Blogi

Perjantaina kuollut Zbigniew Brzezinski syntyi Puolassa vuonna 1928 Tadeusz Brzezinskin diplomaattiperheeseen ja koki pienenä 1930 –luvun Berliinissä, Moskovassa ja vuodesta 1938 Montreolissa. Sieltä ei enää ollut turvallista palata kotiin Puolaan. Perhe jäi uudelle mantereelle ja Zbigniew eteni tohtoriksi Harvardissa aiheenaan Venäjän lokakuun vallankumous ja Leninin valtio.

Brzezinskin teos ”Soviet Bloc, Unity and Conflict” ilmestyi vuonna 1967. Ostin sen ja luin keväällä 1976 samaan aikaan kun kuuntelin Kennedy Schoolissa Graham Allisonin ja Richard Neustadtin kurssia Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta. Tuolloin elettiin Vietnamin sodan tappion, Neuvostoliiton Afrikan operaatioiden ja Henry Kissingerin politiikan kasvavan arvostelun aikaa. Vastoin viisaiden odotuksia Jimmy Carter menestyi, ja hänen presidenttikautensa pääideat näyttivät olevan alullaan jo turvallisuuspoliittisen neuvonantajan Soviet Blocissa.

Brzezinskin mukaan liennytykseen ja ydinasetasapainoon tuudittautuminen oli vaarallista, koska se antoi Neuvostoliitolle suojan edetä maa maalta lännen kustannuksella. Neuvostoliitto ja sen hallitsema Varsovan liitto olivat hänen mielestään paljon hauraampia kuin päältä päin näytti. Siksi niitä ei saanut puristaa kokonaisuutena vaan oli taklattava vain konkreettisissa tilanteissa sotilaallisesti ja muuten oli rakennettava hyviä suhteita kansallisuuksiin Neuvostoliiton rajoilla ja sisällä. Vaiheita oli monia, mutta osaltaan tämän ajattelun mukainen politiikka vaikutti Neuvostoliiton ja sen järjestelmän hajoamiseen.

Brzezinskillä on kyseessä laji realismia, jossa se jolla on voimaa etenee käytettävissä olevin keinoin kunnes tulee toinen voima vastaan – eikä sitä silloin tullut.

Kylmän sodan jälkeen syntyi keskustelu historian lopusta ja lännen lopullisesta voitosta. Monien johtopäätös oli, että maailma rakentuisi yhteistyönvaraisen turvallisuuden pohjalle. Sen vuoksi vanhaa Natoa ei enää tarvita muuten kuin korkeinaan ”kansainvälisen yhteisön” rauhanturvajoukkona. Mutta mm. Brzezinski ja Henry Kissinger olivat toista mieltä. Päin vastoin, Naton ja EU:n on nopeasti laajennuttava Neuvostoliitosta irrottautuneisiin maihin. Muutoin niiden muodostama turvallisuuspoliittinen tyhjiö ja hauras demokratia olisivat vaarassa Venäjän päästyä uudelleen jaloilleen.

Itse Naton laajeneminen ja erityisesti sen toteuttamistapa aiheutti Yhdysvalloissa katkeraa kritiikkiä historiallisen realismin edustajien taholta. Esimerkiksi koko sodan jälkeisen Neuvostoliitto –politiikan ensimmäinen arkkitehti George Kennan ennusti jo keväällä 1998 varsin tarkasti Venäjän kovakouraisen käsittelyn tulevat seuraukset maan sisällä ja rajoilla.

Brzezinski näyttää kuitenkin aluksi luottaneen lännen ja Yhdysvaltojen jatkuvaan etenemiseen.

Vuonna 1997 Brzezinski julkaisi yhden pääteoksistaan ”The Grand Chessboard, American primacy and its geostrategic imperatives” (Suuri shakkilauta, Yhdysvaltojen ensisijaisuus ja sen geostrategiset välttämättömyydet). Se on Wienin kongressin ajan aloittama geopoliittinen analyysi alueittain mutta maapallon laajuisesti. Sen kehikossa hän myös kuvasi Yhdysvaltojen etuja ja roolia maapallon johdossa.

Esimerkiksi silloin menossa ollut EU:n ja Naton laajeneminen oli sillanpään vahvistamista koko Euraasian mantereelle: ”Toisin sanoen, Yhdysvaltojen keskeinen geostrateginen tavoite Euroopassa voidaan tiivistää varsin yksinkertaisesti: se on vakaannuttaa aidon atlanttisen kumppanuuden avulla Yhdysvaltojen sillanpääasema Euraasian mantereelle siten, että laajeneva Eurooppa voi tulla elinvoimaiseksi ponnahduslaudaksi kohdistamaan Euraasiaan demokraattinen ja yhteistyön järjestys.”

Osaltani ollessani töissä Brysselissä tutkin hartaasti Suurta shakkilautaa ja huomasin, ettei siinä ollut asianmukaista analyysiä pohjoisesta Euroopasta eli Suomen ympäristöstä. Ajattelutapa oli kuitenkin niin selkeä, että saatoin maapallokartalta uurastaa kokoon kuvan pohjoisesta Euroopasta keskellä Manner-Euroopan, Atlanttisten valtioiden (Yhdysvallat, Englanti, Kanada) ja Venäjän voimakenttiä – sekä alueen rauhan perustana olevasta geopolitiikasta eli maantieteestä ja voimatasapainosta.

Kun sitten valtiosihteerinä tulin puheenjohtajaksi vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon virkamiesvalmisteluun piirsin sen pohjalta geopoliittisen analyysiin suomalaisin johtopäätöksin: ”Venäjän EU-, Nato- ja Yhdysvaltain suhteiden sekä EU:n ja Yhdysvaltain suhteen kehityksellä on suuri merkitys Itämeren alueen turvallisuudelle.” ”Pohjois-Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistäminen säilyy Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ensisijaisena tavoitteena." Kolmen voimakentän tunnistaminen ei jatkossa ole sopinut kaikille, mutta on nyt tulossa ajankohtaiseksi.

Mutta samaan aikaan Brzezinskin ajattelussa oli johtopäätösten osalta tapahtumassa jotakin.

Itse ajattelu näyttää jatkaneen kylmäverisen voimapoliittisen realismin sekä Yhdysvaltojen näkökulman pohjalta, mutta sen sisältöön oli tulemassa mukaan maapallon voimasuhteiden muutos sekä ihmiskunnan yhä suuremman osan poliittisen tietoisuuden herääminen.

Syksyllä 2004 kävin valtiosihteerinä Washingtonissa keskeisissä turvallisuuspoliittisissa viranomaisissa ja ajatuspajoissa. Selostin myös Pentagonissa uuden selonteon keskeiset perusteet ja johtopäätökset. Pöydän toisella puolella yhtenä oli Zbigniew Brzezinskin poika apulaispuolustusministeri Ian Brzezinski. Emme ole olleet monista keskeisistä asioista samaa mieltä, mutta meistä tuli vuosien varrella varsin hyvät keskustelututtavat.

Matka jatkui CSIS ajatuspajan johtajan John Hamren luokse, ja tovin juteltuamme hän tarttui puhelimeen ja kertoi Zbigniew Brzezinskin olevan tavattavissa. Brzezinskille ei tarvinnut pitkään selostaa tai perustella selontekoa. Keskustelun lopuksi hän otti hyllystä uuden kirjansa ja kirjoitti siihen omistuksen.

Luin paluumatkalla ”The Choice, global domination or global leadership” (Valinta, globaali ylivalta vai globaali johtajuus). Sen nimi kertoo pääsanoman. Maailma muuttuu nyt niin, ettei sitä voi yksin hallita amerikkalaisin voimin vaan siihen on kehitettävä uusi malli, jossa muutkin ovat aidosti mukana.  

Mutta lisää oli tulossa. Vuonna 2012 ilmestyi ”Strategic Vision, Amerika and the Crisis of Global Power” (Strateginen visio, Yhdysvallat ja globaalin vallan kriisi). Se oli kylmäverinen analyysi tulevasta suhteellisesti heikkenevien Euroopan ja Yhdysvaltojen sekä nousevan Kiinan maailmasta. Se avasi ongelmat ja teki ehdotuksen. Muuten ei selvitä kuin etsimällä uusi yhteistyön malli toisaalta Yhdysvalloille, Euroopalle ja Venäjälle ja toisaalta Aasiaan. Kirjoitin siitä tuoreeltaan artikkelin Suomen Kuvalehteen. TÄSSÄ

Brzezinskin analyysi Yhdysvaltojen ja maapallon tilanteesta on yksi monista perusteiltaan samaan todellisuuteen perustuvista analyyseistä – kuten esimerkiksi presidentti Obaman neuvonantajan Charles A. Kupchanin työt ja ennakkotietojen mukaan lähipäivinä ilmestyvä Harvardin professori Graham Allisonin ”Thukydides trap” Yhdysvaltojen ja Kiinan suhteista. Samalla Yhdysvalloissa – kuten Suomessakin – on jatkuvasti vahvana kylmän sodan jälkeinen perinne, joka uskoo maan voivan jatkaa ylivoimaansa taloutensa ja armeijansa turvin. Suomessa, ei ole paljoakaan julkisuudessa seurattu tätä keskustelua.

Sille, joka haluaa koko ihmiskunnan, läntisen sivilisaation ja Suomen parasta Zbigniew Brzezinskin viimeisiksi jääneet teokset ja puheenvuorot tarjoavat paljon ajateltavaa – kuten myös aikaisempien antama tieto siitä, miten suurvallat perimmiltään ajattelevat ja toimivat. Osaltani kiitän kummastakin.