Keijo Korhonen vuonna 2014 UKK -seurassa ja vuonna 1977 ulkoministerinä Egyptissä.
Soitin runsas viikko sitten Juhani Suomelle, ja kysyin myös mitä Keijo Korhoselle kuuluu. Pyysin kertomaan hänelle terveisiä, mutta voi olla, ettei se ehtinyt perille. Sillä tänään tuli
uutinen Keijo Korhosen kuolemasta.
Keijo Korhosen Suomen ulkosuhteiden historiaa käsittelevät tutkimukset asettuivat 1960 -luvulla hyllyyn Jouko Tyyrin, Pekka Lounelan, Dag Hammarskjöldin
sekä Ernst Hemingwayn viereen. Tunsin sitten olevani varmalla pohjalla, kun Helsingissä osasin vierastaa sadankomitealaisia ja heidän ”uutta ulkopolitiikkaansa”.
Korhonen
oli Keskustan opiskelijaliiton puheenjohtaja 1960 –luvun puolivälissä. Hän tuli Turusta Helsinkiin juuri keskustan opiskelijoiden alkaessa kamppailua marxilaista vasemmistoa vastaan, hänestä tuli meille ulkopolitiikan läheisin
opettaja.
Kannatimme Urho Kekkosen ulkopolitiikkaa, mutta se ei aina ollut käytännössä helppoa, kun Tamminiemen kutsut menivät vasemmalta ohi. Ahti Karjalainen oli parhaissa
voimissaan, ja hän väänsi minullekin rautalangasta puolueettomuuspolitiikan perusteesit jotka tuli toistaa samanlaisina sekä idän ja lännen diplomaateille.
Keijo Korhonen
oli kuitenkin se henkilö, jolle nuori opiskelija-aktiivi saattoi mennä purkamaan konkreettisia murheitaan ja kysymään neuvoja. Tänään näyttää ihmeeltä, miten me nuoret keskustalaiset selvisimme kylmän
sodan etulinjassa, ja suuri kiitos siitä kuuluu Keijo Korhoselle.
Tuki myös jatkui. Seitsemän etulinjan vuoden jälkeen sain Asla-Fulbright –stipendin Boston Universityn filosofian
osastoon lukuvuodeksi 1975-1976. Sen akateemisena suosittelija oli Jaakko Hintikka. Mutta kun väitöskirjan aihe ja oma mielenkiinto liittyi ulkopoliittiseen päätöksentekoon, sain Keijo Korhoselta kirjeen hänen entisille opettajilleen
Harvardiin.
Korhosen kirje avasi J.F. Kennedy Schoolin kursseille ja seminaareihin. Merkittävin niistä oli Graham Allisonin ja Richard Neustadtin kurssi Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Sen
laajin jakso perustui Allisonin teokseen Kuuban ohjuskriisistä. Käytimme useita viikkoja sen läpikäymiseen osin minuutti minuutilta.
Neustadt oli palvellut itse Valkoisessa talossa
ja me luokassa elimme läpi jännitysnäytelmää: ydinsota uhkasi ja presidentti Kennedyn keskeinen tuska oli saada hallinto antamaan oikeaa tietoa ja toteuttamaan presidentin päätökset. Se oli yleisinhimillistä perusosaamista,
kun aikanaan pääsi palvelemaan lähellä oman valtion johtoa.
Toinen syvästi mieleen painunut kokemus oli John D. Steinbrunerin seminaari hänen "Kyberneettisen päätösteorian"
pohjalta. Sillä kurssilla amerikkalaiset upseerit, MIT:n ballistiikan tutkijat ja opiskelijat käsittelivät ydinaseiden ja niiden johtamisen ongelmia. Graham Allison sanoi hiljakkoin, että ydinaseiden aikana valtiomiestaidon ratkaisevaa
osaa on selvitä hengissä järjettömienkin vastapuolten kanssa.
Kolmas tuon kevään kurssien ja seminaarien kysymys, oli miten Yhdysvallat saa niin sekavan joukon kuin Euroopan
valtiot pysymään rivissä.
Ajattelin silloin, että tämän suurvallan maailman ajattelun ja ongelmat Keijo halusi tehdä tutuksi.
Väitöskirjan valmistumisen jälkeen loppusyksyllä 1976 Johannes Virolainen kutsui artikkelitoimittajaksi Suomenmaahan. Keijo Korhosesta oli tullut ulkoministeri, ja tammikuussa 1977 hän teki ministerivierailun Egyptiin. Hän
kutsui mukaan toimittajana, ja sillä matkalla oli aikoja ja puhteita syventäviin opintoihin.
Väitöstilaisuuden jälkeen Korhonen lähetti onnittelukirjeen, joka päättyi:
”Mene vain politiikkaan, mutta vedä pitkä linja alusta asti.” Politiikkaan en enää mennyt, mutta hetkittäin sitä lähellä pitkää linjaa on yritetty.
Keijo Korhosen opastuksella tuli vuoren varmaksi, että pieni valtio selviää, kun sen johto tekee ulkopoliittiset päätöksensä realismin eikä ideologian pohjalta. Liityn
siis niihin, jotka kunnioittavat isänmaallisen realistin Keijo Korhosen elämäntyötä ja kiittävät häntä siitä paljosta, mikä on opastanut ja kannatellut oman matkan varrella.