Nykyhistoriaa

Viime aikoina on keskusteltu tapahtumista 1990 -luvun lopulla. Vuosien 1700-1721 Suuren Pohjan sodan rauhoista alkaen Atlantin vallat Iso-Britania ja jatkossa Yhdysvallat sekä Venäjä ovat kriisien lopussa ratkaisseet pohjoisen Euroopan järjestyksen. Toisen maailmansodan lopulla se ratkaistiin Teheranin konferenssissa joulukuussa 1943 ja kylmän sodan lopulla sen tekivät Yhdysvaltojen presidentti Clinton Venäjän presidentti Jeltsin Helsingissä maaliskuussa 1997. Silloin Suomessa oli presidenttinä Martti Ahtisaari ja pääministerinä Paavo Lipponen sekä pääministerin sijaisena Sauli Niinistö. Tuosta ajasta on olemassa hyviä mukana olleiden esityksiä sekä tuoreita tutkimuksia. 

Ronald D. Asmus kertoo kirjassaan Opening NATO’s door, miten presidentti Jeltsinin ja presidentti Clinton sopivat Baltian maiden NATO -jäsenyydestä Helsingissä maaliskuussa 1997. Vastaavan dokumentoidun muistelman on julkaissut myös Strobe Talbott nimellä The Russian Hand, a memoir of Presidential Diplomacy. Tuore tutkimus on M.E. Sarotten Not One Inch, America, Russia, and the Making of Post-Cold War Stalemate.

Suomalainen tutkimus maan ulkopolitiikasta 1990 -luvun loppuvuosina on ollut viime aikoihin asti niukkaa, ja merkittävimmät julkiset dokumetoidut tiedot tuon ajan päättäjien perusteluista ovat olleet Olli Ainolan haastattelut Iltalehdessä vuonna 2015.

 Ainolan Amiraali Juhani Kaskealan haastattelun mukaan:

"Naton itälaajennuksen arkkitehti, Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Ronald Asmus kaavaili Tanskaan Natolle johtoesikuntaa, jossa Suomi ja Ruotsi olisivat ottamassa vastuuta Baltian puolustuksesta."

"Silloin oli sellainen henki, että Naton vanhat jäsenmaat olivat työntämässä Baltian turvallisuutta meidän kontollemme - että Suomi ja Ruotsi olisivat olleet Baltian turvallisuuden takaajia".

"Tämä käsitys varmasti vaikutti siihen, että Suomi ei halunnut liittyä Natoon, Kaskeala sanoo."

"Britannian ulkoministeri Douglas Hurd ehdotti suoraan, että Suomi ja Ruotsi ottaisivat vastuun Baltian maista."

Ronald Asmus puolestaan kertoo kirjansa alussa, että NATO:n laajenemisprosessin alkaessa Suomen suuntaan oli tullut Saksasta ja Englannista toiveita, että pohjoismaiden tulisi ottaa vastuu Baltian maiden turvallisuudesta. Silloin presidentti Martti Ahtisaari oli todennut Yhdysvaltojen ulkoministeri Christopherille: ”Jotkut Euroopassa ovat ehdottaneet, että Pohjoismaat antaisivat turvallisuustakuut Baltian maille. Tämä ei ole realistista. Pohjoismaat voivat tehdä paljon Baltian maiden auttamiseksi, mutta pohjoismaat eivät voi realistisesti taata Baltian turvallisuutta.” Lopputuloksena oli Helsingissä sovittu, erityisesti presidentti Clintonin ajama Baltian maiden NATO –jäsenyys.

Kun Helsingin tapaamisessa tultiin NATO:n laajentamiseen, presidentti Jeltsin sanoi aluksi: ”Meidän kantamme ei ole muuttunut. On virhe laajentaa NATO:a itään…. Olen valmis sopimukseen en sen vuoksi että halua vaan siksi, että olen pakotettu siihen. Tänään ei ole muuta ratkaisua.” On vain yksi ehto, ettei NATO ota ”entisiä Neuvostoliiton valtioita” jäsenikseen. Jeltsin ehdotti, että presidentit tekisivät ”suullisen sopimuksen, emme kirjoita sitä paperille.” ”Tämä olisi herrasmiesten sopimus, eikä sitä julkaistaisi.”

Presidentti Clinton vastasi: ”Jos sovimme, ettei mikään aikaisempi neuvostotasavalta voi liittyä NATO:oon, se olisi huono asia meidän yrityksellemme rakentaa uusi NATO. Se olisi huono asia teidän pyrkimyksellenne rakentaa uusi Venäjä.” Clinton jatkoi, että haluaa kuulla kaikkien asiaan liittyvien huolet, mutta ”ajatelkaa minkä hirveän viestin sellainen ehdottamanne näennäisesti salainen sopimus lähettäisi. Ensiksi, tässä maailmassa ei ole salaisuuksia.” Toiseksi, viesti olisi, ”Me yhä organisoidumme Venäjää vastaan, mutta on raja jonka yli emme voi mennä. Toisin sanoen sen sijaan, että loisimme uuden NATO:n joka auttaisi liikkumaan kohti yhdentyvää jakamatonta Eurooppaa, meillä olisi laajempi NATO istumassa ja odottamassa, että Venäjä tekisi jotakin pahaa.”

Clinton jatkoi, ”Haluan sanoa, miksi se olisi huonoa myös Venäjälle. Venäjä sanoisi, meillä on yhä imperiumi, mutta se ei pysty ulottumaan niin kauaksi länteen kuin Varsovan liiton aikana. Seuraavaksi, se saisi aikaan pelkoa Baltian maissa, että yritätte liittoutua ja te kiellätte sen, mikä on oikeutettua. Kolmanneksi, ehdottamanne sopimus hautaisi kokonaan rauhankumppanuuden. Se pelottaisi pienempiä maita jotka toimivat nyt hyvin teidän ja meidän kanssamme Bosniassa ja muualla.”

Tämän jälkeen Ronald D. Asmus raportoi kirjassaan presidenttien keskustelusta seuraavasti: ”Huomauttaen, että he tapaavat Helsingissä, Yhdysvaltojen presidentti kertoi, mitä Suomen presidentti Martti Ahtisaari kertoi hänelle edellisenä iltana – että Yhdysvallat toimii oikein vakuuttamalla, että NATO:n ovi pysyy avoimena tulevaisuudessa. ’Hän sanoi, ettei Suomi ole pyytänyt NATO:n jäsenyyttä, ja niin kauan kuin kukaan ei sano Suomelle, ettei se voi liittyä NATO:oon, silloin Suomi pystyy pitämään asemansa riippumattomuuden ja toimimaan rauhankumppanuudessa Yhdysvaltojen sekä Venäjän kanssa.’”

Helsingin tapaamisessa presidentti Clinton jatkoi: ”Missään tapauksessa emme saisi lähettää tästä kokouksesta ulos viestiä, että on jatkuvasti sama kylmän sodan politiikka ja me vain vähän siirtelemme linjoja”.

Tämän jälkeen presidentti Jeltsin perusteli Baltian maiden jäsenyyttä vastaan todeten, ettei Duuma ei ratifioisi mahdollista NATO-Venäjä dokumenttia. Presidentti Clinton taas totesi, ettei hän presidentin asemassa voi tehdä henkilökohtaisia sitoumuksia eikä myöskään NATO:n puolesta. Samalla hän kertoi ymmärtävänsä presidentti Jeltsinin ongelmat ja lupasi ottaa ne huomioon, kun prosessi jatkuu. Presidentti Jeltsin vielä toivoi, etteivät Baltian maat ole ensimmäisessä aallossa. Presidentti Clinton taas perusteli useaan kertaan uudella jakamattomalla Euroopalla, jonka keskeinen osa Venäjäkin olisi – sekä uudella NATO:lla.

Asmus päättää pitkän keskustelun kirjassaan. ”Tässä vaiheessa, Jeltsin näytti yksinkertaisesti antavan periksi. ’No niin’, hän sanoi, ’Minä yritin.’”

Tästä alkoi prosessi, joka johti samana keväänä Pariisissa allekirjoitettuun “Perustamisasiakirjaan (Founding Act) keskinäisistä suhteista, yhteistyöstä ja turvallisuudesta NATO:n ja Venäjän välillä” – sekä Baltian maiden NATO –jäsenyyden alakamiseen 2004.

Mutta Suomen osalta asia ei jäänyt keväällä 1997 Clintonin ja Jeltsinin huippukokoukseen.

Olli Ainolan kevään 2015 Paavo Lipposen haastattelun mukaan:

"Keväällä 1997 Tanska yllätti Suomen johdon ja esitti Yhdysvaltain kanssa tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan Pohjoismaat ottaisivat Naton kanssa puolustusvastuita Baltiassa. Tanskan pääministeri Poul Nyrup Rasmussen esitteli hahmotelmaa Lipposelle sekä Ruotsin ja Norjan pääministereille Ahvenanmaalla huhtikuussa 1997.

Lipponen torjui ajatuksen siinä samassa.

Asia ei jäänyt tähän. Lipponen tapasi Yhdysvaltain varaulkoministerin Strobe Talbottin Valkoisessa talossa kesäkuun alussa 1997.

Hän esitti, että Suomi ryhtyisi Tanskan kanssa - ja siihen kai haluttiin sitten Ruotsikin - jonkinlaiseksi Baltian maiden suojelumaaksi sotilaallisesti. Ja minä torjuin sen across the board (oikopäätä). Ei meillä ole mitään edellytyksiä tällaiseen.

Viron ja Baltian puolustusvastuu on Lipposen mukaan "se perimmäinen kysymys", jos Suomi joskus harkitsisi liittymistä Natoon.

Onko meillä mitään edellytyksiä ottaa vastuuta muusta kuin omasta puolustuksesta, Lipponen kysyy. Natossa Suomen syliin saattaisi tulla vastuu Baltiasta."

"Sitä ei ole millään tavalla selvitetty tai mietitty, että mitä se tarkoittaisi. Ja kun näkee, mitä Ukrainan-kriisin ympärillä on tapahtunut, mitä Nato on tehnyt, niin ei se todellakaan vakuuta."

"Niin että jos me liitymme Natoon, silloin meille saattaisi tulla sellainen vastuu, jota Yhdysvallat tai Nato ei kykene yksinkertaisesti hoitamaan."

"Ukrainan-sodan vuoksi Suomella ei ole edellytyksiä liittyä Natoon. Lipponen sanoo olevansa presidentin ja eduskunnan ulkopoliittisen linjan kannalla."