On ollut mielenkiintoista seurata Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimituksen ja politiikan
toimituksen kamppailua.
Perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen HS:n pääkirjoitus puhui maanantaina 12.6. ”vallankumouksesta
ja isänmurhasta”. ”Soinin puolueesta ja hänen ajamistaan arvoista ei jäänyt mitään jäljelle.” ”Oikeistopopulistisiin nationalisteihin” ”verrokkipuolueina” kuului myös Ruotsin
natsitaustainen puolue.
Seuraavana päivänä tiistaina 13.6. HS:n pääkirjoitustoimituksessa oli luettu lisää uuden
puheenjohtajan tekstejä. Pääkirjoituksen mukaan ”Kokoomus ja keskusta – ja myös oppositio – ovat sitoutuneet arvoihin, joihin kuuluvat ihmisten yhdenvertaisuus, universaalit ihmisoikeudet sekä yhteiskunnan rakentaminen
sovulla. Halla-ahon arvot ovat kaukana näistä periaatteista.” Lehden oma politiikan toimituskin saattoi olla mielessä: ”Hän halusi tehdä itsestään marttyyrin, joka olisi kyllä sitoutunut hallitusohjelmaan.
Arvoristiriitaa hän ei tunnistanut eikä tunnustanut.”
Päivälehden eli Helsingin Sanomien pitkään ja komeimpaan
historiaan jää 13.6. pääkirjoituksen johtopäätös: ”Olennaista ei nyt kuitenkaan ole tuleva hallituspohja vaan se, että ei päässyt syntymään käsitystä, että Halla-aho olisi voinut
kuljettaa arvonsa hallituksen sisälle muiden hallituspuolueiden hiljaisella hyväksynnällä.”
Pääkirjoituksen mukaan
”Joskus tarvitaan poikkeuksellisiakin ratkaisuja. Nyt tarvittiin.” Niitä on nähty Suomessa ennenkin, ja jäänyt näkemättä. Toukokuun 18. päivänä vuonna 1934 J.K. Paasikivi ryhtyi kokoomuspuolueen
puheenjohtajaksi häätääkseen sieltä ääriliikkeet. Tammikuun 22. päivänä vuonna 1918 sosialidemokraattisessa puolueessa niin ei tehty.
Lehden politiikan toimituksen ideologia on kuitenkin toinen kuin pääkirjoitustoimituksella, ja sen on voinut tunnistaa pitkin matkaa kuluneen viikon aikana. Eilen Helsingin Sanomien gallup kertoi kansalaisten hyväksyneen
Sipilän hallituksen toiminnan, kuten myös perussuomalaisten vanhan johdon irtioton. Politiikantoimittaja Olli Pohjanpalolle oli kuitenkin ”hämmästyttävää, kuinka myönteisesti suomalaiset suhtautuvat perussuomalaisten
hajoamiseen”. Hän jatkoi ”Soinin porukasta…” ”pettureista…” ”historian roskakorista…” ”kummallista kyllä…”.
Tänään toimituksen Marko Junkkari käyttää aukeaman todistamaan että ”Kyllä kansa tietää”, mutta viittaa vain perussuomalaisten kannattajiin, joilta oli kysytty
”perussuomalaisen äänestäjäkunnan pettämisestä” ja Timo Soinin ”lähtemisestä itse perustamastaan puolueesta kilpailevan ryhmän riveihin”. Ennen vanhaan tieteellisyyttään varjellut
Suomen Gallup Oy tuskin olisi ottanut tällaista kysymystä nimiinsä.
Junkkari kuva asiaa tuntevasti, miten Timo Soini sai, mitä
itse tilasi - annettuaan myös monien ääriryhmiin kytkeytyvien saada jalansijaa ja lopulta valtaa puolueessa. Junkkarilla on myös sinänsä hyvä kysymys, ”Miksi hänen kristillinen näkemyksensä lähimmäisen
rakkaudesta ja ihmisarvosta heräsi vasta nyt?” Kuitenkin entuudestaan tiedetään, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Siksi on mielenkiintoista, että Junkkari paheksuu viime viikon toimia, joita itse lehti
on pääkirjoituksissaan perustellut ja vaatinut demokraattisen yhteiskunnan perustana olevaan arvopohjaansa vedoten.