Blogi

 

 

 

 

 

 

 

 

Toukokuun 9. päivänä 2001 päättyi Jouko Tyyrin pyhiinvaellus kohti Santiago de Compostelaa Espanjassa. Kirjoitin Brysselissä häntä muistavan tekstin, mutta se jäi julkaisematta. Tasavuodet tuovat sen taas mieleen.

 

 

Osaltani tutustuminen Tyyriin alkoi 29. marraskuuta 1959. Silloin äiti ja isä toivat Jyväskylässä kirjallisuusmatineasta Tyyrin signeeraamana tuliaisena Matti Kekkosen ja Jouko Tyyrin kirjan ”Asiat ja Asenteet”. Urho Kekkonen oli valittu tasavallan presidentiksi 1956, ja kirja oli osa hänen ulkopolitiikastaan jatkuvasti käytyä kamppailua. SDP:n, Kokoomuksen, ja SMP:n Kekkosen vastainen rintama seuraaviin presidentinvaaleihin oli valmisteilla.

 

 

Puuttui vain sopiva ehdokas, jollaiseksi löydettiin oikeuskansleri Olavi Honka maaliskuussa 1961. Berliinin muurin rakentamien aloitettiin elokuussa 1961, ja kylmän sodan jännityksen kasvu huipentui Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962.

 

 

”Asiat ja asenteet” avasi lyseolaiselle ajan poliittista keskustelua myös helsinkiläisen lukeneiston piirissä.

 

 

Myöhemmin Tyyri selosti minulle kirjan nimeä ranskalaisen strukturalismin pohjalta. Siinä on ”les mots et les choses”, hän sanoi siteeraten Michel Foucaultia. Kieli tekee näkyväksi maailmamme asiat ja kieli kantaa mukanaan asenteemme niihin. Tyyri seurasi mm. ranskalaista keskustelua, ja hän auttoi vuosikymmenen lopulla havaitsemaan, että suomalaisen opiskelijavasemmiston stalinismi oli aivan muuta kuin tuon ajan läntinen opiskelijoiden liikehdintä.

 

 

Tyyri oli asioiden puolella ja tutki kriittisesti asenteita. Minua kiinnosti kumpikin, mutta vielä enemmän Tyyrin oma, jatkuvasti ajaton asenne: "Syyttelijät eivät näytä tietävän, mitä tekevät. He joutuvat aivan tolaltaan, kun itse joutuvat epäluulon kohteeksi, vaikka kyseessä on vain ulkopuolisen epäluulo... Ehyelle ihmiselle ei ole asioita, joista vaietaan."

 

 

Vuonna 1959 ostin heti perään toisen ”nuoren vihaisen miehen” Pekka Lounelan kirjan ”Ollaan sitten suomalaisia”, eikä se jäänyt jälkeen Tyyristä: ”Valtiollista ja sivistyselämää hallitsevan sukupolven kannanotoille on tyypillistä, että se tulkitsee vapauden rajoittamattomaksi oikeudeksi olla samaa mieltä sen kanssa.”

 

 

Vuoden 1959 suurin kirja oli kuitenkin Väinö Linnan ”Täällä pohjantähden alla ”, joka vei minutkin mukanaan. Vuonna 1962 ilmestyneessä Pohjantähden kolmannessa osassa tunnistin sitten kuin päälle liimatuksi sen viimeisen luvun lopun, jossa Hämeestä Helsinkiin vieraannutettu tannerilainen Janne Kivivuori palaa käymään Pentinkulmalle pojanpoikansa Joukon kanssa. Kumpikin vinoilee Koskelan melkeinpä maalaisliittolaiseksi muuttuneelle nuorelle Juhani isännälle, mutta Linna itse taklaa Joukoa vielä paljon rankemmin.

 

 

”Jouko oli ’eurooppalainen’, puhui eksistentialismista, kaiken suhteellisuudesta ja takapajuisesta suomalaisuudesta… Mä en saa mitään kosketusta maahan. Mä en tunne ollenkaan, että mä seison nyt esi-isien maatilkulla… Et kai, kun sinulla on noin hyvät eristimet… Isoisä vilkaisi pojan kenkiä, jossa oli vahva solukumipohjat…” Koskelan pihalla Jouko kysyi taloudellisista huolistaan kertoneelta Juhanilta: ”Eiks vois järjestää jotakin onnettomuutta? Laskis vaikka tulvan pellolle. Eiks siitä saa kaikkia sellaisia korvauksia?”

 

 

Meni kuitenkin jonkin aikaa kunnes tunnistin, kuka tuo Jannen pojanpoika Jouko oli. Jouko Tyyri oli heti alkuunsa vuoden 1959 Parnasson arvostelussaan nähnyt Pohjantähden läpi: ”… torpparikysymys on sen yhteiskunnallinen tausta… en voi ilmoittaa siitä erikoisesti innostuneeni… Kirkkoherra jää ainoaksi tietoiseksi väärintekijäksi… Vastuun kantaa raskaimmin pappilan suureellinen rouva, jonka väärämielisyys on ilmeisin… hän on halunnut pilkata suomettarelaista tekopyhyyttä… Sorrosta sikiää katkeruus. Vihan hedelmiin saamme tutustua Linnan romaanin seuraavassa osassa.”

 

 

Oikea Jouko tunnisti heti paitsi torpparin luokkataistelun kohottamisen itsenäistymisen ajan ytimeksi myös nuor- ja vanhasuomalaisten sekä pappilan devalvoinnin Suomen historiassa. Kolmannessa osassa Linna antoi Joukolle takaisin, ja yhteisvaikutus on sen jälkeen pitänyt lyödyt tähän päivään asti häpeissään.

 

 

Myös Pohjantähden kolmannen osan lopun etäisyyden otto Helsingin tannerilaisiin sopi kuvaan. Vuonna 1962 poliittinen tilanne oli Suomessa muuttunut. Honkaliitto oli hajonnut. Urho Kekkonen oli valittu toiselle kaudelle eikä Kansan lehden Tampereelta Helsinkiin vetäytynyt tannerilaisuus oikein enää ollut muodissa. Kekkosen ohi ei päästy oikealta, ja kun vuonna 1965 tulin Teiniliiton edustajan Honkaliiton aktiivin Arvo Salon johtamaan Etelä-Afrikka toimikunnan hallitukseen, Salo toisteli kokousten jälkeen kaiket illat, että Kekkosesta on päästävä vasemmalta ohi. Se johti sitten lopulta siihen, että Urho Kekkonen liittoutui Kalevi Sorsan kanssa ja Sorsa puolestaan Johannes Virolaisen kanssa – mikä taas johti Ahti Karjalaisen ja keskustan k-linjan paitsioon.

 

 

Sitä ennen aloin Helsingissä valtiotieteellisessä syksyllä 1964. Liityttyäni joitakin vuosia myöhemmin keskustaan satunnaiset tapaamiset Jouko Tyyrin kanssa lisääntyivät, ja aloimme lounastaa silloin tällöin. Tavallisesti se tapahtui 4. kesäkuuta paikassa, jossa sai varmasti Marskin ryypyn. Sen hän kohotti kunnioittavasti ja pohtien, miten elintärkeä Suomelle oli ollut henkilö, joka pystyi seuraamaan ja ymmärtämään maailman asioita keskellä kotimaisten asenteiden kuohua.

 

 

Tyyrin puhe kuten kirjoituskin oli kuin toisiaan seuraavia aforismeja, ja historian lataamia asenteita pohtiessaan hän analysoi myös thymoksen eli ihmisen itsetunnon vaikutusta niihin. Siis loukatun vihaa tai valtaan päässeen päähän menoa eli suuruuden harhaa. Esimerkiksi Mannerheimista keskusteltaessa ei välttynyt ymmärrykseltä, että vuosisatojen mittaan monet iskut ja mestaukset kokeneen aatelissuvun nuoren polven etuna on kotoa peritty suhteellisuuden taju.

 

 

Tyyrille nykykielen isä oli Juhani Aho, ja sen avulla hän ilmaisi sekä maailman asiat että asenteensa ”rakastaa maailmaa”. Hän oli kirjailija, jolle teksti oli oleellinen eikä niinkään sen viestimisen väline. Hän kirjoitti kyllä kirjoja, mutta viihtyi hyvin monien lehtien päätoimittajana sekä kolumnistina eikä nykyinen sivustojen ja blogien maailma olisi ollut hänelle vieras.

 

 

Vuonna 1976 vannoutunut Urho Kekkosen kannattaja järkytti monet kritisoimalla maineensa huipulla ollutta presidenttiä. Kysyin häneltä lounaalla, mistä oli kysymys. Tyyri vastasi, ettei kysymys ole politiikan sisällöstä vaan siitä, että kun ihminen kulkee tarpeeksi pitkään ilman avaimia ja lompakkoa, hänelle alkaa käydä huonosti. Ja siitä pitää jonkun huomauttaa. Sitä täydensi vielä esimerkkejä historiasta. Siitäkin kehotuksesta otin oppia, vaihtelevalla menestyksellä.

 

 

Sitten 1980 -luvun lopulla Tyyri sanoi yllättäen, että Neuvostoliitto romahtaa pian, mutta muista, ettei Suomessa kosteta. Kysyin tarkennusta ja hän perusteli, että pienessä maassa on niin vähän lahjakkuuksia, että väärään menneitäkin pitää sietää. Niin on meillä tehty kaikkien murrosten jälkeen, ja kaikista muista Saksan liittolaismaista poiketen myös toisen maailmansodan jälkeen aksläiset ja koskenniemeläiset saivat jäädä virkoihinsa.

 

 

Aika kului, ja syksyllä 1994 tein virheen ryhtymällä eduskuntavaaleihin, mikä suli kokoon heti alkuunsa, kun Paavo Väyrynen ilmoitti palaavansa Lapista ehdokkaaksi Uudellemaalle. Tyyri kuitenkin otti yhteyttä ja kertoi aina vaalien aikana lahjoittaneensa yhden artikkelinsa tulon jonkun ehdokkaan vaalikassaan, ja sillä kertaa se joku olisin minä. Sen päälle hän kirjoitti vaalilehteen Timo ja Liisa Pekkalan etusivun haastattelun jälkeen artikkelin aloittaen sen ”Vuosikymmenien ajan olen tavannut Risto Volasen monissa poliittisissa ja politiikkaa sivuavissa tehtävissä…”

 

 

Jouko Tyyrin monissa osissa olleen laajan tuotannon parhaita paloja Pekka Tarkka kokosi ja toimitti vuonna 2005 ilmestyneeksi ”Kohtaamisia” -kokoelmaksi. Sitä tehdessään hän löysi julkaisemattoman, viimeistellyn ikään kuin tilinpäätöksen ”Varat ja vastuut”. Se pohtii elämän saamisia ja velkoja, jollainen henkilökohtaisen ekonomian puheparsi oli hänelle tavallinen.

 

 

”En halunnut elää virran varassa… Haluan, että omavastuu on pääsääntö ja yhteiskunta selustaa… Mutta kun omat juristimme latovat lakikokoelmastaan Siinain, sen vuoren alla on tosiaan alamaisilla jaksamista. Kun saan puolustukseni kuntoon, voin esiintyä kuin Luther valtiopäivillä ja kertoa, missä seison ja mihin viittaan. Paavali juoksi oman kilpailunsa… Suomen kallein kapitaali on itsenäisyystahto.”

 

 

”Olen toisen polven helsinkiläinen, en tunne kaupungissa sielullista velkaa kuin pakkomuuttaja. Värini on silti alkiolainen neliapila. Olen tasavaltalainen, inhoan virkavaltaa, pidän raitista rationaalisena… Perintöni on sekä talonpoikaisen Savon että Hämeen puolella…”

 

 

Ja lopuksi ”Varat ja vastuut” tulee kuin vastauksena vuoden 1962 Pohjantähdelle oikean Joukon eksistentialismiin: ”Egoisti ei tajua, että ihminen on luotu sairastumaan, olemaan osanen ja tajuamaan kokonaisuutta. Eksistenssi on tämän ristiriidan elämistä… Ihmisenä pelaan toivotonta shakkia ylivoimaista tietokonetta vastaan. Kysymys on useimmin siitä, missä järjestyksessä luovun asemista ja uhraan nappuloita… Selaan papereitani hieman vieraana, siltä kannalta ettei perikunta joudu siunailemaan niiden sekasortoa. Hurskas toive. Hiivin tieheni.”

 

 

Siinä on samaa ajatusta kuin Ernst Hemingwayn ”Vanhus ja meri” -mietteissä mereltä maalle päästyä: ”Ukko otti lasin ja joi. – Ne voittivat minut, Manolin hän sanoi. – Kerta kaikkiaan voittivat. – Hän ei voittanut sinua. Kala. – Ei. Totisesti. Jälkeenpäin minut voitettiin.”

 

 

Olisin suonut, että olisin ehtinyt aikanaan kiittää Jouko Tyyriä.

 

 

Kiitän häntä tässä ja nyt.