktivistin tilalle perustettiin Sinimusta ja Ajan Sana puolusti voimakkaasti edellisen vuoden laittomuuksista oikeuteen joutuneita kannattajiaan. Toukokuun puolivälissä 1931 näkyvää toiminnankin uutta radikalisoitumista merkitsi pommihyökkäys Vaasassa entisen Työn äänen kirjapainoon, jossa oli alettu julkaisemaan sosialidemokraattien Pohjanmaan Kansaa. Samaan aikaan myös kyyditettiin Urho J. Kivinen, joka oli ollut Aktivistin toimittajana, mutta kertoi nyt Turun Sanomissa laajassa artikkelissa Ståhlbergin kyyditykseen liittyneistä ja muista lapualaisten suunnitelmista.

Pääministeri Svinhufvudin tulo presidentiksi 2.3. 1931 merkitsi myös hallituksen vaihtumista, ja Lapuanliike yritti monin tavoin painostaa uutta presidenttiä sitä muodostettaessa. Svinhufvud kuitenkin torjui sen ja nimitti 21.3.1931 Juho Sunilan II hallituksen, ja presidentti sekä keskustan ja oikeiston puolueet pitivät nimenomaan huolta, ettei siihen tullut lapualaisille myötämielisiä ministereitä.

Lapuanliike oli nyt saavuttanut monia tavoitteitaan, mutta myös saanut vastaansa sekä kansanvaltaiset puolueet että useita tuomioita laittomuuksista. Itse asiassa äärioikeistolle tuli Suomessa seinä vastaan ajankohtana, jolloin Hitlerin Saksan ja Francon Espanjan fasismi olivat vasta alkunousussaan. Suomessa äärioikeiston ratkaisu oli radikalisoida tavoitteita ja vahvistaa organisaatiota kohti vuoden perästä ollutta Mäntsälän kapinaa, mihin jatkossa liittyi myös avoin läheisyyden näyttäminen Mussoliiniin, Hitleriin ja Francoon.

Talvella 1931 Lapuanliikkeen uuden vaiheen linjauksia olivat Vihtori Kosolan useat puheet sekä oli johtoon kuuluneen Vihtori Herttuan artikkeli Uudessa Suomessa 12. maaliskuuta. Se esittää varsin hyvin suuntautumisen SDP:tä, Maalaisliittoa ja Kokoomuksen maltillisia vastaan. Keskustan ja vasemmiston vastaukset olivat heti pettyneitä ja yllättyneitäkin, mutta päättäväisiä. Kokoomuksen irtiotto lapualaisista kesän 1933 eduskuntavaalien suurtappion jälkeen, kun J.K. Paasikivi palasi pankinjohtajan tehtävästään puolueen johtoon.

Alkuperäiset tekstit kertovat parhaiten talven 1931 poliittisesta tilanteesta Suomessa. Seuraavassa niistä pääkohtia sekä demokratian haastajalta että puolustajailta.

Uusi Suomi 12.3.1931

Vihtori Herttua: Lapuan miehen sana.

Se mitä olen… lukenut, pakottaa minut kirjoittamaan muutaman sanan….

Suuri osa Suomen kansaa, niinhyvin kokoomuksen kuin muittenkin puolueiden jäseniä, näyttää olevan tiellä, joka on turmiollinen. Samalla kuin te kiitätte ja nostatte henkilöitä, jotka eivät sitä ansaitse ja joiden ansiona on kai se, että he ovat toimineet kansanliikettä vastaan, te yhä uudestaan lyötte ja herjaatte Lapuan miehiä kuten pahimpia punakaartilaisia ja isänmaan pettureita.

Kansanliikkeen yhteydessä on kyllä sattunut joitakin yksityisten henkilöiden aiheuttamia paheksuttavia tapahtumia, mutta niiden perusteella ei ole oikeutta tuomita koko kansanliikettä. Siitä huolimatta kuitenkin miltei koko sanomalehdistö on viime päivinä täyttänyt palstansa huudoilla ja varoituksilla, herjauksilla ja pilkalla Lapuan miesten laittomuuksien ja pahojen tekojen johdosta.

Kysyn teiltä kaikilta yhteisesti: Ettekö enää osaa yhtään hävetä? Kysyn teiltä; Kellä teillä on oikeus ottaa kivi ja sillä meitä heittää? Sanoin sekä ensimmäisessä että toisessa Lapuan kokouksessa, että maamme vapauden puolesta kaikkensa teossa uhranneet ja alttiiksipanneet ovat jo saaneet niinmonta iskua vasten kasvojaan, että se jo varmasti riittää ja ylittää kaiken sallitun siveellisen oikeuden loukkauksen. Suomen leijona ja Kyrönmaan karhu saattavat murahtaa ja puolustaa itseään. Ja niiden käpäliä on syytä varoa vieläkin, varsinkin niiden, jotka jälleen näyttävät käyvän halpamielistä kauppaansa isänmaan asioista.

Se, että te raukkamaiset miehet ja puolueet yhä viskelette meitä vastaan syytöksiänne laittomuuksista, ei koske tuntoihimme. Vaikka te aina pyritte sen unohtamaan, muistamme me, että jos me v. 1918 olisimme nousseet päivää tai paria myöhemmin, olisi tämä kansa ryssien ryöstämä ja punaisten teurastama. Itsenäistä Suomea ei olisi. Ja se olotila, josta Lapuan liike teki lopun, ei sekään saattanut enää jatkua. Sillä tunnolla ja hengellä, mikä Etelä-Pohjanmaan ja eräiden muidenkin maakuntiemme väestöllä vielä Luojan kiitos on, ei voitu toisin vastata tunnettuun ryssänkätyrien ja maankavaltajien taisteluhaasteeseen marras —joulukuun vaihteessa v. 1929 kuin Lapuan miehet tekivät.

Tunnustakaa pois tämä kylmä totuus, te häpäisijämme, jotka rinnastatte meidät maankavaltajiin ja roistoihin. Me uskallamme katsoa ketä tahansa suoraan silmiin, mutta uskallatteko te? Teidän puoluekiroihin hukkuneet omattuntonne ne juuri saavat hävetä isänmaan kasvojen edessä! Mikä suuri nöyryytys ja häpeä meille kaikille olisi ollut, jos maanpetturit ja ryssänkätyrit olisivat läsnäolollaan saastuttaneet äskeisiä eduskuntatalon juhlallisia vihkiäisiä. Mihinkä sitä tyhjäksi jäänyttä ryhmäsalia uudessa eduskuntatalossa nyt käytetään, sopisi kysyä esim. eduskunnan herra puhemieheltä.

On sanottu Pohjanmaalla, että tässä maassa ei saa pilkata Jumalaa eikä isänmaata. Se sanottiin jo ennen punaisten Lapualle tuloa. Mutta nyt täytyy kysyä maamme suurimmalta puolueelta, sosialidemokraateilta: Eikö se ole Jumalan pilkkaa ja häpäisemistä ja valhetta yhä vielä, ettette pää-äänenkannattaj ässänne sanallakaan maininneet, että itsenäisen Suomen eduskuntatalon vihkiäiset alotettiin, kuten tietysti pitikin, juhlajumalanpalveluksella. Palatkaa tekin jo totuuden puolelle. Ei valhe ja kirous rakenna onnellista tulevaisuutta kansallemme.

Sille itseään kansallisena pitävälle puolueelle (Maalaisliitto, huom. RV) ja sen eduskuntaryhmälle, joka, kuten on nähty, jälleen on langettanut farisealaisen ja väärän tuomionsa kansanliikkeestä, tälle ryhmälle, joka ennen muita on maan hallinnasta tehnyt taitamattomia ja epäviisaita päätöksiä, tahdon muistuttaa, kuinka samalla tavalla tyhmä, ilkeä ja epärehellinenkin oli sen vastaus ensimmäiselle 20-henkiselle Etelä-Pohjanmaalta saapuneelle lähetystölle joulukuun 7. pnä v. 1929. Se oli taitamattoman ja omaa kansaansa tuntemattoman miehen puhetta. Ettekö itsekin myöhemmin hävennyt, hra Lohi (Ml. eduskuntaryhmän puheenjohtaja), sitä pitkää farreealaista saarnaanne. Ja kuinka olette pitäneet paatoksella lausumiinne loppusanoihin sisältyneen lupauksen? Muistakaa, etteivät miehet, jotka aina tärvättäessä ovat seisoneet rintamassa todellista vihollista vastaan koskaan itselleen mitään pyytämättä, anna itseään loputtomasti pilkata ja häväistä. Ja te, samoinkuin puolipunaiset sivistyneet, muistakaa myös, ettei Suomen talonpoika ja rehellinen työmies loppumattomiin valhetta usko.

Suomen kristillismielinen kansanosa on viime päivinä paljon rukoillut ja tehnyt tosityötä rakkaan kotinsa ja syntymämaan puolesta. Se toivoo, että ne herrat valtiomiehet, jotka vihkivät lainsäätäjiämme kodin tarkoitukseensa ja puhuivat komeita sanoja sen graniittiperustasta ym., olisivat tietoisia siitä, että parlamenttityönkin tulee perustua kalliolle Kristukselle ja päästä osalliseksi hänen siunauksestaan, sillä vain siinä tapauksessa tästä työstä on siunausta maalle ja kansalle. Tässä hengessä toivoisin kaikkien hyvien voimien yhdessä lähtevän hoitamaan maan hallitusasioita nyt, kun suuria vaikeuksia on edessä.

Vasta näissä merkeissä olen valmis toimimaan lakia kunnioittaen ja sille kuuliaisena.

Vihtori Herttua,

Ilkan nimimerkki Eerikki vastasi Herttualle 14.3.

Kuluneen viikon torstaisessa ”Uudessa Suomessa” on Vihtori Herttuan katkeraa sappea pursuava kirjoitus. Mitä se lopullisesti tarkoittaa ja niihin tähtää siitä ei aivan tarkkaan saa selvää, mutta ennen kaikkea on etualalla yritys oman erinomaisuuden esilletuomiseen.

Kirjoituksessaan Herttua kysyy koko Suomen sanomalehdistöltä, yhteisvastuullisesti: ”Ettekö osaa enää yhtään hävetä?” Hävetä pitäisi sen vuoksi, että on arvosteltu lapualaisotteita. ”Suuri osa Suomen kansaa, niin kokoomuksen kuin muittenkin puolueitten jäseniä näyttää olevan tiellä joka on turmiollinen”, ilmoittaa Herttua. Sitten seuraa pitkälti ”minä kiitän Herra etten ole niin kuin muut” vuodatusta ja naurettavaa itsekehua, kunnes tämä ankara tuomari lopuksi sylkäisee maalaisliitolle seuraavaa:

(Sitaatti Herttua Maalaisliitto koskevasta tekstistä).

Herttua ilmoittaa sairastaneensa keuhkokuumetta, ja kyllä ylläoleva panee epäilemään, että kuumetta on myöskin päässä, ja pahasti. Sillä tuo ed. Lohen ”farisealainen” vastaus Etelä-Pohjanmaan lähetystölle oli seuraava:

»Maalaisliiton eduskuntaryhmän jäsenten sydämissä sykkivät ilon tunteet; sen johdosta, että Etelä-Pohjanmaan kansassa niin voimakkaana esiintyi vakava isänmaallinen henki, joka teidän sanoistanne, arvoisa lähetystön johtaja, käy ilmi. Me olemme vakuutettuja siitä, ette meidän kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmämme ja valtioelämämme lepäävät niin vakavalla pohjalla, että, sen sortumisen välitöntä vaaraa ei ole olemassa. Sen takana on kansan valtava enemmistö. Tästä huolimatta me täysin ymmärrämme sen huolestumisen, joka maakunnassanne samoin kuin koko maassa on mieliä tällä kertaa vallannut. Kommunistien häikäilemätön, kansan vapautta ja itsenäisyyttä vastaan kohdistettu toiminta, maan rajojen ulkopuolelta johdettuna, on viime aikoina saanut niin julkeat muodot, että jokainen kansan tulevaisuudesta huolehtiva kansalainen sitä kauhistuu.

Maalaisliiton eduskuntaryhmä edustaa Suomen vakaata talonpoikaiskansaa, sitä kansanosaa, jonka sydämissä isänmaanrakkauden pyhä tuli puhtaimpana palaa, jonka sieluissa elämän korkeimmat arvot ovat puh taimpina säilyneet. Voitte olla vakuutettuja, että me seisomme vartio paikallamme järkkymättä kaikkia yhteiskunnan perustuksia vastaan tähdättyjä kumousyrityksiä vastaan, tulkoot ne sisältä tai ulkoapäin, oikealta tai vasemmalta. Kun yhteiskunnassa on kuohuntaa ja mieliala herkkänä, silloin on tarjolla suuri vaara, että vähemmän vastuuntuntoiset ainekset yrittävät johtaa yleistä mieli pidettä harhaan. Me emme saa antaa hetken tunteiden johtaa tekoihin, jotka voivat viedä kansamme arvaamattomiin onnettomuuksiin. Maalaisliiton eduskuntaryhmän puolesta kiitän lähetystöä niistä toivomuksista, joita olette meille esittäneet. Viekää maakuntaanne rauhoittava tervehdys: vartijat kansakunnan muureilla ovat valveilla.”

Tässä on se, maalaisliiton 'tyhmä, ilkeä ja epärehellinen” vastaus. Tarvitseekohan ed. Lohen hävetä Vihtori Herttuan edessä enempää tämän vastauksensa vuoksi kuin muidenkaan myöhempien otteittensa tähden näissä asioissa? Karkeasanaisesti syyttää Herttua muita jumalan pilkkaamisesta, ja lopettaa kirjoituksensa seuraavasti:

(Sitaatti Herttuan puheen lopusta)

Eikö tämä ole jo korkeimman asteen farisealaisuutta, jos mitään! Puhua Jumalaan vedoten ehdollisesta lakien kunnioittamiesta alkaa olla jo niillä rajoilla, jolloin ei enää riitä sana 'edesvastuuton”, vaan on menty kauas sen rajapyykin ohi.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 16.3.1931

Yhäkö jatketaan?

Laajoissa kansalaispiireissä, jotka jo olivat toivoneet olojen meillä tasaantuvan ja asettuvan lailliselle pohjalle, ovat taas herättäneet huolestumista ne tapaukset ja oireet, jotka viime päivinäkin ovat viitanneet siihen, että mielialan rauhoittumisesta ei ole takeita. Kysytään, yhäkö on edelleen tuota välien kireinä pitämistä jatkettava. Mäntsälän tapaukset, kokousvapauden väkivaltaiset häiritsemiset, joita ilmeni ensiksi jo heti tasavallan uuden presidentin toimeensa-astumisen jälkeen ja sitten jotakin viikkoa myöhemmin, herättivät luonnollisesti kohta näitä ihmetteleviä kysymyksiä.

Mutta arveltiinpa sentään niiden olevan joitakin lapuanliikkeen edelläkäyneiden, tunnettujen otteiden myöhästyneitä peruja, ja kun hallitusvalta verrattain ripeästi ryhtyi näitä tapauksia tutkimaan, ei niihin tahdottu kiinnittää aivan suurta huomiota toivossa, että liikkeen johtavat piirit haluaisivat pidättää ja estää tällaisten väkivaltailmiöiden uusiutumista. Niin varsinkin, kun tasavallan presidentiksi juuri oli tullut mies, lapuanliikkeen alkuperäinen ehdokas, johon silläkin taholla siis luultiin luotettavan ja jonka asemaa ei luultu haluttavan harkitsemattomilla otteilla vaikeuttaa.

Mutta ne lausunnot, joita kuluneella viikolla ovat julkisuudessa esittäneet lapuanliikkeen johtomiehet, Herttua ja Kosola, ovat olleet suuressa määrin omansa heikentämään ja häivyttämään noita rauhoittuvan ajan toiveita. Niissä on näet varsin räikeällä tavalla uudistettu samalta taholta ennen esitettyjä uhmailuja ja uhkauksia.

Kun puhutaan Kyrön karhun käpälän mahdollisista uusista väkivaltaotteista, taikka tiedotetaan, että ainoastaan ehdollisesti alistutaan laeille kuuliaisiksi, niin kuin saatiin lukea Vihtori Herttuan U. Suomessa julkaistussa kirjoituksessa; taikka kun tapahtuneita laittomuuksia puolustetaan ja tarpeellisiksi julistetaan siihen tapaan kuin Vihtori Kosolan täkäläisessä lapualaiskokouksessa äsken pitämässä puheessa, joutuu rauhantilanteen säilymistä kaipaava kansalainen vakavasti epäilemään, onko todellakaan edellytyksiä siihen päämäärään pääsemiseksi. Epäilemään, onko mainitun liikkeen taholla tarkoitus siihen nyt edes uuden kurssin aikana pyrkiäkään ja luopua entisistä, oikeusjärjestystä syrjäyttäneistä menettelytavoistaan.

Tuollaiset lausunnot, joiden koko sävy on kaikkea muuta kuin rauhaarakastava, ovat joka tapauksessa omansa tekemään mielialan maassa taas levottomaksi ja kylvämään pettymystä ja katkeruutta niihin laajoihin kansalaispiireihin, joita vastaan ne ovat kohdistetut ja jotka ovat toivoneet, että täällä vihdoinkin olot ja kehitys saisi vakautua laillisiin, häiritsemättömiin, parlamentaarisiin uomiinsa. Kun jatkuvasta levottomuudesta ei voi olla muuta kuin vahinkoa maallemme, olisi jo aika, että mokomista uhmaavista eleistä vihdoinkin luovuttaisiin.

Lapuanliikkeen pettymistä Sunilan hallitukseen kuvaa Ajan Sanan pääkirjoitus 23.3.1931

Hallituksenvaihdos

Joka tapauksessa, meillä on nyt taas uusi, parlamentaarisen matematiikan suhdelukujen mukaisesti muodostettu hallitus, josta ei ole paljon enempää sanottava, kuin mitä jokunen päivä sitten lausuimme ylijohtaja Sunilan hallituslistan ensimmäisistä luonnoksista. Olkoonpa, että siinä on eräitä virasto- y.m. ammattipätevyydellä varustettuja henkilöitä, siinä on myöskin joukko tavallisia parlamentaarisia numerohevosia, joilla ei ole muita edellytyksiä hallitustehtäviin, kuin puolueensa edustaminen. Ja ennen kaikkea, se vankka, mahdollisimman suurta taloudellista asiantuntemusta edustava hallitus, jota kaikissa vakavasti ja ilman puoluesilmälaseja oloja tarkastavissa piireissä on katsottu jatkuvan ankaran ajan vaativan, se hallitus se ei ole.

Ohjelmajulistuksessaan, joka on luettavana toisessa paikassa lehteämme, uusi hallitus, paitsi sanoja laillisuuden ja järjestyksen ylläpitämisestä, joka ilman puheitakin tiettävästi kuuluu jokaisen hallituksen velvollisuuksiin, lupaa koettaa parastaan talouspulan vaikutusten helpottamiseksi ja tähdentää valtion menojen vähentämisen tärkeyttä. Tässä kohden ei ole muuta sanottavaa kuin…, tamen est laudanda voluntas, ja toivoa, että voimat ja kyky riittäisivät.

Tänään 90 vuotta sitten 9. maaliskuuta 1931 jyväskyläläinen Työn Voima piirsi uskomattoman hyvin ajan kuvaa: ”HITLER saksalainen fascistijohtaja --- Lyhyt luonnekuva suomalaisen Kosolan saksalaisesta suuremmasta aateveljestä.” Ja kuvan alla teksti: ”Hitler, Saksan Kosola.”

Tosin ”lehtemme kirjeenvaihtajan” teksti aliarvioi vahvasti vielä nousussa olleen Hitlerin mahdollisuuksia.

Asian ydin kuitenkin on, että aikataulujen kannalta talvella 1931 Saksassa äärioikeiston nousu oli vasta alullaan, mutta Suomessa sen torjuminen oli jo hyvässä vauhdissa. Italiassa Mussolini oli kyllä jo 1922 marssinut Roomaan, voittanut vaalit ja julistautunut 1925 diktaattoriksi. Suomessa esimerkiksi Santeri Alkio luonnehti jo kevään 1930 Vaasan Työn äänen kirjapainon rikkomista fascistien tekemäksi ja ilmeisesti saman kesän ”talonpoikaismarssi” otti mallia Mussolinin Rooman marssista - eikä Kosola mitenkään ujostellut läheisyyttään Mussoliiniin kuten oheinen kuva Italian lähettilään lahjoittaman muotokuvan rinnalla vuodelta 1933 kertoo.

Mutta suomalaisen oikeistoradikalismin uuden nousun tutkimuksessa 1920-1930 -lukujen vaihteessa tulee myös esiin samaa kuin muissakin Suomen historian vaiheissa. Asioita katsotaan joko vasemmalta tai oikealta ja ilman kestävää kytkentää ajan kansainväliseen ympäristöön tai kokonaiskuvaa.

Suomessa poliittinen mieliala oli 1920 -luvulla rauhoittumaan päin, ja sen uusi kiihtyminen alkoi varsin nopeasti vuonna 1929 kommunismin vastaisina kansalaiskokouksina, kommunistien provosoivina esiintymisinä ja lakkoina erityisesti satamalakkona sekä sen äärioikeistoon kytkeytyvänä lakkojen murtamisliikkeenä. Ensimmäiset merkittävät väkivaltaisuudet tapahtuivat talvella 1930 tappeluina ja kirjapainon rikkomisena, mitä seurasivat kansallisen mittakaavan kommunismin vastaiset ja pian oikeistoaktivistien kaappaamat Lapuan kokoukset, väkivaltaiset kyyditykset, kommunistein vangitsemiset, talonpoikaismarssi, hallituksen vaihtuminen, Lapuan liikkeen organisoituminen ja Ståhlbergin kyyditys lokakuussa 1930.

Vuoden 1930 lokakuun eduskuntavaaleissa suuntaus oli oikealle, mutta parlamentaarista demokratiaa kannattaneeseen kokoomukseen. Talven 1931 presidentinvaalit käytiin lapualaisten taholta kiihkeissä tunnelmissa, mutta tammikuun valitsijamiesvaalit päätyivät ratkaisemattomaan. Helmikuussa oikeiston ehdokas pääministeri P.E. Svinhufvud voitti niukasti maalaisliiton ratkaistessa perustelunaan luottamus Svinhufvudiin laillisuusmiehenä. Sen hän osoittikin heti alkuunsa torjumalla Lapuan laajan liikkeen painostuksen uutta Sunilan hallitusta muodostettaessa.

Edessä oli Suomen äärioikeiston lisääntyvä radikalisoituminen mm. sosialidemokraattisten työväentalojen naulitsemiseen sekä lopulta talvella lapualaisten sekava 1932 Mäntsälän kapina, jonka Svinhufvud ja Sunilan hallitus torjuivat erityisesti maalaisliittolaisten suojeluskuntalaisten tukemana. Seuraavat kesän 1933 eduskuntavaalit olivat oikeistolle katastrofi, ja J.K. Paasikivi palasi politiikkaan häätämään äärioikeiston kokoomuksesta.

Myös Saksassa vuosi 1930 oli äärioikeiston eli kansallissosialistien nousua. Puolue sai syyskuun 1930 vaaleissa 18,3 prosenttia äänistä, talven 1932 presidentinvaaleissa 37,3 ja saman vuoden valtiopäivävaaleissa vaaleissa 33,1 prosenttia, mitä seurasi Hitlerin tulo valtakunnankansleriksi tammikuun lopulla 1933. Sitä seuranneissa maaliskuun 1933 vaaleissa ääniä tuli 43,9 prosenttia äänistä, mitä seurasivat nopeassa tahdissa Hitlerin diktatuuria merkinneet hankkeet valtiopäivillä, hallinnossa ja omassa puolueessa.

Suomessa siis laajan kansan tukema parlamentaarinen demokratia torjui äärioikeiston heti alkuunsa samaan aikaan kun se voitti Saksassa tunnetuin seurauksin. Saksan tapahtumat tietenkin vaikuttivat myös Suomeen, mutta demokratian puolesta ja äärioikeistoa eli ensin Lapuan liikettä ja sen jatkajaa IKL:oa vastaan - IKL:oa joka sai vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 8,4 ja vuonna 1939 enää 6,7 prosenttia äänistä.

Tänään 90 vuotta sitten 2. maaliskuuta 1931 P.E. Svinhufvud astui tasavallan presidentin tehtävään. Edellisen vuoden aikana oli tapahtunut Lapuan liikkeen nousu, talonpoikaismarssi sekä Ståhlbergin kyyditys ja useiden vasemmistolaisten kyyditykset väkivaltasuuksineen.

Vuoden 1931 tammikuun puolivälin presidentin valitsijamiesten vaali oli päätynyt ratkaisemattomaan. Kiihkeän lehdistö- ja kansankokouskeskustelun jälkeen itse presidentin vaalissa 16. helmikuuta oikeiston ehdokkaana ollut Svinhufvud oli voittanut Ståhlbergin niukimmalla mahdollisella enemmistöllä – maalaisliiton valitsijoiden ratkaistessa tuloksen. Maalaisliiton valitsijamiehissa ratkaisevassa asemassa ollut Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen perusteli, että hän luotti Svinhufvudin olevan laillisuusmies - kuten sitten olikin.

Jo ensimmäisenä työpäivänä 3. maaliskuuta uusi presidentti kutsui luokseen kenraali Mannerheimin ja tarjosi hänelle puheenjohtajuutta puolustusneuvostossa, josta annettiin uusi asetus viikkoa myöhemmin eli 11. maaliskuuta. Presidentin ja Mannerheimin tapaamista seuranneena päivänä 4. maaliskuuta sotaväen päällikkö Aarne Sihvo esitti presidentille, että tämä nimittäisi myös ennalta mahdollisen sodan ajalle ylipäälliköksi Mannerheimin, ja sai vastaukseksi ”Se on hyvä”. Tuossa tilanteessa sekin merkitsi, että Svinhufvud työllisti ja sitoi Mannerheimin työsuhteeseen johtamaansa valtioon. Uusi puolustusneuvosto nimitettiin pääministerin sijaisena toimineen J.H. Vennolan johtaman valtioneuvoston viimeisessä esittelyssä 20. maaliskuuta.

Puolustusneuvostoon kuului Mannerheimin luottomiehen Rudolf Waldenin lisäksi ylin sotilasjohto, ja puolustusministerillä oli siinä läsnäolo-oikeus. Sillä ei ollut päätösvaltaa, mutta käytännössä neuvostosta tuli 1930 -luvun ajaksi keskeisin puolustusvoimien kehittämistä suunnitellut elin. Talvisodan alkuun mennessä neuvosto kokoontui yleisesikunnan komean talon Korkeavuorenkatu 21:n kirjastohuoneessa (kuva) 72 kertaa, ja upseerin palkkaa saaneella Mannerheimilla oli päivittäin käytössä oma työhuone samassa talossa.

Unto Hämäläinen on tehnyt ainulaatuisen talon ainutlaatuisesta historiasta hienon kirjan "Historian paraatipaikalla". Monien vaiheiden jälkeen valtion omistama talo ja sen Mannerheimin puolustusneuvoston aikaisessa asussa säilytetty huone päätyivät Senaatti-kiinteistölle, joka täytti niillä valtion kassaa ja omaa tasettaan eli remontoi ja myi tilat loistoasunnoksi sekä laittoi irtaimiston kierrätykseen. Nyt suunnitteilla on muistolaatta talon seinään.

Puolustusneuvoston toiminta loppui talvisodan alkaessa, ja uusi asetus siitä annettiin vuonna 1957. Neuvosto lakkautettiin uudesta perustuslaista johtuneissa järjestelyissä vuonna 2000.

Toimikautensa alettua 2. maaliskuuta 1931 presidentti Svinhufvud nimitti maalaisliiton J.E. Sunilan johtaman uuden hallituksen 21. maaliskuuta. Se oli vähällä kaatua jo runsasta viikkoa myöhemmin edellisen vuoden jälkiselvittelyyn, mutta toimi sitten seuraavan vuoden joulukuun puoliväliin asti. Näin se hoiti osaltaan myös seuraavan vuoden 1932 kevättalven Lapuan liikkeen Mäntsälän kapinan torjumisen. Vaikka Lapuan liike oli kannattanut kiivaasti Svinhufvudia, tämä ennakoi jo uutta hallitusta koottaessa olevansa myös käytännössä laillisuusmies.

Kun lapualaisten edustajat halusivat neuvotella Svinhufvudin kanssa uudesta hallituksesta, kuiva vastaus oli, että siitä asiasta presidentti keskustelee eduskuntaryhmien kanssa. Sunila II:n ministerit valittiinkin niin, ettei ketään rasittanut sympatia lapualaisiin. Niinpä jopa vasemmiston lehdet suhtautuivat siihen myönteisesti. Vastaavasti Lapuan liike jatkoi radikalisoitumistaan mm. alkamalla naulata kiinni sosialidemokraattien hallussa olleita työväentaloja ja organisoimalla paikallisyhdistyksiä kilpailemaan maalaisliiton kanssa.

Mannerheimin paluulla turvallisuuspolitiikan keskeiseen tehtävään oli oma taustansa, eikä hänen ja Svinhufvudin suhde ollut mutkaton. Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud oli tosiasiallisesti toukokuussa 1918 erottanut juuri vallankumouksen torjuneen hallituksen armeijan ylipäällikön. Samalta taholta oli myös muiden mukana torjuttu hänen suunnitelmansa hyökätä Pietariin heinäkuussa 1919. Kesällä 1921 Svinhufvud oli yllättäen tullut suojeluskuntapiirinsä edustajana puolustamaan hallitusta ja torjumaan oikeistoaktivistien yritys saada Mannerheim suojeluskuntien päälliköksi.

Svinhufvud rekrytoi osaamista ja lojaalisuutta

Sekä Svinhufvud että Mannerheim olivat kyllä kumpikin tukeneet 1920 -luvun alussa oikeistoa koonnutta aluksi varsin vähäveristä "Suomen suojeluliittoa", mutta kumpikin oli koko vuosikymmenen sivussa politiikasta. Mannerheim oli sen ajan periaatteessa tavallinen kansalainen, mutta käytännössä hyvin epätavallinen. Hänellä oli useita yhteiskunnallisia tehtäviä kuten Suomen Punaisnen Ristin puheenjohtajuus vuodesta 1922. Hän piti mestarillisesti huolta arvovallastaan ja sitä tukeneesta tyylistä sekä ulospäin näkyvästä elämäntavasta. 

Kaivopuiston kodin sisustus kertoi rinnakkain ruotsalaisen aatelissuvun, Venäjän keisariperheen läheisyyden ja hänen oman elämänsä tarinan. Sisustus kuten runsaat illalliset ulkomaisille ja kotimaisille vieraille kertoivat kahden vuosisadan venäläisten ja eurooppalaisten hienoimmasta mausta.

Mannerheim itse odotti ja useat hyväksyivät hänet protokollassa entisen valtionpäämiehen asemaan, ja jos joku ei sitä ymmärtänyt tuli sen myös huomaamaan – olipa vaikka valtionsa kuninkaallinen päämies. Hän matkusti kerran tai kaksi vuodessa mm. SPR:n puheenjohtajana pitkille ulkomaanmatkoille, joilla hän säilytti ja vahvisti suhteitaan eri maiden ajan johtaviin, erityisesti brittiläisiin eliitteihin – ja muodosti tilannekuvaa silloisesta ja tulevasta kansainvälisestä politiikasta. Kotimaassa siinä veti vertoja vain pankinjohtaja J.K. Paasikivi.

Epäilemättä presidentti Svinhufvud rekrytoi Mannerheimin pois ehkä näissä oloissa houkuttelevasta vallattomuudesta ja valtion palvelukseen myös kaikkea hänen osaamistaan ja suhdeverkostoa. Kotimaassa hänellä oli yllin kyllin yhteyksiä oikeiston erilaisiin virtauksiin, mutta myös silloin maalaisliiton keskeinen hahamo Artturi Leinonen kertoo muistelmissaan tavanneensa Mannerheimin säännöllisesti esittääkseen, miltä Suomi ja maailma näyttivät maalaisliittolaiselta kannalta. 

Ylintä poliittista johtoa neuvonantajana palveleva puolustusneuvosto oli perustettu jo 1924, mutta sen toiminta jäi vuosikymmenen aikana runsaaseen kymmeneen kokokseen niukoin vaikutuksin. Neuvoston kehittämistä pohdittiin jatkuvasti ja sen eri vaiheissa myös Mannerheim oli varhain esillä sekä mahdollisena puheenjohtajana että sotaväen päällikkönä. Vastustusta oli kuitenkin poliittisen kentän vasemmistosta maalaisliittoon ja osin kokoomukseenkin – ja innokasta kannatusta tuli lähinnä uudelleen aktivoituneessa aktivistioikeistossa.

1920 -luvun loppuun mennessä tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Talven 1918 haavat olivat laajan kansan enemmistölle vähitellen arpeutumassa ja taloudellinen tilannekin parani. Vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahduksen jälkeen kansainvälinen ja maan sisäinen ja tilanne alkoi kuitenkin jälleen kärjistyä ja nostaa uudelleen äärisuuntia vasemmalla ja oikealla.

Maan hallitukselle puolustusvoimien kehittäminen niukoin voimavaroin ja poliittisesti suuntautunein upseerein oli jatkuva päänsärky. Lähinnä jääkäreistä muodostuneesta uuden polven sotilasjohdosta kukaan ei näyttänyt nousevan auktoriteetiksi kurssikavereilleen. Mannerheim seurasi tarkoin lähipiirinsä kuten Rudolf Waldenin kautta nousevaa Lapuan liikettä, mutta oli aina äärimmäisen tarkka, ettei sotkenut itseään näkyvästi politiikkaan.

Itse asiassa Mannerheimin poliittinen osaaminen vastasi varsin hyvin Richard Neustadtin analyysiä maansa presidentin johtajuuden edellytyksistä. Olla sulkematta vaihtoehtoja ja sitoutua vasta kun on mahdollisimman varma ja voi toteuttaa päätöksen voimalla, nopeasti ja ulkoa katsoen epäröimättä. Kaikki valta on perimmiltään arvovaltaa kaikissa kansankerroksissa ja siksi sitä on pidettävä yllä kaikessa ulos näkyvässä sekä on varottava sekaantumasta julkisuudessa mihinkään, mikä heittäisi varjon. On oltava ammattimies ja on pidettävä huolta ammattimiehen maineesta, mihin kuuluu myös osaaminen palkita ja rangaista rivissä melskaavia.

Puolustusvoimien sisältä nousi 1920 -luvun lopulla ilmeisen ammatillisin perustein ajatuksia saada järjestystä aikaan kehittämällä puolustusneuvostoa, ja samaan aikaan radikalisoituvasta oikeistosta nousi toiveita omaksi koetun tulevan suurmiehen esille saamisesta. Uuden puolustusneuvoston valmistelu alkoi syksyllä 1930 ja monien vaiheiden jälkeen asia oli kypsä päätettäväksi uuden presidentin alkaessa.

Mutta kuten P.E. Svinhufvud myöskään Mannerheim ei tiukan paikan tullen vastannut innokkaimpien kannattajiensa odotuksiin. Ensin tuli vuoden perästä Mäntsälän kapina, jonka Svinhufvud torjui Sunilan hallituksen ja maalaisliittolaisen suojeluskuntalaisten tuella. Mannerheimin lähipiirin perinteiset yhteydet lähelle lapulalaisia huolestuttivat monia sekä silloin että myöhemmin, mutta lopulta hänen toimintatapansa mukainen pidättyvyys tuotti pettymystä kummallekin puolelle. Hänen erittäin hyvin tuntemissa Euroopan oloissa nähtiin juuri noina vuosina myös aivan toisenlaisia ratkaisuja.

Sitten tuli vuonna 1933 juuri ennen eduskuntavaaleja toukokuun 16. päivän paraatin 15 -vuotisjuhlan puhe, jossa Mannerheim kehotti unohtamaan vanhat riidat ja kokoamaan kansaa vastaamaan tuleviin yhteisiin haasteisiin. Se harmitti monia perinteisiä kannattajia niin paljon, ettei esimerkiksi suojeluskuntien Hakkapeliitta -lehti julkaissut puhetta ollenkaan. Sitä seurasi oikeiston tappio vaaleissa ja Paasikiven paluu kokoomuksen johtoon häätämään äärioikeisto puolueesta ja sen liepeiltä.

Kun tänään koettaa saada selvää, mitä Suomessa tapahtui 1920 ja 1930 -luvuilla havaitsee saman ilmiön kuin sitä edeltäneestä ajasta. Historiaa on kirjoitettu todistamaan, että meikäläiset olivat oikeassa ja heikäläiset väärässä. Kuitenkin se aika oli demokraattisen ja yhtenäistyvän laajan kansan eli kansakunnan nousua ja äärisuuntein torjumista sekä oikealla että vasemmalla.

Tänään 90 vuotta sitten 16.2. 1931 valittiin Suomen kolmanneksi presidentiksi P.E. Svinhufvud. Se oli tiukka paikka.

Valitsijamiesvaalissa 15.-16. tammikuuta SDP:n Väinö Tanner oli saanut 90 paikkaa, Maalaisliiton Kyösti Kallio 69 paikkaa, Kokoomuksen P.E. Svinhufvud 64 paikkaa, Edistyspuolueen K.J. Ståhlberg 50 paikkaa sekä RKP 25 ja Pienviljelijät 2 paikkaa.

Nyt varsinaisessa valinnassa ensimmäinen äänestyksessä äänet jakautuivat Tanner 90, Svinhufvud 83, Kallio 64, Ståhlberg 58. Toisessa äänestyksessä: Ståhlberg 149, Svinhufvud 98, Kallio 53. Ja ratkaisevassa kolmannessa Svinhufvud 151 ja Ståhlberg 149.

Kuukauden aikana keskustelu oli käynyt kiihkeäksi. Valitsijamiesvaalin perusteella lopputulosta ei voinut ennakoida, mutta Maalaisliittoa lukuun ottamatta muiden ryhmien linnoittautuminen näytti selvältä Ståhlbergin taakse 140 äänellä ja Svinhufvudin noin 90 äänellä. Ratkaisu jäi siis maalaisliittolaisille valitsijamiehille 69 äänellään. Heidän mielipiteensä taas kulkivat eri suuntiin.

Syksyllä Maalaisliiton puoluekokous oli äänestänyt melko niukalla erolla Kyösti Kallion puolesta ja pudottanut ehdokkuudesta istuvan presidentin Lauri Kristian Relanderin erityisesti tämän monien mielestä liian pehmeän asenteen vuoksi Lapuanliikkeeseen. Ratkaisemattomaan päätyneen valitsijamiesvaalin jälkeen Relander itse ja erityisesti hänen vaalipiirinsä karjalaiset aktivoituivat ajamaan Relanderin jatkokautta maalaisliittolaisten ja kokoomuslaisten äänin. Edellisen vuoden Lapuanliikkeen nousun ja Ståhlbergin kyydityksen jälkeen taas Ståhlbergilla tasavaltalaisena laillisuusmiehenä oli Maalaisliitossa vahvaa kannatusta.

Lapualaisten tammi-helmikuun keskustelu meni Svihufvudin puolesta Ståhlbergia vastaan kiihkoilun puolelle. Vihtori Kosolan johdolla järjestettiin ”maakuntakokouksia”, lapualais-maalaisliittolaisten” kokous, perustettiin Lapuanliikkeen osastoja ja lopulta muutamaa päivää ennen vaaleja liikkeen Aktivisti -lehti julkaisi takavarikoidun numeron, jossa kehotettiin seuraamaan Eugen Schaumanin ja Bobi Sivenin jälkiä, jos Ståhlberg valitaan. Pääministeri P.E. Svinhufvud puolestaan ehti juuri ennen sitä julistamaan tiedonannon, jonka mukaan tulevan vaalin tulosta on kunnioitettava ja hallitus tulee pitämään huolta järjestyksestä maassa.

Ratkaisevaan asemaan tuli itsekin valitsijamieheksi valittu Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen. Hän oli Ilkan kirjoituksissaan vaatinut maalaisliittolaisia pysymään mahdollisimman pitkään Kallion takana. Mutta sillä linjalla viimeiseen äänestykseen todennäköisesti menisivät Svinhufvud ja Ståhlberg.

Muistelmiensa mukaan Leinonen ei ollut kannastaan varma vielä Helsinkiin lähtiessään. Hän jatkaa junamatkan mietteistään: Ståhlberg ”oli täysin selvällä kannalla Lapuan liikkeeseen nähden… Mutta sopisiko hän presidentiksi juuri nyt? Jyrkästi kirjaimesta kiinni pitävä, hengenlaadultaan jollakin tavoin ahdas mies, joka ei osaa taipua vähääkään pikkuasioissa voittaakseen sitten suuremmissa…. Svinhufvud 'ymmärtäisi' ehkä liiaksikin lapualaisuutta, mutta jyrkkänä laillisuusmiehenä hän asettaisi kyllä aikanaan rähinänpidolle sulun, ja heidän omana miehenään hän voisi sen helpommin asettaakin. Henkilökohtaisestikin pidin enemmän Ukko-Pekasta.”

Kalterijääkäri Leinosella oli pitkä kokemus Svinhufvudista, joista yksi oli kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksesta. Siinä vuoden 1918 voittojen ja tappioiden jälkeen rivisuojeluskuntalaiseksi palannut Svinhufvud oli yllättäen piirinsä edustajana liittoutunut Leinosen kanssa puolustamaan hallituksen ylintä valtaa suojeluskuntiin oikeistoaktivisten kaappausta vastaan. Myös Svinhufvudin kannanotto laillisuuden puolesta selvitti tilannetta juuri ennen valintaa.

Maalaisliiton valitsijamiesten kokous valitsi ryhmän puheenjohtajaksi Artturi Leinosen, Jussi Niukkasen ja P.V. Heikkisen. Ryhmä päätti pysyä mahdollisimman pitkään Kallion takana, mutta useat lipesivät siitä Ståhlbergin kannalle jo ensimmäisessä ja toisessa äänestyksessä. Samaan aikaan Leinonen ja häntä pitempään kahden vaiheilla ollut Niukkanen kävivät oman ja muiden ryhmien kanssa kiivaita neuvotteluja, joissa nousi esiin myös itsekin aktiivisesti asiaansa ajanut Relander. Lopulta Leinonen ja Niukkanen pääsivät keskenään sopimukseen Svinhufvudin kannattamisesta.

Maalaisliiton valitsijamiesryhmässä Leinosta syytettiin pelkuruudesta. Toisessa äänestyksessä Ståhlberg jäi yhtä ääntä vaille enemmistöstä. Ennen viimeistä äänestystä Ståhlbergin äänestäjiksi ilmoittautuneet ylistarolainen Jaakko Loukko, lappajärveläinen Juho Nyyssölä ja ”Lapin vaalipiirin edustaja” ottivat yhteyttä Leinoseen. Tiukan  keskustelun jälkeen he sanoivat vasenmielisesti äänestävänsä Svinhufvudia.

Kellojen soidessa ratkaisevaan äänestykseen saliin viime tingassa ryhmäkokouksesta menneet kymenen maalaisliittolaista jäivät loukkuun liian täyteen hissiin. Tilanne näytti toivottomalta, mutta pohjalaiseen tapaan yhdellä oli vyöllään helapää puukko, jolla hissin lukko avattiin ja Svinhufvud saatiin valittua.

Vuotta myöhemmin Suomessa oli Lapuanliikkeen Mäntsälän kapina, ja se osoitti valinnan osuneen oikeaan.

Tänään 90 vuotta sitten 14.2. 1931 Suomen nuorta demokratiaa haastaneen Lapuanliikkeen kiihotus saavutti yhden äärimmäisyytensä. Kaksi päivää aikaisemmin pääministeri P.E. Svinhufvud oli antanut 16.2. tapahtuvasta tasavallan presidentin valinnasta lausunnon, jonka syynä olivat lapualaisten jyrkät puheenvuorot K.J. Ståhlbergista.

Pääministerin tiedonanto presidentinvaalin johdosta

Sen johdosta, että sanomalehdissä on tulevaan presdidentinvaaliin nähden ollut erinäisiä harkitsemattomia ja osittain uhkaavia lausuntoja, jotka ovat herättäneet levottomuutta monella taholla, on pääministeri Suomen Tietotoimiston tiedusteluun, mitä hän ajattelee asemasta, vastannut seuraavaa:

"Olen jo ennen tuonut julki vaatimuksen, että kaikkien on tyydyttävä presidentin vaalin ratkaisuun, huolimatta siitä, mikä tulos on. Hallitus seuraa tarkasti tilannetta ja tietää velvollisuutensa järjestyksen ylläpitämiseksi maassa. Se on siinä tarkoituksessa antanut tarpeelliset ohjeet viranomaisille ja ryhtynyt erinäisiin muihinkin toimenpiteisiin.”

Hallitus myös toimi kuten sen pääministeri sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin Lapuanliikkeen Aktivisti lehti julkaisi sivun, jossa oli Eugen Schaumanin ja Bobi Sivénin kuvat sekä teksti:

”Laukauksia.

Kaksi todellista aktivistia

Kesäkuussa 1904 herättivät Eugen Schaumanin ampumat revolverin laukaukset Suomen kansan. Ne olivat merkkilaukauksia, joita seurasi vuosien kuluttua uusia ja useampia.

Tammikuussa 1921, siis 10 vuotta sitten, kajahti Karjalassa jälleen laukaus, Karjalan sankarin, Tarton rauhan uhrin aseesta.

Näinä päivinä on meillä syytä muistaa näitä kahta todellista aktivistia, sillä jälleen tarvitaan samanlaisia uhrautuvia miehiä.

Kunnia kunnian miehille!”

Sitä seurasi samassa hengessä runo Epäilisitkö?

Aktivistin numero takavarikoitiin heti oikeusministeri Karl Söderholmin päätöksellä, joka sai laajaa huomiota ja tukea. Mm. sosialidemokraattien Kansan Lehden koko etusivun otsikko oli:

VIHDOINKIN LUJA OTE, RIETASTA KIIHOITUSTYÖTÄ HARJOITTAVAN AKTIVISTIN SUHTEEN

Maalaisliiton johtava lehti Ilkka uutisoi etusivullaan:

AKTIVISTIN tämänpäiväinen takavarikoitu numero oikeusministerin määräyksestä.

Samalla määrättiin pidätettäväksi Aktivistin toimittajat, jotka olivat ottaneet osaa numeron toimittamiseen.

Eilen illalla pidätettiin Lapualla aputoimittajat Kivinen ja Eerolainen, joista viimeksi mainittu pääsi karkuun. Toimittaja Viitaa ei ole vielä saatu pidätetyksi. Hän on nähtävästi Kokkolassa.

AKTIVISTIA TAKAVARIKOITIIN KOKKOLASSA YLI 6.000 KPL

VAASAN LÄÄNIN MAAHERRA EHDOTTANUT, ETTÄ AKTIVISTI LAKKAUTETTAISIIN.

Ilkan laajassa uutisessa oli varsin tarkkaa kuvausta päivän tapahtumista.

Myöhemmin ilmoitetaan: Tutustuttuaan Aktivistin viimeisimmässä numerossa olleisiin räikeisiin artikkeleihin, antoi sisäasiainministeri Kuokkanen eilen iltapäivällä Vaasan läänin maaherralle määräyksen ryhtyä toimenpiteisiin niiden Aktivistin toimittajien pidättämiseen, jotka ovat syyllisiä näitten artikkelien julkaisemiseen. Samalla antoi sisäasiainministeri määräyksen toimittaa kotitarkastuksen Aktivistin toimituksessa.

Kaksi aputoimittajaa pidätetty.

Lapuan poliisiviranomaiset pidättivät eilen illalla klo 8 aikaan Lapualla Aktivistin aputoimittajat Urho J. Kivisen ja Kosti Paavo Eerolaisen. Mainittakoon, että edellämainittu Kivinen on kotoisin Jurvasta ja on hän tullut tunnetuksi m.m. siitä, että hän viime syyskesällä kirjoitti Aktivistiin eräitä räikeitä artikkeleita.

Saatuamme tänään tietää, että Eerolainen olisi päässyt eilen illalla karkaamaan, tiedustelimme läänin maaherralta, onko tässä tiedossa perää.

Kyllä, kuului vastaus.

Hänet pidätettiin Kosolan talossa. Tällöin hän pyysi saada mennä yläkertaan noutamaan laukkuaan. Kokkolalainen poliisi, joka oli lähetetty ottamaan pidätettyjä vastaan, kuljettaakseen heidät Kokkolaan, antoi luvan. Kun Eerolainen kuitenkin viipyi liian kauan, tuli poliisi epäileväksi ja meni itsekin yläkertaan. Tällöin havaittiin, että pidätetty oli livistänyt eikä hänestä löydetty jälkeäkään. Luonnollisesti poliisiviranomaiset tekevät kaikkensa Eerolaisen pidättämiseksi. Kivinen sensijaan vietiin Kokkolaan, jossa tänään toimitetaan kuulusteluja.

Kosola oleskelee Helsingissä.

Maaherra Martonen ilmoitti eilen illalla, että Aktivistin päätoimittaja Vihtori Kosola ei ole Lapualla, vaan lienee Helsingissä.

Takavarikko ja sitä seurannut Aktivistin lakkauttaminen kietoutuivat samaan aikaan kiivaimmillaan olleeseen keskusteluun seuraavasta presidentistä. Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli maan johtavia Lapuanliikkeen vastustajia ja hän oli tammikuussa valittu keskeinen maalaisliiton presidentin valitsijamies. Leinonen kirjoitti samana Ilkkaan pääkirjoituksen otsikolla Haaksirikko.

Sellaista loppua kuin mikä Lapuanliikkeen osaksi näyttää nyt tulevan, ei olisi kukaan kommunisminvastaisen kansanliikkeen alkuaikoina voinut aavistaa. Jos silloin olisi väitetty, että tarvitaan vain vuoden verran aikaa siihen, kun kansanliike itse tuhoaa itsensä, ei kukaan olisi uskonut. Sehän olisi tuntunut täysin mahdottomalta siitä syystä, että maamme porvarilliset ainekset, pieniä joukkoja lukuun ottamatta, antoivat kansanliikkeen pyrkimyksille täyden kannatuksensa.

Kerrattuaan Lapuan liikkeen vaiheita vuoden aikana, Leinonen jatkoi:

Onhan nimittäin nyt jouduttu jo niin pitkälle, että valtiollinen murha saa yllykkeensä tuon kansanliikkeen äänenkannattajasta, siitä samasta lehdestä, jota aivan äskettäin liikkeen varsinainen johtaja on suositellut kaikkien niiden luettavaksi, jotka haluavat pysyä selvillä Lapuanliikkeen tarkoitusperistä….

Valtiovallan toimenpiteet ovat olleet välttämättömiä, sen täytyy jokaisen ymmärtää. Ne tulevat vain ehkä liian myöhään, sillä se edesvastuuton pahan, panettelun ja uhkailun kylvö, mitä siltä taholta jo aikaisemmin on harjoitettu, on ollut omansa mitä suurimmassa määrin repimään ja myrkyttämään mieliä. Jopa siinä määrin, että Aktivistin viimeisimmät kaameudet saattavat tuntua nyt jo monista hyväksyttäviltä tai ainakin »ymmärrettäviltä». Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Omaa kantaansa kaksi päivää myöhemmin tapahtuneessa presidentin vaalissa ennakoiden Ilkan päätoimittaja päättää:

Se sama mies, jonka kansanliike itse asetti presidenttiehdokkaakseen, ja josta Suomen kansalla ei ole muuta kuin hyvää sanottavana, on nyt ollut pakoitettu ryhtymään taisteluun, jota mikään arvostaan kiinnipitävä ja maansa parasta tarkoittava hallitus ei olisi voinut jättää tekemättä. Hallitus on aivan oikein oivaltanut, että Lapuanliikkeen äänenkannattajan nyt ja aikaisemmin suosittelemat menettelytavat veisivät ennen pitkään maamme täydelliseen turmioon.

Sen se on tahtonut nyt estää. Pystyykö se yrityksissään, sen tulevat lähiajat näyttämään. Sitä kuitenkin toivomme ja sen onnistumiseen uskomme.

Tilanne ei kuitenkaan ollut vielä kokonaan selvä sen enempää presidentin vaalin kuin Lapuanliikkeen osalta.

Näinä päivinä 90 vuotta sitten tehtiin Vihtori Kosolan johdolla lapualaisten yritys otteen saamiseksi maalaisliitto-keskustaan, ja jos siinä ei onnistuta hajottamiseksi.

Sillä oli taustansa.

Itsenäistymisen vaiheiden jälkeen Suomi alkoi vakiintua, mutta ei laidoilta.

Kommunistien maanalainen toiminta eteni. Samaan aikaan heidän radikaalein ohjelmin esiintynyt, mm. Sulo Wuolijoen johdolla toiminut Suomen Sosialistisen Työväenpuolueensa sai vuoden 1922 eduskuntavaaleissa valtakunnallisesti kannatusta 14,8 % - mutta Pohjois-Savossa 38 %, Lapissa 35% ja Oulun läänissä 29%.

Ajan oloissa kommunistien sisäpolitikkaa oli osa Neuvosto-Venäjän ja sen Kominternin ohjaaman kaksijakoisen politiikan soveltamista Suomeen. Sen toinen Suomessa tuolloin tuntematon puoli oli pohjoista Eurooppaa rauhoittanut yhteistyö Saksan kanssa ja Skandinavian tasapainopolitiikka Englannin suuntaan. Tässä tilanteessa suomalaisen oikeiston pelkoja radikalisoi kuitenkin Neuvosto-Venäjän paluu useisiin muihin vanhan keisarikunnan rajamaihin.

Oikeistossa perustettiin joulukuussa 1923 Suomen suojeluliitto, jonka kommunismin sekä sen myötäilyn vaaroista varoittaneen vetoomuksen allekirjoittajina olivat mm. P. E. Svinhufvud, Mannerheim, R. A. Wrede ja J. R. Danielsson-Kalmari, Kai Donner ja Martti Pihkala.

Ensimmäistä maailmansotaa seurannut Euroopan tilanne alkoi vakiintua 1920 -luvun lopulle tultaessa, mutta vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahdusta seurasi taloudellinen käänne, jonka poliittiset vaikutukset alkoivat seurata Italian fasismia mm. Saksassa, Espanjassa, Puolassa – ja myös maatalouspulan Suomessa.

Joulukuussa 1929 Suomessa aktivoitui uuden johtajansa everstiluutnantti Arne Somersalon johdolla hiljaiseloa elänyt Suomen Suojeluliitto järjestämällä eri puolilla maata useita suuren menestyksen saavuttaneita kansalaiskokouksia keskeisenä sisältönään maan hallituksen arvostelu liian pehmeistä otteista kommunismia vastaan.

Tähän kansalaiskokousten sarjaan kytkeytyi keväällä 1930 Lapualla tappelu paikallisten miesten ja sinne tulleiden punapaitaisten kommunistien välillä, Vaasan Työn äänen kirjapainon rikkominen, Lapuan kommunismin vastainen kokous, kyyditykset itärajalle niihin liittyneine murhineen, talonpoikasmarssi, syksyn Ståhlbergin kyyditys – ja Maalaisliiton asettuminen vastustamaan nousevaa Lapuan liikettä, jonka todellinen johto oli pian maan vanhalla äärioikeistolla.

Näinä päivinä 90 vuotta sitten vuonna 1931 ristiriidat maassa olivat kärjistyneet entisestään. Tammikuussa oli pidetty ratkaisemattomaan päätyneet presidentin valitsijamiesvaalit, ja edessä oli runsaan viikon perästä 16. helmikuuta tasavallan presidentin valinta. Vihtori Kosola oli ollut kesän 1930 talonpoikaismarssin päähahmo, mutta hän oli törmännyt Maalaisliiton johtoon ja erityisesti Ilkan päätoimittajaan Artturi Leinoseen.

Lapuan liike oli alkanut kommunismin vastustamisen merkeissä ja jatkanut siitä sosialidemokraattien vastustamiseen. Seuraavaksi oli vuorossa maalaisliitto. Liike oli jo alkanut perustamaan omia paikallisosastojaan, ja nyt piti yrittää saada ote maalaisliitosta tai ainakin mukaan mahdollisimman monia maalaisliittolaisia. Sitä varten kutsuttiin 9. helmikuuta Helsinkiin Hankkijan talon saliin ”lapualais-maalaisliittolaisten” kokous.

Paikalla oli 134 osanottajaa, joiden kaikkien maalaisliittolaisuudesta ei ollut tietoa. Sihteerinä toimi edellisen vuoden kyyditysten keskeinen organisoija sekä tuleva Mäntsälän kapinan yllyttäjänä ja julkilausuman kirjoittajana tuomittu Artturi Vuorimaa.

Lapuan liikkeen Ajan Suunta otsikoi kokousuutisensa:

”Suora kansanliikkeen kanta lapualaismaalaisliittolaisten kokouksessa. ’Kansalliset ristiriidat ja luokkavastakohdat on tasoitettava.’ ’Jos maalaisliiton puoluejohto ja sanomalehdistö jatkuvasti asettuvat vastustamaan kansanliikettä, se johtaa hajaannukseen.’

Otsikko tiivisti kokouksen julkilausuman ajatuksen.

Maalaisliittolaisten vastausta ei tarvinnut odottaa.

Eteläpohjalaisen sielunelämän hyvin tunteneen Artturi Leinosen ja Ilkan oli ilmeisen helppoa uutisoida kriittisesti Vihtori Kosolan lapualaisten kokoukseen siteeraamalla sellaisenaan sen julkilausumaa ja puheenvuoroja. Sitä täydensivät pääkirjoitus ja päätoimittajan Karhuvainion Esa nimimerkin kirjoitus.

Ilkan pääkirjoitus 10.2.1931

Eilen oli Helsingissä lapualais-maalaisliittolaisten kokous… kokouskutsussa sanottiin, että ”maalaisliitossa on paljon lapualaismielisiä ja heidän vakaumuksensa on järkkymätön” ja kun nämät piirit eivät ole ”olleet riittävästi edustettuna asioiden kulkua puolueen piirissä määrättäessä”, niin on ryhdytty tähän kokouspuuhaan. Myöskin ilmoitettiin maalaisliiton sanomalehdistön esiintymisen olevan sellaista, että on ”pakko saada asiaintilaan korjausta”…. siinä' otetaan harkittavaksi lapualais-maalaisliittolaisen ryhmän perustaminen maalaisliiton piiriin….

Etelä- Pohjanmaata ei tällaisista valtuutuksista voi olla kysymystä kuin ani harvoilta paikkakunnilta, koska täällä ei yksinkertaisesti ole lapualaismielisiä maalaisliittolaisia kun niin mitättömän vähän, etteivät ne muodosta mitään sellaisia piirejä, joissa kokoukset, edustus ja valtuudet tulisivat kysymykseen…

Tällaisissa kokouksissa valitut valtuutetut sitten niissä harvoissa paikoissa missä sellaisia on valittu menevät Helsinkiin tekemään päätöksiä, joissa esitetään vaatimuksia maan suurimmalle porvarilliselle puolueelle. Kansan nimissä! Vaikka useimmat osanottajat edustavat vain itseään. Kuinka tämä sopii yhteen sen periaatteen kanssa, joka on lausuttu kokouskutsussa, että tämä toiminta tapahtuu ”todellisen väärentämättömän kansanvallan saavuttamiseksi ja turvaamiseksi”, sitä emme jaksa käsittää….

Emme myöskään sitä, että nämät kokouspuuhaajat pitävät itsestään selvänä, että he voivat perustaa jonkun lapualais-alajärjestön maalaisliittoon… Toimia mukana ja tuoda esille omia ajatuksiaan, siihen on kyllä tilaisuutta. Mutta jonkunlaista painostusta harjoittavana erikoisryhmänä, omia yhteiskunnallisia taloudellisia tai valtiollisia erikoispyrkimyksiä ajaen ei lapualaisuus voi maalaisliiton nimissä esiintyä, siksi paljon sen tämänhetkinen suunta ja menettelytavat poikkeavat siitä, mitä maalaisliitto puolueena voi hyväksyä.

Karhuvainion Esa (10.2.1931)

Puheloo lapualaas-maalaisliittolaisille

Ne kun ovat ollehet sielä Helsingis vääntämäs matkahan jonkinlaasta uutta maalaasliittua, eli sellaasta haaraliikettä eli miksi ne parahite sitä ajatteloo…. Syynä kuuluu olevan se, ettei tämä vanha maalaasliitto oo oikeen ottanu korvihinsa mitä nämä haaraliikkeen miehet ovat sanonehet. Ja siiloon ei muuta kun oma yhdistys pystyhyn.

Sanomalehdet kans ovat puhunehet kuulemma liikanaasia eiväkkä oo ymmärtäny isänmaallisuutta. Ja puoluetkokous on lausunu sopimattomia ajatuksia….

Ne poijat luuloovat, että siinä ei oo muuta kun tehdä muutamia ponsia ja käskiä miehet ne hyväksymähän ja sitten lausua halveksuminen kaikille vanhoollen tekijööllen ja julistaa Suomen kansallen, että nyt me teimmä tämän uuden puoluehen, tulkaas nyt tänne! …. Meillä on tosi isänmaallinen meininki!

Te vähättä, ettei maalaasliitto oo teillen kyllä isänmaallinen, ja sentähden teidän täytyy saada oma meininki pystyhyn. Te väitättä, että teistä on puhuttu pahaa, teistä, jokka sanetta ittiännä lapualaas-maalaasliittolaasiksi. Ja että teidän hommianna on pantu vastahan. Joo, kyllä on pantu….

No, oliko väärin että varootettihin? Eikö menny vikahan, kun kärryyllen paiskattihin valtakunnan entinen prisitäntti?... Ja kun hommattihin taloonpoikaasmarssia ja meinattihin siitä laittaa sellaanen nyrkinnosto koko laillisellen esivallallen ja hallituksenmenollen että kellään ei olsi enää mitään sanomista…

Tuntuu melkeen siltä, että teillä on sydämmellä jotakin liika pientä asiaksi nuon suurehen puuhaan, tykkäättä olevanna niin suuria miehiä ettei teidän varpahillen saa astua, ja nyt kattotta astotun…

Mutta suuni mä puhun puhtahaksi ny niinkun ennenkin, ja sanon: heittäkää pois aikanansa! Älkää vilttikö ruveta miksikään maälaasliiton ”tulenkantajiksi”, ja juoksemahan herraan narriina, vakaaset taloonpoikaaset miehet! …

Sillä kyllä te ootta miehet nyt pakoon muiden asialla, ei oikeeden suomalaaskansallisten ja kansanvaltaasten ja isänmaallisten taloonpoikaan, vaikka niillä nimillä uikuttakin. En mä ollenkaan väitä teitä väärämielisiksi enkä pahaa meinaaviksi, pois ne, mutta ootta antanu ittiännä narrata.

Suomenmaan pakinoitsija 10.9.1931

Aikaisemmissa maalaisliittokokouksissa ovat Hankkijan salin täyttäneet känsäkouraiset talonpojat, sellaiset, joista jo päältäpäin näkee, että he elättävät itsensä ja lähimmäisensä peltojaan muokkaamalla eikä puheita pitämällä. Mutta tällä kerrallapa niitä ei siellä näkynyt edes siemeneksi. Seurakunta oli etupäässä nuorenpuoleista kyyditystyöiäisjoukkoa. Sinne oli kyllä erehtynyt vanhempia ja kokeneempiakin, sellaisia suuruuksia kuten; Santeri Timonen, Vietti Nykänen, Jaakko Kivi, Antti Juutilainen ja tietysti itse pääorganisaattori Vihtori Kosola ja Paavo Rantala. Kokouksen sihteerin tehtäviä näkyi antaumuksella hoitelevan… maalaisliittolainen kuin Artturi Vuorimaa. Minkä maalaisliiton paikallisosaston kautta Vuorimaa kuulun puolueeseen ei kyllä ole meidän eikä taida olla kenenkään muunkaan tiedossa. Mutta joka tapauksessa maalaisliittoa hän siellä näkyi edustavan.»

Hannes Gebhard MTK:n kokouksessa 9.2.1931

Helsingissä oli samaan aikaan koolla MTK:n valtuuskunta. Tuohon aikaan vuonna 1917 perustettu järjestö oli vielä vanhasuomalaisten eli kokoomuksen enemmistön johdossa kunnioitettuna hahmonaan Hannes Gebhard. Ajan oloissa myös hänen puheenvuoronsa oli varsin merkittävä suuntaviitta. Hän kertoi edellisen syksyn matkastaan juuri Ståhlbergin kyydityksen aikana.

Matkustin silloin Balkanilla, tarkemmin sanoen Bulgariassa. Eräällä asemalla minulle näytettiin maaseutulehteä, joka oli hyvin rähjäisen näköinen. Mutta eikös siinä ollut suurin otsikoin uutinen Ståhlbergin kyydityksestä. Nyt professorin balkanilaiset seuralaiset kysyivät, kuinka tuollainen voi olla mahdollista? Mutta hän ei voinut sanoa mitään. Sanoi, ellei milloinkaan ennen ole niin paljon hävennyt maansa puolesta kuin tuon kyydityksen kuultuaan. Mutta vielä ikävämmäksi kävi tilanne, kun selvisi. että ryöstön järjestäjä oli yleisesikunnan päällikkö. Professorin bulgarialaiset seuralaiset olivat sanoneet, että pahinkaan maantierosvo ei heillä pistä hyppystään sellaiseen, vaikka ollaankin Balkanilla. Me olemme aina pitäneet Balkanin maita ja Meksikkoa esimerkillisinä ryövärimaina. Mutta hävetä sai siellä viime kesänä suomalainen.

Tuolloin ei tiedetty, mitä tuleman piti, ja nyt voi vain kunnoittaa ajan tinkimättömiä demokrataian puolustajia ja äärisuuntia torjuneita.

---------------

Lähteitä

Artturi Leinonen: Vuosikymmenten valinkauhassa, muistelmia III

Lasse Kangas: Esitemiä vuosista 1920-1939

Kansalliskirjasto, dgiarkisto lehdistöstä vuoteen 1939

Näinä päivinä 90 vuotta sitten äärioikeiston kampanja Maalaisliittoa vastaan oli kiihtymisvaiheessa. Lapuan liike yritti toden teolla saada otetta Maalaisliittoon ja samaan aikaan hajottaa sitä. Lapualaiset perustivat myös omia osastoja ja liikkeen lehdet Aktivisti ja Ajan sana sekä ajalle tyypilliset kokoukset radikalisoituivat yhä enemmän. Kuvassa on esimerkkejä.

Aktivistin kyydityksiä perustelevassa ja kyydittäjiä rohkaisevassa artikkelissa tulee esille lapualaisten keskeisiä teemaoja. Tuossa vaiheessa kyydittäjät olivat saaneet jo useita oikeuden tuomioita. 

"Nämä ns. kyyditykset ovat rikoksena kansanliikkeen päämääriin nähden mitättömän pieniä, mutta niiden vaikutusta ja tarpeellisuutta ei voida kieltää. Ne olivat rajun ja voimakkaan liikkeen rajuja ilmenemismuotoja. Niitä ei mikään mahti voinut estää. Edesvastuuntuntoiset miehet ryhtyivät sanoista tekoihin..."

" 'Me teemme mitä tahdomme', ne sanat ilmaisevat paljon... Ne sanat eivät liioittele hituistakaan. Me teemme mitä isänmaan onni ja menestys kulloinkin vaatii..." 

"Tuomitut! Te jotka jo olette rangasituksen saaneet ja Te, joita se vielä odottaa! Kestäkää horjumatta! Ette ole yksin..." 

Kajaani oli kokoomuksen lehti ja se julkaisi ajalle tyypillisen nimimerkki "Lapulaisen" kirjoituksen "Vapaille talonpojille", joka oli tähdätty Maalaisliiton johtajia vastaan.

"Joka varsinkin viimeksi kuluneen vuoden aikana on seurannut sitä kurjaa talonpojilla kyntämistä, jota puoluejohtajain häpeämätön joukko on meillä harjoittanut, on joutunut ihmettelemään suomalaisen talonpojan kärsivällisyyttä, etten sanoisi sokeutta. Onko koskaan niin ilkeästi talonpoikia johdettu harhaan..."

"Karistakaa toki pian herrat niskoiltanne. Älkää kärsikö mitään käskijää. Älkää kuunnelko ketään, ainoastaan vapauden ääntä... Valitkaa miehet helmikuun 9 p. Helsingissä pidettävään maalaisliittolais-lapulalaisten kokoukseen. Se on vastaus pettäjillenne." 

Suomenmaa vastasi "Ryssiä ja roistoja" -artikkelilla Kajaanille sekä samoina päivinä ilmestyneisiin Lahti lehden uutiseen Vihtori Kosolan puheesta ja Uuden Suomen uutiseen kenraali Hannes Ignatiuksen puheesta.

Vihtori Kosolan mukaan "Lapuan liikettä vastustavat ne, jotka ovat ryssien ystävät ja jotka pakenivat piiloon vapaussodan päivinä tai jotka jäivät kotiin silloin kun suomalaisten miesten oli noustava ase kädessä torjumaan idän vaaraa." Hannes Ignatiuksen mukaan taas maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja (Kalle Lohi) on "sellainen henkilö, joka - jos hän Ranskassa olisi - joutaisi joko Pirunsaarelle tai kaleerivangiksi tuomittavaksi."

Suomenmaa päätti vastauksensa: "Ryssien ystäviä ja muserrettavia roistoja - sitä me nyt vähintään olemme oikeiston mielestä. Se on herjausta, joka ei tosin pysty likaamaan meitä, mutta on kyllä muodostuva lausujilleen lähtemättömäksi häpeätahraksi. Suomalainen talonpoika ei tule näitä herjauksia helpolla unohtamaan. Ne muistetaan ja ne onkin muistettava." 

Mutta rankempaa oli lähipäivinä vielä tulossa.

Uusi presidentti valittiin 16. helmikuuta. 

(Kuva suurenee klikkaamalla)

Helmikuun alussa 1931 valmistauduttiin tasavallan presidentin vaaliin 16. helmikuuta. Valitsijaniesten vaali oli päättynyt ratkaisemattomaan. Koko maassa ja Maalaisliiton omassa piirissä käytiin lehdistössä ja kansalaiskokouksissa väkevää keskustelua asettumisesta K.J. Ståhlbergin, P.J. Svihufvudin tai Lauri Kristian Relanderin kannalle.

Samaan aikaan käytännössä radikalisoituneiden oikeistolaisen herrasväen aktivistien johtoon tullut Lapuan liike kehitti omaa organisaatiotaan ja yritti saada otetta maalaisliittoon. Alkaneessa kamppailussa keskeiseen asemaan tuli Artturi Leinonen ja hänen johtamansa Ilkka lehti. Lapuan liikkeen päälehtiä olivat Uuden Suomen Iltalehdestä kehitetty Ajan sana ja viikkolehti Aktivisti päätoimittajanaan itse Vihtori Kosola.

Vuonna 1960 ilmestyi Artturi Leinosen muistelmien osa III "Vuosikymmenten valinkauhassa". Jyväskylän lyseon kuudesluokkalaisessa oli tuolloin virinnyt historian harrastus ja ostin kirjan. Hyväksi onneksi heti perään rehtori suomenopettaja Martti Saraste antoi aineeseen aiheen eräs "hiljakkoin lukemani kirja", ja niinpä siitä tuli ensimmäinen kirja-arvioni.

Saraste kuului Jyväskylän ja Keski-Suomen lukeneiston sivistyssukuun eikä varmasti maalaisliittolaiseen. Siitä huolimatta kän luetti ja keskustelutti meillä pikkukaupungin pojilla mm. Ilmari Kiannon Punaista viivaa ja Johannes Linnankosken maaseutuhenkisiä teoksia. Nyt hän laittoi lukemaan ääneen koko luokalle kirja-arvion, jossa kiitin Artturi Leinosta kamppailusta demokratian puolesta äärioikeistoa vastaan. On myönnettävä, että se antoi itsetuntoa myös itse asian suhteen. Tosin ensimmäinen nuoruuden kamppailu oli demokratian puolesta äärivasemmistoa vastaan.

Nyt kuluneen vuoden aikana on voinut seurata Kansalliskirjaston verkosta vuosien 1930-1931 lehdistöä, ja toden totta. On se ollut rankkaa kamppailua nuoren tasavallan puolesta suomalaista fasismia vastaan, ja Artturi Leinonen sekä hänen ajan aateveljet ja -siskot ovat kiitoksensa ansainneet. Yksi näistä oli tuolloin 31 vuotias Urho Kekkonen, jota Leinonen tervehtii kuvassa Sotkamon puoluekokouksessa 1951. Alempana näiden päivien lehdistä 90 vuotta sitten. (Suurenee klikkaamalla.)

Yhdysvaltojen ja Suomen nykyisessä politiikassa on joitakin piirteitä, jotka palauttavat mieleen monien Euroopan maiden ja Suomen tilannetta 90 vuotta sitten eli 1930 -luvun alussa. Siksi saattaa olla mielenkiintoista seurata kansainväistä ja Suomen kehitystä tarkemmin vuodesta 1930 kevään 1932 Mäntsälän kapinaan sekä vuoden 1933 eduskuntavaaleihin, joissa suomalaiset torjuivat kehityksen äärioikealle – toisin kuin samoihin aikoihin esimerkiksi Saksassa.

Taustaa: Eurooppa 1922-1930

Joulukuun 1919 SDP:n puoluekokouksen ja kesän 1921 suojeluskuntaselkkauksen jälkeen tasavaltainen Suomi alkoi rauhoittua, mutta ei laidoilta. Maasta paenneet punaiset laitettiin Neuvosto-Venäjällä rakentamaan ensin sosialismia ja sitten kanavaa Itä-Karjalaan. Kotimaahan ja demokraattisen SDP:n ulkopuolelle jääneet puolestaan ohjeistettiin Kominternista provosoimaan tannerilaisia sosialidemokraatteja ja porvareita. Oikeiston vanha valta puolusti asemiaan ja se alkoi sekä organisoitua että radikalisoitua.

Äärilaitojen keskinäisen kiihotuksen ensimmäinen suurempi törmäys oli Lapuan joukkotappelu marraskuussa 1929. Sitä seurasi kansalaiskokous ja lähetystö Helsinkiin kommunismin vastustamisen merkeissä. Se tuli kuin tilauksesta valmiiksi organisoituneelle äärioikeistolle, joka kaappasi hankkeen johdon. Sitä seurasi kamppailu äärioikeiston ja tasavaltalaisten välillä.

Ensimmäinen väkivaltaisuus oli 27. maaliskuuta 1930 vaasalaisen ”Työn äänen” kirjapainon särkeminen. Sitä seurasi vasemmistolaisten kyydityksiä ja murhia. Heinäkuun 6. päivänä joukko lapualaisia tunkeutui Säätytaloon eduskunnan perustuslakivaliokunnan istuntoon ja kyyditti sieltä Lapualle kaksi valiokunnan jäsentä.

Seuraavana päivänä oli Helsingissä runsaan 12 000 miehen ”talonpoikasmarssi”. Sen järjestelystä vastanneeseen 31 henkiseen valtuuskuntaan kuului 5 pankinjohtajaa, 4 pappia, 4 upseeria, 6 yritysjohtajaa, 4 yliopistomiestä ja 6 maanviljelijää. Eduskunnan painostamisen tiivisti Lapuan liikkeen johtoryhmään kuulunut rovasti Kaarlo Kares marssin jälkeen 22. heinäkuuta: ”On muistettava, että sittenkin on kysymyksessä eräänlainen vallankumous, samanlainen kuin suoritettiin vapaudenajan loppuhetkellä Ruotsissa (em. Kustaa III:n kaappaus 1772). Eduskuntapuolueiden itsevalta oli ja on kumottava. Ei mikään valta näy astuvan sijaltaan ilman jonkinlaista pakkoa ja väkivaltaa.”

Heinäkuun 1930 jälkeen kyyditysten vauhti kiihtyi ja ne huipentuivat 14. lokakuuta ensimmäisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyyditykseen. Sen taustat johtivat yleisesikuntaan ja sen päällikön K.M. Walleniuksen eroon.

Vaalitaistelu oli varsin kiivas

Edessä olivat Tasavallan presidentin valitsijamiesvaalit 15.-16. tammikuuta 1931. P.E. Svinhufvud oli luontainen Kokoomuksen ehdokas hänen tultua pääministeriksi 4. kesäkuuta 1930. Väinö Tanner taas oli itseoikeutettu SDP:n ehdokas. K.J. Ståhlberg oli kieltäytynyt ehdokkuudesta ensimmäisen kautensa jälkeen mutta asettunut yllättäen kansanedustajaehdokkaaksi 1.-2. lokakuuta pidettyihin vaaleihin. Hän oli nyt luonnollinen Edistyksen ehdokas, jota myös SDP ilmoitti kannattavansa, ellei Väinö Tannerilla ole mahdollisuuksia valitsijamiesten kokouksessa. Maalaisliitossa oli herättänyt tyytymättömyyttä presidentti Relanderin jyrkkyyden puute Lapuan liikkeeseen, ja se valitsi tämän omasta puolueesta 1925 valitun istuvan presidentin sijaan ehdokkaakseen vankan laillisuusmiehen Kyösti Kallion.

1920-1930 -lukujen vaihteessa Euroopan ja Suomen poliittinen kehitys oli vedenjakajalla.

Koko vuosikymmenen jatkunut kiistely Versailles’n rauhansopimuksen sotakorvaus- ja turvatakuukysymyksistä oli saatu ratkaistuksi paljolti Ranskan ulkoministeri Aristide Briandin, Englannin ulkoministeri Austen Chamberainin ja Saksan ulkoministeri Gustav Stresemannin yhteistyöllä. Sen tulokset tiivistyivät 1925 Locarnon ja 1928 Briand-Kellog sopimuksiin sekä ratkaisuihin Saksan sotakorvauksista. Reininmaan miehitys loppui kesällä 1930.

Pahaksi onneksi New Yorkin pörssi romahti 29. lokakuuta 1929. Sitä ennen Englannin vaalien jälkeen Chamberlainin vaihtui Arthur Hendersoniin 4. kesäkuuta ja Gustav Stresemann kuoli 3. lokakuuta. New Yorkin romahdus tuntui nopeasti, ja Adolf Hitlerin Kansallisosialistinen puolue nosti syyskuun 1930 vaaleissa noin 3 prosentin kannatuksensa 18,3 prosenttiin ja 107 paikkaan.

Myös Suomessa vuosi 1930 oli äärioikeiston eli Lapuan liikkeen nousun aikaa kevään Vaasan kirjapainon särkemisestä kesän talonpoikaismarssiin ja syksyn Ståhlbergin kyyditykseen. Poliittinen tilanne kärjistyi 1931 tammikuun 15.-16. päivien presidentin valitsijamiesvaaleissa. Ensimmäiset tiedot olivat osanotosta optimistisia, mutta lopulta todettiin äänestysaktiivisuuden jääneen 47,3 prosenttiin, mikä oli 6 prosenttia vähemmän kuin syksyn eduskuntavaaleissa mutta runsaat 7 prosenttia enemmän kuin edellisissä presidentinvaaleissa. Lopulliset tulokset saatiin 23. tammikuuta.

Tammikuun puolivälissä 1931 käytiin myös keskustelua Euroopan tulevaisuudesta. Aristide Briand kuoli 7. maaliskuuta 1932, mutta siihen asti hänen suuri suunnitelmansa oli Euroopan Yhdysvaltojen perustaminen. Hän teki siitä esityksen Kansainliitossa ja hallitusten vastausten jälkeen asiaa asetettiin tutkimaan Briandin johtama komissio. Se piti kokouksensa Suomen vaalipäivinä, suomalaiset lehdet uutisoivat asiasta 17. tammikuuta – sinänsä mielenkiintoista, että silloinen Lapuan liikkeen ja tuleva IKL:n lehti ”Ajan sana” näkyvimmin.

(Kuva suurenee klikkaamalla)

Vuoden 1931 presidentin valitsijamiesvaalit pidettiin 15.-16. tammikuuta edellisenä vuonna nousunsa alkaneen Lapuna liikkeen sekä kesän talonpoikasmarssin ja syksyn K.J. Ståhlbergin kyydityksen jälkeisissä varsin kiivaissa tunnelmissa.

Ajan oloissa tulokset saatiin valmiiksi 23. tammikuuta lehtiin. Ne olivat yllätys kaikille. Edellisen syksyn eduskuntavaalien 65,9 prosentin äänestysaktiivsuus putosi 47,3 prosenttiin, mikä merkitsi noin 300 000 äänestäjän kotiin jäämistä. Yhtenä syynä ilmeisesti yleisesti tunnettu ristiriitaisen tilanteen ratkaiseminen passiivisuudella. Lisäksi monet sosilidemokraatit ja maalaisliittolaiset äänestivät laillisuusmiestä ja tasavaltalaista K.J. Ståhlbergia, jonka edistyspuolueen listan äänimäärä yli kaksinkertaistui edelliseen syksyyn verrattuna - lähes 150 000:een ääneen. Vastaavasti Kyösti Kallion ja Väinö Tannerin puolueiden vaaliliittojen äänimäärät laskivat yli 100 000 äänellä syksyyn verrattuna.

SDP oli ilmoittanut ennelta tukevansa K.J. Ståhlbergia, jos Väinä Tanner ei selviäisi viimeiseen äänestykseen. Näin Ståhlbergilla oli 140 varmaa valitsijamiestä ja RKP:stä oli odotettavissa 7-9 valitsijamiestä. Näin tiukka ratkaisu jäi maalaisliiton valitsijamiehille, joissa tiedettiin olevan kannatusta Ståhlbergille. Mutta vastaavasti hänelle oli kokoomuksessa ja RKP:ssä jyrkkää vastustusta.

Maalaisliitossa oli syksyllä äänestetty varsin pienellä erolla ehdokkaasta istuvan presidentti Relanderin ja Kyösti Kallion välillä. Vaalitulosken alettua selvitä Relanderin kannattajat tunnistivat mahdollisuuden. Jos maalaisliitto kannattaisi tätä omaa miestään, Ståhlbergia jyrkästi vastustava kokoomus ja osa RKP:stä valitsisi maalaisliittolaisen Relanderin pienempänä pahana kuin Ståhlberg. Se ajatus sai varovaista vastakaikua samaa ongelmaa pohtineessa oikeistossa.

Tämä asetelma nousi esiin lehdistössä heti vaalituloksen selvittyä. Sen edessä oli kuitenkin kanto, jonka yli ei lopulta päästy. Heti alkuunsa itsekin valitsiajamieheksi valittu Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen torjui ajatuksen Relanderista, joka oli hänen mielestään osoittautunut Lapuan liikkeen suuntaan liian pehmeäksi. Suomen kolmas presidentti valittiin juuri valmistuneessa eduskuntatalossa 16. helmikuuta 1931. Valitsijamiesten vaalin tuloksen selvittyä edessä oli jyrkkenevä ja lopulta vaarallisen rajoille mennyt kolmen viikon kamppailu ennen yhden valitsijamiehen äänen enemmistöllä tehtyä ratkaisua.