Kun Lundberg ei ollut saanut tahtoaan läpi
koko kaupungissa, hän oli vetänyt miliisit kaduilta ja seurauksena oli väkivaltaisia ryöstöjä ja rähinöitä. Kunnallisjärjestö päätti suuntautua vallankumukselliselle tielle ja lähetti edustajiaan
kiihottamaan muissakin kaupungeissa.
Lundberg meni Helsinkiin puhumaan tovereille ja siellä itsekin vallankumouksellinen Yrjö Sirola koetti rauhoittaa. Sirola huudettiin alas
ja Lundbergia seurattiin. Tammikuun alussa Helsingin työväenkaarti julistautui itsenäiseksi punakaartiksi ja valtasi käyttöönsä kenraalikuvernöörin asunnon ja viraston eli nykyisen valtioneuvoston juhlahuoneiton
- ja nimitti sen Pietarin mallin mukaisesti Smolnaksi.
Lundberg itse jatkoi matkaa Pietariin, missä hän tuli puolueen johtoa vastaan, sen vierailun aikana seuraavalla viikolla.
Pari päivää myöhemmin paikalle tuli myös senaatin puheenjohtaja Svinhufvud pyytämään ja saamaan Suomelle itsenäisyyden tunnustus.
Lundbergille
luvattiin Pietarin Smolnassa aseita ja viljaa, jos vaan saa vallankumouksen liikkeelle. Heti se ei onnistunut, mutta tammikuun 20. päivänä Lenin lupasi Suomen punakaartien päällikölle Ali Aaltoselle 10 000 kivääriä
ja 10 tykkiä. Siitä se sitten lähti liikkeelle, Suomen vallankumous demokraattisen eduskunnan ja hallituksen kumoamiseksi. Tarvittiin vielä Suomen sos.dem. puolue-elinten päätös ja se tulikin tehokkaan junttauksen tai oikeastaan
kaappauksen jälkeen 26. tammikuuta 1918.