Risto Volasen kotisivu

Tammikuun toisella viikolla 1918 ensimmäinen maailmansota tuli uuteen vaiheeseen, ja niin myös Suomi. Venäjällä Leninin hallitus näytti pysyvän vallassa, ja Brest-Litovskissa alkoi toinen neuvottelukierros. Saksa siirsi joukkoja länsirintamalle alkaakseen ratkaisuhyökkäyksen.

Länsiliittoutuneista pelin avasi Englannin pääministeri David Lloyd George. Hän piti 5. tammikuuta 1918 Caxton Hallissa puheen, joka näytti joustavan siihen asti liittolaisten kesken sovituista tavoitteista ja ymmärsi Saksaakin.

Tämä ei sopinut Yhdysvaltojen presidentti Wilsonille. Hän esitti 8. tammikuuta historiallisen 14 kohdan ohjelman. Se muokkasi Eurooppaa uuteen uskoon, ja Venäjälle toivottiin vielä parasta. Puola oli jo hyvin kartalla, mutta Suomesta ei vielä kuultu.

Suomessa senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud antoi 8. tammikuuta eduskunnalle tiedonannon itsenäisyyden tunnustuksista. Kiitosta riitti kaikille ja intoa kaikilla.

Samana päivänä tapahtui muutakin.

Senaatin avukseen virallistama Sotilaskomitea kokoontui ensimmäistä kertaa puheenjohtajanaan kenraali Claes Charpentier.

Edvard Gylling kertoo, että vuoden 1918 alkaessa SDP:n johto radikalisoitui entisestäänkin. Helsingin venäläiset sotilaat olivat kutsuneet 8. tammikuuta suuren rauhanmielenosoituksen, ja SDP:n puoluetoimikunta kehotti jäseniään liittymään mukaan, ja julkaisi samana päivänä tervehdyksen ”Venäläisille tovereille rauhan ja vapauden nimessä”. Sen mukaan, ”Te jotka olette täällä Suomessa meidän rinnallamme kuin myös laajan Venäjän luokkatietoisia tovereita, samojen ihanteiden innostuttamia, kaikkia teitä tervehdimme maailmanrauhan ensimmäisinä henkivartioina ja maailmanvallankumouksen eturintaman sotureina.”

Pahaksi onneksi venäläiset toverit peruttivat mielenosoituksen kovan pakkasen vuoksi. Samana päivänä Helsingin punakaarti otti päämajakseen entisen kenraalikuvernöörin palatsin ja nimesi sen Smolnaksi. Se myös ilmoitti, ettei puolue enää päättää kaartin asioista. Puolue ei pitänyt siitä ja vielä vähemmän ilman poliisia tai sotaväkeä ollut senaatti. Samaan aikaan aseelliset kahinat suojeluskuntien ja työväenkaartien välillä lisääntyivät ympäri maata.

Tammikuun 11. päivänä Charpentierin johtamaan Sotilaskomiteaan ilmestyi uusi kenraaliluutnantti nimeltään Carl Gustaf Mannerheim. Hän oli kokenut jo yhden vallankumouksen ja tunnisti, mitä tuleman piti. Seurattuaan pari päivää hapuilua hän ilmoitti eroavansa, ja seuranneen kriisin tuloksena senaatin puheenjohtaja Svinhufvud antoi hänelle 16. päivänä suullisesti valtuudet järjestyksen pitoon Pohjanmaalla. Sotilaskomitea saapui Vaasan 19. tammikuuta.

Samaan aikaan Punakaartien päällikkö Ali Aaltonen ja vallankumousaktivisti Jukka Rahja ja hänen veljensä Eino olivat hankkimassa aseita Pietarista. Tammikuun 13. päivänä saatiin tieto Leninin lupaamista 10 000 kivääristä ja 10 tykistä. Aaltonen ja Jukka Rahja palasivat Helsinkiin järjestelemään aseiden jakelua, suunnittelemaan niille turvallista matkaa sekä osallistumaan SDP:n Puolueneuvoston kokoukseen.

Tammikuun 13. päivänä Kansallisteatterissa pidettiin virallinen juhla itsenäisyyden tunnustamisen johdosta. Kaikkien tunnustajien lippujen värit ja kansallissävelet esiintyivät kiitettyinä sulassa sovussa. Vain yksi oli joukosta poissa.

Sosialidemokraatit olivat päättäneet pitää oman itsenäisyysjuhlan 20. tammikuuta. Sen kutsu julkaistiin 11. tammikuuta Työmies lehdessä: ”Näitä työväen luokkataistelun vaatimuksia esittäkäämme myös nyt Suomen itsenäisyyden vuoksi pidettävissä työväen vapausjuhlissa ja mielenosoituskokouksissa, joihin kutsuttakoon myös täällä olevia venäläisiä sotilastovereita osanottamaan. Heidän rinnallaan on paikkamme, ei herrain rinnalla. Porvarien vapauspyrintönä on luokkavallan ja riistämisen vapaus – työväen pyrkimyksenä kansanvalta ja sosialismi. Sosialismi tulee lopulta tekemään myös kansalliset raja-aidat tarpeettomiksi.”

Juhlatunnelma oli korkealla Kansallisteatterissa, mutta ei edellisenä päivänä eduskunnassa, kun Svinhufvudin senaatti pyysi ja sai oikeuden järjestysvallan pitämiseen 12. tammikuuta keskiyöllä äänin 97-85.

Noina tammikuun 11.-13. päivinä kamppailtiin myös SDP:n sisällä. Lukuisissa tapaamisissa puheenjohtaja Manner, puoluesihteeri Turkia ja Yrjö Sirola vaativat Helsingin punakaartia palaamaan puolueen ohjaukseen. Neuvottelussa punakaartin sen Adolf Taimi ja Antti Kiviranta taas vaativat vallankumouksen aloittamista. Kun ratkaisua ei syntynyt, kumpikin osapuoli pohti tilannetta tahoillaan 14. tammikuuta. Tulokset julkaistiin Työmies lehdessä 15. tammikuuta.

Puoluetoimikunnan julistuksen otsikkona oli: ”Köyhälistön voimat kokoon! Senaatti aikoo hyökätä lahtarivoimalla työväenluokkaa vastaan”. Laajan poliittisen ohjelman jälkeen johtopäätöksenä oli: ”Olemme päättäneet kutsua Puolueneuvoston koolle ensi lauantaiksi ja sille ehdottaa, että tulevaan puoluekokoukseen asti puolueemme valtiollisen toiminnan ohjaaminen uskotaan erityisesti asetettavalle valtuuskunnalle, johon kutsutaan myös S. ammattijärjestön ja Työväen järjestyskaartien edustajia. Nykyiselle Puoluetoimikunnalle jätetään ainoastaan puolueen säännöllisten juoksevain asiain hoito”.

Mutta pari sivua myöhemmin oli myös julkilausuma edellisen päivän ”Helsingin punaisen kaartin päällikkökunnan kokouksesta”. Siinä vaadittiin puoluekokousta ja elintarvikeasioiden selvittämistä. Mutta tulisin viesti oli johtopäätös: ”Jotta erimielisyydet sos.dem. puolueen ja Helsingin Punaisen kaartin välillä selvitettäisiin, vaatii Helsingin Punaisen Kaartin kokous, että… Valtiollinen valta on näiden päämäärien saavuttamista varten otettava Sos.dem. puolueen käsiin… Jos tilanne vaatii on kaartin ylimmän johdon otettava vallankumousasiain johto omiin käsiinsä.”

Kieltämättä SDP:n johto oli nyt tullut perimmäisen kysymyksen eteen. Puolueneuvosto kokoontuisi neljän päivän perästä lauantaina 19. tammikuuta. Mikä olisi Puolueneuvostolle esitettävän valtuuskunnan tehtävä, hillitä vallankumousta vai tehdä se?

Kun kokous sitten alkoi Säätytalolla 19.tammikuuta, Kullervo Mannerin, O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan esitys oli valmiina.

--------------------

Kuvassa kansalaisjuhla 13.1. Kansallisteatterissa Suomen itsenäisyyden tunnustamisen johdosta. Siinä näkyy koristelu kaikkien silloin tunnustaneiden maiden väreissä: Venäjän, Saksan, Ranskan ja Pohjoismaiden.

Yleiskuva