(Ensimmäinen suvijuhlapuhe vuodelta 1968, kuva vuodelta 1973)
Keväällä 1968 kuohui Ranskassa sekä Tsekkoslovakiassa ja kotimaassa kiskot veivät etelään SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikaisen
säestyksellä. Hän julisti nuorten loppumista takametsien miesten keskustasta ja pilkkasi jäljellä olevia vesijättömaalle jääneiksi uppotukeiksi.
Seuraavassa ensimmäinen NKL:n suvijuhlapuheeni Pelkosenniemellä. Siitä alkoi myös keskustanuorten uusi voitokas alkiolainen kamppailu
nuorison puolesta silloin nousussa ollutta vasemmistoa vastaan.
Valt.yo. Risto Volanen
Puhe NKL:n suvijuhlilla
Pelkosenniemellä kesäkuussa 1968
KESKUSTAPUOLUEEN puheenjohtajasta
ja tätä kautta koko puolueesta tulee joskus sellainen kuva, että me elämme eräänlaisessa maanantaiaamun - eli niin kuin ruotsalainen sanoo "dagen efter" -tunnelmissa. Näin siitä huolimatta, että jokainen tietää,
ettei Virolainen juo edes maitoa, jos se on hapanta.
Mikä on tällaisen kuvan syy? Syy on siinä, että hymyilevän Johanneksen kuvaksi näyttää lehdissä joskus ikään kuin sattumalta valittavan juuri se kuva,
jossa hän aivastaa. (Helsingin Sanomien Tampereen puoluekokouskuva Virolaisesta oli juuri ollut tällainen, RV)
Politiikassa on kaikenlaista huumoria: on huumoria ja on hirtehishuumoria. ”Dagen efter" -kuvat kuulunevat tähän hirtehisryhmään.
Erästä poliittista hirtehishumoristia sanovat omat miehet Luuranko-Erkiksi. (Puolusesihteeri Erkki Raatikainen, joka oli puhunut "sosialismin luurangosta", RV)
Kun maassa oli lähes satatuhatta työtöntä ja kun varsinainen kurjuus oli vain
lisääntymään päin, Erkki nimitti kärsivät edustajineen takametsien miehiksi. Eräässä ministerisavotassa nämä takametsien miehet toivat eräälle toiselle hirtehishumoristille (pääministeri
Mauno Koivistolle, RV) maakunnan toiveet paperille präntättynä. Saatuaan paperit tämä tiedusteli, onko lähistöllä paperitehdasta, joka voisi käyttää jätepaperia. Sama tyyli säilyi kun hän
yliopistojen täristessä ja valtakuntien vapistessa määritti nuoren levottomuuden ilmavaivoiksi.
ME TÄÄLLÄ OLEVAT emme puhune politiikkaa härskisti. Mutta miltähän tuo kuulostaisi, jos puhuisimme. Jos olisimme
hirtehisiä voisimme sanoa, että vasemmisto on kuin hirttonuora: toinen pää ahdistaa ja toinen houkuttelee.
Punaiseen naruun tarttuva luulee kiipeävänsä pimeästä valoon; lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa,
että naru kiertää ylhäältä ympäri ja toinen pää on kiipeävän omassa kaulassa. Mutta kun emme ole hirtehisiä, emme sano näin. Toteamme vain, että juuri vasemmiston valtaa
ja väestöä keskittävä politiikka on keskeisenä syynä nuorten vaikeuksiin ja levottomuuteen. Ja jos tämä levottomuus antaa tukensa vasemmistolle se vain tukee levottomuuden perimmäisiä syitä.
Oikeistosta
muuten olen samaa mieltä kuin Pekka Silvola aikoinaan nuorempana Kuusamon suvijuhlilla: "Kuulkaa ystävät, yhden asian minä haluaisin maalata tuohon seinään suurilla kirjaimilla: 'Kokoomus matalaksi".
JOS PUHUISIMME kivikovaa
kieltä, me ehkä sanoisimme, että valtaa ja väestöä keskittävä oikeisto ja vasemmisto ovat kuin punamustat myllynkivet: luulevat jauhavansa Kepua, mutta välissä onkin ihminen. Yksityisen ihmisen kannalta
on samantekevää onko pyörivä kivi musta vai punainen, sillä tulos on kuitenkin sama: ruhjottu ihminen. Mutta kun emme puhu kivikovaa kieltä, toteamme vain reuna-aatteilla olevan yhteisiä taantumuksellisia tavoitteita.
Politiikka
on siitä mukava asia, että se on hyvin iloinen asia ja hyvin vakava asia.
On vakava asia, jos joku maa tai maakunta ottaa toisesta raaka-aineet eikä anna mitään tilalle. Kuinka voidaan kohta enää edes puhua takametsien miehistä,
jos PohjoisSuomen metsät hakataan lentokentiksi.
On vakava asia, jos kehitysalueiden ihmisiltä viedään yrittämishalukin. Ei ole ihme, jos "Lyödään rukkaset naulaan" - tunnelma alkaa jossain olla todellisuutta.
On vakava asia, että voimakkaat väestövirrat ovat tuhoisia myös siellä, mihin ne suuntautuvat. Maamme tasapainoinen kehitys on kaikkien suomalaisten onnen edellytys.
ON VAKAVA ASIA, että vallan ja väestön kehittämisen
suunnalla pisimmälle ehtineiden maiden nuorten elämän tunne on tyhjyys, vieraus ja tarkoituksettomuus. Juuri tämä on pohjimmainen syy nuoreen levottomuuteen kaikkialla maailmassa.
On iloinen asia tuoda vierauden, tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden
tilalle tieto, työ ja rakkaus.
On iloinen asia pelastaa Suomesta, mitä pelastettavissa on, sillä laitapuolueiden ruuhka alueelle valtaa ja väestöä kehitettävä politiikka ei ole vaarallinen vain Pohjois- ja Keski·
Suomelle vaan myös ruuhka-alueelle itselleen.
On ollut iloinen asia luoda liitto takametsien ja rintamaiden nuorten välille; sillä keitä ovat nämä nuoret? Eivätkö he ole kotiin jääneitä tai kotoa muuttaneita
siskojamme ja veljiämme, naapurin poikia ja naapurin tyttöjä.
Kaikki me
yhdessä olemme Vihreä aalto.
KUN VIHREÄN AALLON ensimmäiset mainingit kävivät naapureiden rantaan, heille tuli kiire todistaa, että Kepusta on nuoret loppu. Erkki, johon edellä tutustuimme, kirjoitti, että Keskustapuolue
on kuin vesijättömaa, johon ovat jääneet törröttämään Martti Miettunen ja Eemeli Partanen. Pari viikkoa sitten Erkin lehti otsikoi puoluekokousuutisen: "Nuoret nujerrettiin Keskustapuolueessa". Nyt kai pitäisi
kysyä millaisia naarmuja ministerit Miettunen ja Partanen saivat.
Kaikkein iloisin asia on Tampereen puoluekokouksen jälkeen olla keskustalainen. Yksi iso tämän ilon aihe on uusi puolueohjelmamme, joka huipentuu tunnukseemme: tieto, työ
ja rakkaus. Kaikkihan tietävät, että paras näistä on - rakkaus.