Blogi

Nykyistä koulukiusaamisen keskustelua seuratessa tulee esiin, ettei nykyinen kasvatus- tai sosiaalitieteellisen koulutuksen saanut poliittinen ja hallinnollinen eliitti kerta kaikkiaan ymmärrä lapsen ja ihmisen sisäistä kasvua ja kehitystä sivistymisenä. Ongelmia, ratkaisuja ja mahdollisuuksia etsitään lapsen ja ihmisen ympäriltä, kun ne ovat hänen sisällään.

Suomessa nykyajan sivistyksen ja sivistyspedakogiikan keskeisiä hahmoja ovat olleet Reijo Wilenius ja Seppo Niemelä. Kumpikin olivat läheisiä, ja opiskelujen aikaisessa vaiheessa Wilenius tarjosi filosofian opettajana mahdollisuuden irrottautua Suomessa valtavirraksi tulleista positivismista ja marxilaisuudesta. Wileniuksen muistaminen on myös johdanto eurooppalaiseen ja suomalaiseen sivistyshumanismiin.

Reijo Wilenius edusti ja jatkoi hienointa eurooppalaista ja suomalaista sivistyshistoriaa, ja tarjosi näin omalle ikäluokalleni mahdollisuuden saada siihen elinvoimaisen yhteyden.

Kävin Jyväskylän Lyseon alemman keskiluokan lapsena ja koin omakseni sen isänmaallisesti sävyttyneen sivistyshumanismin, jonka juuret olivat snellmanilaisessa, klassisessa ja luterilaisessa perinteessä.

Tullessani syksyllä 1964 opiskelemaan Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan kohtasin toisaalta vanhan oikeistohenkisen akateemisuuden ja toisaalta nopeasti etenevän mm. Erik Allardtin edustaman positivistis-teknokraattisen maailmankuvan. Sitä seurasi sitten marxilaisuus, joka levisi ikäluokkani opiskelijoiden keskuudessa kulovalkean tavoin toisaalta äärivasemmiston ja toisaalta äärioikeiston kodeista tulleista opiskelijoista käsin.

Ajan aatteiden paineissa etsin osaltani aatteellista ratkaisua, ja sen perusteet antoi filosofian vt. professorina toiminut Reijo Wilenius. Kuuntelin hänen luentojaan ja yhteyttä välillämme vahvisti hänen tulonsa Teiniliiton kuraattoriksi ja minun puheenjohtajaksi vuonna 1966. Tuona kesänä Wilenius vieraili Teiniliiton kesäkurssilla ja toi filosofian opinnot aloittaneelle puheenjohtajalle lainaksi Peter Winchin ”The Idea of Social Science and its Relation to Philosophy”.

Kävelimme pimenevässä elokuun illassa pitkään, ja hän kertoi havainnoistaan yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta. Siihen kuuluivat myös Charles Taylor, Ludwig Wittgenstein, G.E.M. Anscombe William Dray ja G. H. von Wright, joka oli julkaissut Psykologia-lehdessä artikkelin ”Käyttäytymisen selittämisestä”. Se siis tapahtui ennen von Wrightin filosofista murrosta, ja myöhemmin ymmärsin, että Wileniuksella oli filosofina von Wrightin voluntaristinen eli sivistyshumanistinen katsomus jo ennen von Wrightiä.

Tilasin Winchin kooltaan pienen kirjan ja pidin sitä vuosia salkussani kerratakseni usein sen vapauttavalta tuntuvaa wittgensteinilaisia ajatuksia kielen ja sosiaalisen todellisuuden suhteesta: ”Maailma on meille, mitä käsitteemme siitä ovat". Mutta myös me itse olemme itsellemme, mitä käsitteemme itsestämme ovat, ja se on keskeistä ihmisyyden kehittymisessä eli sivistymisessä ja taantumiseessa. Se tarjosi perustan myös ajan pääsuuntausten ideologiakritiikille, ensin positivistiselle ja pian marxilaiselle.

Kevätlukukaudella 1967 Wilenius luennoi J.V. Snellmanin psykologiasta. Siinä korostui ajatus ihmisen yleisinhimillisestä ja henkilökohtaisesta sivistymisestä vapaaksi toimijaksi, siis irrottautumisesta luontoon kuuluvista välttämättömyyksistä eli sen kausaaliketjuista.

Syyslukukaudella 1967 Wileniuksen aiheena oli politiikan filosofia, jossa korostuivat Ludvig Wittgenstein ja em. von Wrightin artikkelin sen kirjoittajaa ennakoinut tulkinta. Kun von Wright sitten piti 1970 esitelmän ”Tieteen filosofian kaksi perinnettä” ja seuraavana vuonna julkaisi ”Explanation and Understanding” -teoksensa, olin valmiiksi wrightiläinen. Kirjoitin niiden pohjalta Wileniukselle pro gradun, lisensiaattityön ja väitöskirjan.

Kehitin filosofian tutkimuksissani von Wrightin praktista syllogismia Wileniuksen hengessä voluntaristiseen eli tahdon vapautta perustelevaan suuntaan. Samaan aikaan Suomen akateeminen valtavirta kuitenkin palasi positivismin ja realismin sekä marxilaisuuden pohjalta siihen, mistä von Wright Ludwig Wittgensteinin muotoilemana oli pyrkinyt eroon: ”Filosofit näkevät jatkuvasti tieteen metodit silmiensä edessä. Tämä tendenssi on metafysiikan todellinen lähde ja johtaa filosofin todelliseen pimeyteen”.

Sama modernin ajan monistisen eli vain fysiikkaan perustuvan metafysiikan ja sivistyshumanismin ristiriita oli tullut aikaisemminkin esiin monin tavoin, mm. vuoden 1961 C.P. Snown teoksessa Kaksi kulttuuria sekä ns. Hempel–Dray-debatissa ihmis- ja yhteiskuntatieteiden metodista.

Lyseolaisen isänmaallisesti sävyttyneestä humanismista lähtien olin näissä debateissa asennoitunut humanistiselle puolelle. Sille lähtökohdalle Wileniuksen tunnistama yhteiskuntafilosofian uusi aalto antoi lisää perusteita ja lopulta erityisesti juuri von Wrightin vuoksi tietynlaista vuorenvarmuutta – jota sitten tarvittiinkin. Minulle Wilenius oli aina Aristoteles-Snellman-Wittgenstein-von Wright perinteiden filosofian professori.

Ajan ”Hempel–Dray”-debatti koski sitä, riittääkö perusteiltaan luonnontieteellinen menetelmä ihmisten tutkimisessa. Jouduin odottamaan eläkepäiviin osoittaakseni, että päätösten ymmärtämisen pohjalta historian tutkija saa paremman kokonaiskuvan esimerkiksi Suomen itsenäistymisen alkuvaiheista kuin temaattis-positivistiselle tai marxilaiselle lähestymistavalle on mahdollista. Tältä perusteiltaan von Wrightin ja Wileniuksen käytännöllisen filosofian metodiselta pohjalta kirjoitin sitten kaksi teosta ("Suomen synty" ja "Nuori Suomi"), jotka tutkivat Suomen ja Euroopan poliittista historiaa vuosina 1789–1922.

Politiikka oli kiinnostanut jo kouluajoista, ja opiskelemaan tultuani etsin useita vuosia intensiivisesti puoluetta, joka olisi lähimpänä lyseolaisen yhteiskunnallista sivistyshumanismia ja sitten löytämääni eurooppalaisen yhteiskuntafilosofian uutta humanistista aaltoa. Lopulta liityin syksyllä 1967 Keskustaan, jonka Urho Kekkonen myös sopi minulle. Siitä kehittyi alkiolais-kekkoslainen ”Vihreä aalto”. 

Keskustan opiskelijajärjestön ja nuorisojärjestön johto oli kuitenkin tuolloin k-linjaa, joka vaati nöyrää kuuliaisuutta sen johtaville edustajille puolueessa. Useimpien mielestä aika oli ajanut Santeri Alkion ohi, ja monien mielestä oli sitouduttava yleisdemokraattiseen rintamaan kommunistien ja sosialidemokraattien kanssa. Edistyksellistä oli seurailla positivistis-teknokraattista sosialidemokratiaa ja vähitellen myös marxilaisia.

Osaltani perustelin – Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kreikkalais-roomalaista ja kristillistä ”humanitasta” yhdistävästä ihmisyys-aatteesta tulleen – alkiolaisen ihmisyysaatteen olevan osa samaa eurooppalaista humanistista traditiota kuin Wittgensteinin, von Wrightin, Winchin ja Wileniuksen humanistisen sosiaalifilosofian uusi aalto. Maahengestä lähtenyt ympäristöajattelu taas oli ennakoinut von Wrightin ajattelua, jonka hän jatkossa konkretisoi maapallon ekosysteemiä vaarantavan modernin teollis-urbaanin teknosysteemin kehityssuunnan kritiikiksi.

Pieni joukko aavisti nuoren keskustan laajan kentän jatkuvan alkiolaisuuden ja päätti taistella itsenäisen alkiolais-kekkoslaisen linjan puolesta – tuli mitä tuli. Edessä oli vuosien rankka kamppailu, jota en olisi kestänyt ilman Reijo Wileniuksen alkuun auttamaa vuorenvarmuutta ihmisyysaatteen paikasta osana parasta ihmiskunnan ja Euroopan sivistyshistoriaa. Ja paradoksaalisesti tämän päivän maailman haasteet kertovat Reijo Wileniuksen ja G.H. von Wrightin olleen 1970-luvulla puoli vuosisataa aikaansa edellä.

Tämä kaikki on tietenkin vain pienen pieni osa Reijo Wileniuksen pitkän ja laajan elämäntyön vaikutuksista, mutta osaltani se on peruste liittyä kaikkiin niihin, jotka muistavat suurta suomalaista, eurooppalaista ja yleisinhimillistä sivistyshumanistia.

Miten tuota sivistyshumanismia voi luonnehtia? Reijo Wileniuksella siihen liittyi keskeisesti Rudolf Steinerin filosofia. Steiner ei koskaan tullut minulle läheiseksi, mutta sen sijaan Wilenuksen luentojen wittgensteinilaisesta ”yhteiskuntafilosofian uudesta aallosta” suuntansa saanut filosofian harrastus vei Aristoteleen sekä Platonin oppilaan Isokrateen ”paideian” sekä siitä oppineen Ciceron ”humanitaksen” kautta tutustumaan myös kirkkoisä Augustinuksen ja Martti Lutherin teologiaan.

Kaikille näille on yhteistä ymmärtää, että nykyajan liberaalin demokratian perustana oleva ja sen edellyttämä vakaasti viisas, eettinen ja vapaa ihminen on pitkän sivistyshistorian tulos, ja sellaisena hän myös hauras taantumaan kuten uuden ajan historia ja tämäkin päivä kertovat. Positivistis-teknokraattinen ja marxilainen ajattelu sanovat, että lapsen vihapuheen, kiusaamisen, väkivaltaisuuden  ongelmat ratkeavat "varhaisella puuttumisella" erilaisiin ulkoisiin tekijöihin. Sivistys sanoo, että peruskysymys on eettisen sivistyshitorian saavustusten omaksi käsittäminen ja soveltaminen elämään tässä päivässä.  

Siksi jokaisen sukupolven on ymmärrettävä omakseen omassa luonnollisessa kielessä ja siis psyykessään oleva eurooppalainen ja suomalainen sivistyshistoria ja pidettävä se elävänä omassa ajassaan, jotta ihmisyyden taantumiselta voidaan välttyä. Reijo Wilenius teki sen osaltaan, ja siksi hänen filosofisen ja pedakogisen elämäntyönsä tunteminen ja arvostaminen merkitsee rohkaisua uudelle sukupolvelle jatkaa sivistyshistoriaa ja torjua sitä vastaan suuntautuvat kulttuuritaantumuksen hankkeet.