Santeri Alkio aloitti päiväkirjan pidon 1.8.1914: ”Istuessani
illalla Ilkan toimituksessa tuli minulle yhtäkkiä mieleen, että alkavan maailmansodan aikana oli hyvä päivittäin merkitä muistiin persoonallisia tunnelmia, havaintoja ja kokemuksia, koskapa niistä jälkeenpäin
olisi näiden asioiden psykologiselle ymmärtämiselle suurta apua.”
Tänään ei lähialueilla ole sotaa, mutta Itämerellä kehitys muistuttaa
yhä enemmän Euroopan kevättä 1914 ennen sotaa. Kenraaleiden viran puolesta tekemistä sotasuunnitelmista on tulossa poliittisia toimintasuunnitelmia.
Jos nykyistä
eskalaatiota ei saada kääntymään liennytykseksi, edessä on lopulta joko aseellinen yhteenotto tai ydinaseilla uhkaaminen, jotka päätyvät mahdollisten uhrien jälkeen hätäjarrutukseen ja suurvaltojen etupiirijakoon.
Myös sotapropaganda on yhä voimakkaampaa. Osaltani sain virikkeen päiväkirjaan, kun viime viikonvaihteessa luin Lännen median lehdilleen tekemän uutisen toistelevan
sellaisenaan jonkun nimettömän Naton upseerin propagandaa.
Olen tällä kotisivulla tarkkaillut useita vuosia Itämeren lisääntyvää sapelinkalistelua,
joka alkoi jo paljon ennen Ukrainan kriisiä. (TÄSSÄ) Sillä on ollut eri vaiheissaan eri syitä molemmin puolin. Juuri nyt eskalaatiota vauhdittaa se, ettei
Natossa uskota Baltian puolustuksessa omiin voimiin ja yritetään saada myös Suomi ja Ruotsi osallistumaan siihen.
Kuitenkin tuloksista päätellen nyt toteutuvat
ja tehdyt Itämeren sotilaalliset laskelmat perustuvat uuden upseeri-ikäluokan väärään tilannekuvaan Itämeren alueen geopolitiikasta ja erityisesti talous- ja sotilasmaantieteestä. Tällä alueella ei kukaan voi
ampua ensimmäistä laukausta romahduttamatta pelkän merellisen vastavoiman vuoksi heti omaa kansantalouttaan. On eri asia käydä sotapelejä näyttöpäätteellä kuin sotia keskellä 90 miljoonan ihmisen
ja jokaisen osapuolen omienkin kansalaisten arkea. (LISÄÄ TÄSSÄ)
Nyt olisi tärkeätä, että myös Berliinissä herätään kuulemaan sapelinkalistelu jo omillakin rannoilla.
Vuosien mittaan on ollut mahdollista
varoitella politiikan ja hallinnon johdossa olevia nykyisestä kehityssuunnasta, mutta varsin pienin tuloksin. Vaikka ongelma tunnistetaankin, tietty aloitekyvyttömyys vaivaa Suomea.
Presidentti Niinistö on selkeästi puhunut aktiivisen vakauspolitiikan puolesta, mutta hän on ilmeisesti vaikeassa asemassa perinteisesti varsin itseohjautuvan Kaartinkorttelin sekä perussuomalaisten ulko- ja puolustusministereiden
keskellä. Historian edessä tämä ei kuitenkaan ole mikään puolustus.
Juuri nyt presidentti Niinistöllä ja pääministeri Löfvenillä
on historiallinen paikka, kun he tapaavat pian presidentti Obaman. Tämän historian vaiheen kannalta on ratkaisevaa, menevätkö he hakemaan Washingtonista Itämerelle tukea konfliktiin vai liennytykseen.
Presidentti Obaman moneen kertaan julkilausuttu yleinen linja ei ole kriisiin vievän sotilaallisen eskalaation jatkaminen myöskään Itämerellä. Pohjoismaisilla päämiehillä on nyt
ainutkertainen mahdollisuus ohittaa byrokratiat ja aloittaa Itämerellä kehitys rauhoittumiseen ja jopa rauhan varmistamiseen.