Virallisen tiedotteen mukaan, ”Tasavallan presidentti Sauli Niinistö tapaa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin Washingtonissa tiistaina 29. elokuuta 2017. Presidenttien välinen tapaaminen
järjestetään Yhdysvaltain presidentin virka-asunnolla Valkoisessa talossa. Kyseessä on presidenttien Niinistö ja Trump ensitapaaminen. Työvierailun tarkemmasta ohjelmasta ja puheenaiheista kerrotaan lähempänä vierailua.”
On ymmärrettävää, että vierailun kommentit ovat varovaisia, mutta niitä sävyttää myös maan valtamedian
ja UPI:n tunteikkuus sekä Yhdysvaltojen että Venäjän nykyiseen johtoon.
Juuri vuosi sitten Helsingin Sanomat tiivisti
oman ja taustojensa vastakarvan kertomalla, että presidentti Niinistön transponderialoite on herättänyt hämmennystä ja että Venäjä on hyödyntänyt sitä omiin tarkoituksiinsa. Presidentti vastasi ”Presidentin
kynästä”, ja sama asetelma on jatkunut.
Arvattavasti Venäjälläkin käydään sisäistä
vääntöä suunnasta, mutta siellä jännitteet näyttävät olevan presidentti Putinin otteessa. Yhdysvalloissa taas kaiken julkisen rähinän ja pintakuohun alla käydään lujaa kamppailua ulkopolitiikan
suunnasta. Siinä suomalainen valtamedia on valinnut puolensa ja peittää toisen savuverhoonsa.
Yhdysvalloissa kolmet viimeiset
presidentinvaalit on voitettu kansaan vetoavalla vetäytymisteemalla. Presidentti Bush joutui kääntämään kelkkansa 9/11 terroristihyökkäyksen jälkeen, ja vallan sai neokonservatiivinen ajatus sotilaallisen voiman
käytöstä maailman demokratisoimiseksi rauhalliseksi.
Kokemukset Irakin ja Afganistanin demokratisoimisesta asevoimin eivät
kuitenkaan innostaneet amerikkalaisia. Presidentti Obaman politiikan pääidea oli jatkaa ”liberaalin järjestyksen” edistämistä kaikkialla, missä voi tehdä ilman omaa aseellista puuttumista. Vanhoista sodista pyrittiin
irti, mutta sinänsä hyvää tarkoittava liberaali pasifismi ei ole toiminut.
Käytännössä Ukrainassa
ja Syyriassa toimittiin samaan tapaan kuin meillä heimosoturit ja Trotski sata vuotta sitten. Tyytymättömiä on usutettu kapinaan, mutta vastavoiman tullessa heidät on jätetty sotilaallisesti yksin ja tyydytty omaan propagandavoittoon.
Presidentti Obaman sotilaallisesti pidättyvä politiikka sai Washingtonissa runsaasti arvostelua, joka jakautui johtopäätöksiltään
kahteen suuntaan.
Toisaalta vanha neokonservatiivinen valtavirta on kehittänyt neomilitaristisen politiikan, jonka mukaan Yhdysvallat
on jatkuvasti riittävän vahva pakottamaan maailman ”liberaaliin järjestykseen”. Tämän Robert Kaganin ehkä selkeimmin argumentoiman suuntauksen on omaksunut merkittävä osa kylmän sodan voiton nuorena
kokenutta politiikan, hallinnon ja median eliittiä, ja se pyrki Hillary Clintonin tukijoukoksi. Kärsittyään tappion presidentinvaaleissa se taklaa nyt omastakin takaa sekoilevan presidentti Trumpin hallintoa. Samaa neomilitaristista suuntausta
seuraa Suomessa UPI:n lisäksi valtamedia.
Toinen amerikkalainen suuntaus ovat erilaiset presidentti Obaman hallinnon sisä- ja ulkopuolella
olleet realistiset uusliennyttävät koulukunnat. Ne ovat jo pitkään sanoneet, että Yhdysvaltojen ja koko lännen on oman etunsa vuoksi ymmärrettävä voimasuhteiden muutos maapallolla. Niiden vuoksi Yhdysvallat tai
koko länsi eivät voi enää omalla ylivoimallaan hallita maailmaa. Siksi konfliktipolitiikan sijaan on rakennettava liennytykseen ja alueellisiin tasapainoihin perustuvaa vakaata rauhaa. Tämä uusliennyttävä suuntaus
taas on erityisesti Henry Kissingerin johdolla pyrkinyt vaikuttamaan ehdokas ja presidentti Trumpiin.
Tällä
hetkellä on mahdotonta sanoa presidentti Trumpin hallinnon sisäisen ja ulkoisen väännön asetelmaa, mutta on näkyvissä, että eri suuntausten välillä pyritään hieromaan yhteensopivaa linjaa. Nykyään
on myös saatavilla hyvää kirjallisuutta siitä, ettei pääministeri Lipponen tiennyt ja ei ehkä voinutkaan tietää, millaiseen Yhdysvaltojen johdon sisäiseen asetelmaan hän astui joulukuussa 2002. Toivotaan,
että tällä kertaa menee paremmin.
Aivan huvikseen tai pienen maan kahdenvälisten
suhteiden vuoksi Yhdysvaltojen presidentti ei raivaa kalenteristaan aikaa keskusteluille ja niiden vaatimalle valmistelulle. Presidentti Trump on todennäköisesti esittänyt periaatteellisen kutsun kaikille puhelimitse onnittelleille. Jos veikata
saa, nyt joku on Valkoisessa talossa huomannut Helsingin lähetystönsä raportin presidentti Niinistön ja presidentti Putinin pitkästä keskustelusta Savonlinnassa.
Parhaassa tapauksessa Suomen historiallinen ja viime vuosien omaperäisyys aloitteellisuudessa ja keskusteluyhteyksissä voi taas tarjota yhden muodon ja toimintakykyisen
kumppanin edetä uusliennytyksen suuntaan uusmilitaristien miinoittamalla tiellä.
Toinen mahdollinen
korkealle edennyt virike voi olla meillä väheksytty transponderialoite. Sen tapaista odotettiin Washingtonissa joissakin piireissä jo sen tullessa Suomesta edellisen hallinnon aikana. Tällaisessa asiassa tapahtumien kulku on sellainen,
että teknistä asiaa joudutaan katsomaan heti operatiiviselta kannalta ja sittä taas ennen pitkää päädytään strategiseen pohdintaan. Nyt on kyllä Itämeren alueella pian edessä suuria sotaharjoituksia.
On kuitenkin paikallaan nähdä, että niiden pienestä eskaloitunut historia ulottuu Ukrainan kriisiä edeltäneisiin vuosiin – eikä Suomikaan ole siinä aivan viaton. Joka tapauksessa nämä taustat antavat
nyt mahdollisuuden ylimmällä tasolla olla aloitteellinen pohjoisen Euroopan alueellisesta de-eskalaatiosta eli liennytyksestä.
Presidentti
Niinistö on tosin pitänyt esillä myös korostusta laajemman tilanteen väistämättömistä vaikutuksista Itämerelle. Kuitenkin sekä hänen oma transponderialoitteen kokemuksensa että tämä
kutsu osoittavat mahdollisuuden alueelliseen aloitteellisuuteen vähentää jännitystä ja edistää näin vakaata rauhaa. Jos tällaista mahdollisuutta ei olisi, vaihtoehdoksi jäisi tarpeeksi korkealle nousseen jännitteen
sopiminen vain suurvaltojen kesken – eikä koskaan oikein tiedä mitä siitä tulisi.
Presidentti Niinistö sanoo
hyvin, että ”väittäjänä olo” on vieras ajatus. Mutta suurvaltojen suhteet ovat aina toimineet niin, että muu tekijä voi olla niille keskinäiseksi hyväksi. Tietenkin omienkin asioiden huolto olisi vielä
mahdollisempaa, jos tälläkin kertaa niin olisi.