Blogi

On tavallinen tapa jakaa Yhdysvaltojen ulkopolitiikan pääsuuntaukset kolmeen osaan ja samalla nimetä niiden ensimmäiset merkittävät edustajat: presidentti James Monroen (1817-1825) eristäytymiseen (isolationism), Theodore Rooseveltin (1901-1909) realismiin ja Woodrow Wilsonin (1913-1921) liberalismiin.

Kylmän sodan jälkeen monet uskoivat ”historian loppuun” eli maailmanlaajuiseen liberalismin voittoon, ja se sai kumppanikseen ”neokonservatiivit”, joiden mukaan ihminen ei luonnon lahjana ole demokraattinen, mutta hänen kehittymistään voi nopeuttaa nojaamalla Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan.

Vuonna 1958 syntyneestä, maan parhaat yliopistot käyneestä Robert Kaganista tuli liberaalin-neokonservatiivisen ulkopolitiikan yksi tunnetuimmista tutkijoista korostaen kuitenkin omaa sitoutumistaan alkuperäiseen amerikkalaiseen liberalismiin. Hän avioitui samanhenkisen Victoria Nulandin kanssa tämä ollessa puolestaan aikanaan keskeisissä asemissa presidentti Obaman ja nyt presidentti Bidenin ulkoasianhallinnossa – ja tuli laajemmin tunnetuksi jakamalla leipää Maidanin mielenosoittajille ja epäkohteliaasta EU:n kommentoinnista. Viimeisten 20 vuoden aikana Kaganin tilannearviot ja linjaukset kuvaavat hyvin maan ulkopoliittisen eliitin yhden keskeisen suuntauksen kehitystä.

Kagan oli 1980 -luvun alusta alkaen erittäin aktiivinen ajatuspajoissa, poliitikkojen ja hallinnon avustajana ja kolumnistina. Ennen vuoden 2003 Yhdysvaltojen hyökkäystä Irakiin hän arvosteli julkisesti puolustusministeri Powellia tämän nihkeydestä, ja samaan aikaan hän julkaisi kuuluisaksi tehneen, suomeksikin käännetyn pamfletin Paratiisista ja vallasta, Yhdysvallat ja Eurooppa uudessa maailmanjärjestyksessä (Of Paradise and Power, America and Europe in the New World Order). Sen ensimmäisen lauseen mukaan ”On aika lopettaa teeskentely, että eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla on sama maailmankuva, tai edes asuvat samassa maailmassa.”

Silloin Kaganin mukaan amerikkalaiset ovat sodan jumalan mukaan nimetystä Marsista ja eurooppalaiset rakkauden jumalan mukaan nimetystä Venuksesta. Eurooppalaiset kuvittelevat olevansa tulossa Immanuel Kantin mukaiseen ikuisen rauhan paratiisiin. Yhdysvallat pysyy kiinni historiassa, ja käyttää voimaa ”anarkistisessa Thomas Hobbesin maailmassa, missä kansainvälisiin lakeihin ja sääntöihin ei voi luottaa ja jossa sotilaallinen puolustus ja liberaalin järjestyksen edistäminen jatkuvasti perustuu sotilaallisen voiman omistamiseen ja käyttöön.”

Kagan jatkoi sanomalla, että sinisilmäiset, aseettomat ja keskinäisriippuvuuteen luottavat eurooppalaiset rakentavat paratiisiaan Yhdysvaltojen voiman varassa, mutta kuvittelevat voivansa ottaa etäisyyttä siihen. Armoa sai EU:n neuvoston pitkäaikainen ulkoasioiden johdon Robert Cooper, joka sentään teki eron EU:n sisäisen sääntöperusteisen postmodernin eli valtiottoman paratiisin ja ulkoisen viidakon ja siihen tarvittavan ”liberaalin imperialismin” välillä. Mutta se ei näytä johtavan mihinkään. 9/11 jälkeen Yhdysvallat valitsivat oman tiensä, mutta eurooppalaiset luulevat, etteivät ole seuraavia viidakon asukkaiden kohteita. Ainoa kestävä ratkaisu on että, ”sekä eurooppalaiset että amerikkalaiset sopeutuvat Yhdysvaltojen hegemonian tosiasiaan”.

Samat teemat jatkuivat Kaganin runsaassa julkisessa esiintymisessä, ja hän on samaan aikaan tehnyt uutteraa tutkimusta Yhdysvaltojen historiasta. Vuonna 2006 ilmestyi sen ensimmäinen kolmesta osasta Vaarallinen kansakunta: Yhdysvaltojen paikka maailmassa sen ensimmäisistä päivistä 1900 -luvun sarastukseen (Dangerous Nation: America's Place in the World from its Earliest Days to the Dawn of the Twentieth Century). Siinä hän menee läpi Yhdysvaltojen politiikan ja laajenemisen historian vuoden 1776 perustamisesta ja ensimmäisestä 13 osavaltiosta itärannikolle ja Tyynellemerelle.

Kaganin mukaan Yhdysvaltojen historian ydin on ensimmäisistä siirtolaisista alkaen vuonna 1630 puritaani John Winthtropin Arabella kannella pitämä saarna: “Meidän on käsitettävä, että tulemme olemaan kaupunki kukkulalla”. Siitä ja vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksesta alkaen Yhdysvaltojen väistämätön tavoite ja tie ovat olleet liberaalin maailmanjärjestyksen edistäminen ja puolustaminen koko maapallolla.

Samaan aikaan viime vuosikymmenellä Yhdysvalloissa ilmestyi runsaasti tutkimuksia, kirjoja ja johtopäätöksiä maan suhteellisen aseman heikkenemisestä ”monenkeskisessä maailmassa” Kiinan ja nousevien talouksien noustessa. Kagan oli eri mieltä. Hän julkaisi 2012 pamfletin Maailma jonka Yhdysvallat teki (The World America Made), ja hän julkaisi myös erikseen sen luvun Ei häivy, myytti Yhdysvaltojen taantumisesta (Not Fade Away: The Myth of American Decline), joka herätti myös presidentti Obaman mielenkiinnon. Kaganin mukaan Yhdysvallat on yhä nousussa ja demokraattisen maailman sekä liberaalin maailmanjärjestyksen syntyminen kuten kestäminenkin on Yhdysvaltojen ansiota ja myös jatkosta riippuu siitä.

Kaganin mukaan ei pitänyt paikkaansa, että Yhdysvaltojen alkuperäinen linja olisi ollut Monroen opin mukaisesti eristäytyminen, ja maa olisi joutunut olosuhteiden pakosta puuttumaan asioiden kulkuun muualla erityisesti Euroopassa. Päinvastoin päälinja on ollut alun perin maailman demokratisointi, ja jos nyt vetäydytään, menetetään saavutettu.

Yhdysvalloista tuli vähitellen demokraattinen sekä ylivoimaisen vauras, ja se oli suojassa merien takana. Se mullisti globaalin geopolitiikan niin, että Euraasian kriiseissä demokraattiset maat ovat voineet turvautua siihen, ja se puolestaan on lisännyt Yhdysvaltojen valtaa maapallolla. Se nähtiin ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa sekä kylmässä sodassa, joissa Euroopan demokraattiset maat olisivat hävinneet ilman Yhdysvaltojen tukea. Se taas on aina vastannut Yhdysvaltojen etua saada jalansijaa Euraasian kummallakin reunalla sen autokraattisten valtioiden kontrolloimiseksi.

Ja jos Yhdysvallat ei kestäisi ja vastaisi, Quis salvum est si Roma perit? (Kuka pelastuu jos Rooma sortuu, Raamattua Betlehemissä vuonna 410 latinaksi kääntänyt Hieronymus kuultuaan Alarikin vallanneen Rooman.) 

Presidentti Obaman politiikka oli liberaalin ohjelman mukaisesti edistää demokratiaa kaikkialla, mutta Irakin ja Afganistanin kokemusten jälkeen ja vastoin hallintonsa vähemmistön ”kaganilaista” kantaa ilman Yhdysvaltojen omia kustannuksia: ”Vaikka on maailman paras vasara, kaikki ongelmat eivät ole nauloja.” Värivallankumoukset eivät kuitenkaan menneet hyvin, ja kaadettujen diktaattoreiden tilalle nousi uusia. Yhdysvaltojen itse rohkaisemassa Ukrainan 2014 Maidan -vallankumouksessa ja sitten sodassa palattiin nopeasti vanhaan reaalipolitiikkaan, ja tunnustettiin jo keväällä 2014 Ukrainan vallatulle alueelle ulottuvat Venäjän ”legitiimit intressit”.

Kiina jatkoi nousuaan. Eurooppalaiset jatkoivat Venäjän suuntaan keskinäisriippuvuuden politiikkaa, ja puhuivat paljon yhteisestä puolustuksesta, mutta juuri mitään reaalista ei siinä tapahtunut. Esimerkiksi Libyan Gaddafin hallinnon kaatamisessa voimalla Obama oli ensin vastakarvaan, mutta ranskalaisten ammukset loppuivat parissa päivässä ja Yhdysvaltojen piti mennä apuun. Seurauksena oli Libyassa joukko uusia diktaattoreita ja väylän avautuminen afrikkalaisille päästä Välimerelle ja Eurooppaan. Irakin ja Afganistanin sodat menivät huonosti. Demokraattista valtiota ei syntynyt. Rahaa paloi ja omia poikia kaatui jatkuvasti. Yhdysvalloissa alettiin puhua ”loputtomista sodista”.

Kagan jatkoi kymmenin artikkelein sitkeästi linjallaan vaatia ja korostaa jatkuvaa Yhdysvaltojen voimaa ja vastuuta liberaalin maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä. Sitten Donald Trump tuli republikaanien presidenttiehdokkaaksi. Kagan protestoi ja vaihtoi republikaaneista demokraatteihin Hillary Clintonin puolelle. Trump valittiin syksyllä 2016. Pian eurooppalaiset olivat kauhuissaan, ja erityisesti Ranskan presidentti Macron korosti sekä Euroopan suvereenisuutta että lähentymistä Venäjään. Yhdysvalloissakin ulkopoliittisen eliitin kärjessä lisääntyivät vaatimukset Venäjän irrottamisesta Kiinasta, joka olisi merkinnyt hinnan maksamista siitä.

Jokin oli mennyt vikaan, ja Kagan julkaisi 2018 Viidakko kasvaa takaisin, Yhdysvallat ja uhanalainen maailmamme (The Jungle Grows Back: America and Our Imperiled World). Se oli nyt puolustuskannalla.

Kagan vaati Yhdysvaltoja nostamaan jälleen pystyyn johtamansa läntisen liittokunnan demokraattisten maiden rintaman. Muutoin vanha viidakon kaaos leviää jälleen, ja nielaisee omakin puutarhan. Eristäytyjien ja realistien puheet vetäytymisestä tai Yhdysvaltojen roolin ja mahdollisuuksien rajallisuudesta on torjuttava.

On oltava voimaa ja "halua käyttää sitä voimaa kaikella tuskalla ja kärsimyksellä, epävarmuuksilla ja erheillä, epäonnistumisilla ja hölmöyksillä, moraalittomuudella ja julmuudella, menetetyillä ihmishengillä ja rahoilla." "Viidakon työntäminen takaisin puutarhasta on loputon tehtävä." Kagan myös puolusti urheasti aikanaan myönteisiä kantojaan Yhdysvaltojen sotatoimiin Vietnamin sodasta Irakin sotaan.

Epäilemättä Kaganin Viidakon paluussa oli liberaalin ulkopolitiikan perinteen amerikkalaisten retoriikkaa ja tuskaa presidentti Trumpin valinnasta ja politiikasta. Se tuki maan presidentin vaihatamista.

Tuleva presidentti Biden kokosi samaan aikaan oman presidenttikautensa lähimmät avustajat sekä amerikkalaisen osaamisen parhaita voimia valmistelemaan pitkään ja huolella tulevaa ulkopoliittista ohjelmaa, jonka hän myös argumentoi julkisesti jo demokraattien ehdokasta valittaessa ja presidenttiehdokkaana. Sen mukaan presidentti Trumpin jälkeen Yhdysvallat palaa takaisin johtamaan demokraattisten maiden liittokuntaa autoritäärisiä maita eli Kiinaa ja Venäjää vastaan.

Talvella 2022 Venäjän esittämien vaatimusten ja 24.2. Ukrainan hyökkäyksen taustahistoria on Yhdysvalloissa oma laaja ja yhdelle realismin suuntaukselle itsekriittinenkin keskustelunsa. Kuitenkin todella tullessaan ne yllättivät lähes kaikki mutta eivät presidentti Bidenin hallintoa. Sen globaalin politiikan ja – kuten ulkoministeri Blinken totesi nimityksensä kuulustelussa senaatissa – myös Ukrainaa aseistavan politiikan linjaukset olivat valmiina. Myös toteutus Ukrainan ja koko Euroopan – mukaan lukien Pohjolan – osalta on ollut kokeneissa ja ammattitaitoisissa käsissä.

Pääkysymys on nyt Yhdysvalloissa sodan seurausten vaikutus, miten jatketaan, itse ja Ukrainassa jaksetaan sekä välivaalit. Laidasta laitaan, vanhat ja nuoret ulkopolitiikan osaajat käyvät siitä viikoittain tai päivittäinkin intensiivistä keskustelua. Robert Kagan on ehkä yllättäen ollut kuitenkin aikaisempia murrosvaiheita vähemmän julkisuudessa. Vaimo Victoria on jälleen ulkoministeriössä johtavassa asemassa, ja Obaman hallinnon sisäisessä Ukraina väännössä voittanut ja Kaganin historianäkemyksen kriitikko professori Charles Kupchan ei halunnut tai päässyt Bidenin hallintoon.

Ukrainan sodan tässä vaiheessa Kagan sanoo haastattelussaan, että maailman muutos on mennyt kuten hän ennakoi, ja lännen vastaus Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan paremmin kuin hän oletti. Mielenkiintoista on, että ”liberaali maailmanjärjestys” ei nyt kata ainakin tavoitteena olevana koko maailmaa vaan rajautuu nyt demokraattisten maiden muodostamaan kokonaisuuteen. Sillä taas on jatkuvasti riittävästi voimaa puolustaa itseään. Sitä amerikkalaiset ovat halunneet alusta alkaen, mutta eurooppalaiset ovat moneen kertaan olleet mukavuudenhaluisen pehmeitä. Siksi liberaalin demokratian menestykseen on tarvittu Yhdysvaltojen sotilaallista voimaa. Nyt Ukrainassa on kysymys yksinkertaisesti Venäjän yritys palauttaa vanha valtansa maailmassa, mutta monien historian diktaattoreiden tavoin presidentti Putin on yliarvioinut oman armeijansa voiman ja aliarvioinut liberaalin Yhdysvaltojen johtaman demokraattisen lännen voiman.

Tähän asti kaikki on mennyt hyvin Yhdysvaltojen ja lännen kannalta. Saksa on herännyt. Nato on laajentunut. Mutta jatkosta ei voi olla varma. Yksi riski on, että Donald Trump ottaa sodan vaikutukset Yhdysvaltoihin keppihevosekseen. Aasiassa asiat kyllä hoituvat. Vaikka sielläkin halutaan käydä kauppaa Kiinan kanssa, ratkaisevaa on, että siellä Kiinan uhkan vuoksi halutaan nojata Yhdysvaltojen sotilaalliseen voimaan kuten Euroopassa.

Robert Kaganin retoriikka on aina ollut äkkijyrkkää, mutta ytimeltään hän näyttää nyt pukevan nuoruudestaan jonkin verran 2000 -luvun alusta puolustuskannalle vetäytyneenä sanoiksi paljon presidentti Bidenin sovelluksesta kylmän sodan ajan mallista nykyiseen malliin, jossa Neuvostoliitto korvautuu Kiinalla ja Venäjällä sen liittolaisena. Siitä ja sen onnistumisen uusissa olosuhteissa käydään Yhdysvalloissa ulkopoliittisen eliitin kesken vilkasta keskustelua.