Blogi

 

 

  

 

 

 

 

 

Nykyään tuntuu itsestään selvältä, että Napoleon kärsi tappion Waterloossa, ja sitä seurannut 1800 -luku oli sellainen kuin se oli. Juuri nyt aamulla 18. kesäkuuta 200 vuotta sitten asia ei ollut lainkaan selvä.

 

 

Tuona sunnuntaiaamuna Waterloon kylästä kolme kilometriä etelään kaksi melko tasavahvaa noin 70 000 miehen armeijaa olivat ryhmittymässä taisteluun.

 

 

Vuotta aikaisemmin liittoutuneiden johtajat olivat varsin jalomielisesti passittaneet voittamansa Napoleonin hallitsemaan pientä Välimeren Elban saarta.  Lokakuun alussa 1814 he olivat sitten kokoontuneet Wieniin sopimaan Euroopan tulevaisuudesta.

 

 

 

Ranskassa Ludvig XVIII oli nostettu valtaan ja hän oli nopeasti suututtanut kansalaiset palauttamalla vallankumouksen poistamat aateliston etuoikeudet. Kun Napoleon sitten jätti Elban 26. helmikuuta 1815, hän marssikin lopulta Pariisiin riemusaatossa 20. maaliskuuta. Hänelle perinteiseen tapaan, sitä seurasi joukko rauhanjulistuksia ja uuden armeijan kokoaminen.

 

 

 

Tieto Napoleonin paosta Elbalta saapui Wienin kongressiin 7. maaliskuuta. Uusi liittokunta Napoleonia vastaan sovittiin 25. maaliskuuta ja sota Napoleonille julistettiin 15. toukokuuta. Wienin kongressin sopimus oli allekirjoitettiin kesäkuun 9. päivänä, siis runsasta viikkoa ennen Waterloon taistelua.

 

 

Liittolaiset olivat sijoittaneet armeijansa alueille, joissa ne olivat saamassa etuja kongressin päätöksistä: Venäjä Puolaan, Itävalta Italiaan, Preussi Saksiin ja Englanti Belgiaan. Ajan oloissa armeijoiden liikuttelu vie aikaa, mutta senkin huomioon ottaen voi tänään tunnistaa liittolaisten hitautta. Napoleon taas ei aikaillut vaan otti tavoitteekseen voittaa yksitellen hajallaan olevien liittolaisten armeijat.

 

 

Napoleon läksi Pariisista pohjoiseen 12. kesäkuuta tavoitteenaan voitto Wellingtonista, joka oli kiiruhtanut Wienistä armeijansa luokse Belgiaan. Samaan suuntaan oli siirtymässä myös Blücherin johtama Preussin armeija.

 

 

Pariisista lähtiessään Napoleon kertoi lähimmilleen tavoitteekseen voittaa Wellington ja marssia Brysseliin, mikä johtaisi Englannissa hallituskriisiin. Aselepo Englannin kanssa taas rohkaisisi omia vanhoja liittolaisia tulemaan mukaan ja hajottaisi muita.

 

 

Kesäkuun 16. päivänä Wellingtonin ja Blücherin armeijat odottivat Napoleonia lähellä tosiaan noin 10 kilometriä Waterloosta etelään. Napoleon hyökkäsi kahtena kiilana niiden väliin pakottaakseen ne varmistamaan huoltoyhteyksiään ja näin etääntymään toisistaan - englantilaiset kohti rannikkoa ja saksalaiset itään kohti Preussia.

 

 

Blücher kärsi Lignyssä suuren tappion ja hän perääntyi - mutta pysyi lähellä Wellingtonia. Napoleon arvioi, että Blücher ei pystyisi toimimaan pariin päivään, ja laittoi sitä vielä varmistamaan lähes kolmanneksen vahvuudestaan marsalkka Grouchyn johdolla. Sotahistorioitsijat ovat ihmetelleet tätä ratkaisua, sillä Napoleonin yksi sotilaallisia pääteesejä oli joukkojen koossa pitäminen ja kokoaminen ennen taistelua.  

 

 

Marsalkka Ney ei menestynyt kovin hyvin vasemmalla sivustalla Quatre Brassa, mutta Wellington perääntyi seuraavan eli 17. päivän aikana Waterloon eteläpuolelle ennalta suunnittelemiinsa asemiin Waterloon kylän eteläpuolelle.

 

 

Napoleon oli aikaisemmin sanonut, että taistelun voittaa se, joka tekee vähiten virheitä - ja Waterloossa hänellä oli huono päivä.

 

 

Napoleon itse näytti tulleen vetämättömäksi. Hän torkahteli karttaa tutkiessaan. Hänellä näytti olevan alavartalossa vaiva, joka vaikeutti ratsastamista ja istumista. Noina päivinä sattui jatkuvaa päätösten ja toteutuksen lykkäämistä - ja samalla ajan käyttöä toisarvoiseen rupatteluun siellä täällä.

 

 

Oikealla sivustalla marsalkka Grouchy luuli kahinoivansa Blücherin pääjoukon kanssa, mutta tämä olikin vetänyt pääjoukkonsa Wavreen Wellingtonin joukkojen tasolle noin 10 kilometrin ja tien päähän Waterloosta. Siellä hän järjesti rivinsä ja ilmoitti Wellingtonille taistelua edeltävänä 17. päivänä tulevansa apuun seuraavana päivänä. Wellington sanoi tätä myöhemmin 1800 -luvun tärkeimmäksi päätökseksi.  

 

 

Napoleon taas syyttikin myöhemmin tappiostaan erityisesti marsalkka Grouchyä. Napoleon olisi kipeästi tarvinnut hänelle alistettua 20 000 miestä Waterloossa, mutta Napoleon itse viivytteli paluukäskyä ja se tuli perille Grouchylle vasta kun taistelu oli ratkeamssa.  Tykistön jylyn ja siis taistelun alun kuultuaan Grouchy taas ei uskaltanut monien alaistensa vaatimuksesta huolimatta liikkua ilman Napoleonin käskyä. Samaan aikaan Blücher eteni pohjoisemmassa Grouchyn ohi hyökätäkseen Napoleonin oikeaan sivustaan.

 

 

Kaikkiin aikaisempiin Napoleonin sotien taisteluihin verrattuna myös päätaistelu 18. kesäkuuta oli erikoinen.

 

 

Napoleonin toimintamalli oli ollut nopea aloite, harhautus yhdellä sivustalla ja koukkaus toisella. Nyt hän viivytteli taistelun aloitusta puoleen päivään, mikä oli ratkaisevaa Blücherin ehtimisen kannalta. Hän aloitti hyökkäyksellä vasemmmalla sivustallaan vetääkseen sinne Wellingtonin reservejä, mutta juuttui Hougomontin kartanoon eikä hämännyt kokenutta vastustajaansa. Sitä seurasi neljä eri hyökkäystä suoraan Wellingtonin vahvimpaan keskustaan, jossa kukkuloiden takana odottivat hänen jalkaväkensä neliöt - jotka myös reaalisesti ratkaisivat taistelun (kuva).  

 

 

Iltapäivän lopulla marsalkka Ney sai Wellingtonin rintaman murtumaan, mutta siitä etenemiseen ei riittänyt joukkoja. Napoleon viivytteli puoli tuntia päätöstään antaa reservistä joukkoja, mutta silloin puolustaja oli saanut rivinsä kuntoon - ja Blücherin kärki hyökkäsi Napoleonin sivustaan. Seuranneessa sekasorrossa kuultiin alkuillasta "Sauve qui peut" - pelastukoon kuka voi - ja ranskalaiset pakenivat. Taistelu ja Euroopan jatko olivat ratkenneet.

 

 

Myöhemmin Wellington sanoi, että sotataidon ydin on tietää mitä on kukkulan takana - ja hän tiesi mistä puhui. Hän myös tunsi vastustajansa. Hän oli usein menestynyt juuri puolustustaisteluissa ja hän oli nytkin tiedustellut ennalta kukkulaisen taistelukentän. Se suojasi puolustajaa tuon ajan tykistöltä ja tarjosi mahdollisuuden yllättää vihollinen saamalla se keskelle jalkaväen neliöiden ristitulta.

 

 

Napoleonilta taas ei näyttänyt onnistuvan mikään. Hänen sotataitonsa ydin oli ollut harhautus ja nopeat liikkeet vihollisen sivustaan. Aikaisemmat voitot perustuivat myös tykistön, ratsuväen ja jalkaväen hyvään koordinaatioon, mutta Waterloossa kukin niistä näytti välillä käyvän omaa sotaansa. Jälkeenpäin kiisteltiin jopa siitä, oliko iltapäivän marsalkka Neyn epäonnistunut ratsuväen päähyökkäyksen aloittamien väärinkäsitys vai vahinko.

 

 

Napoleon palasi ensimmäisten joukossa Pariisiin 21. kesäkuuta ja erosi seuraavana päivänä. Hän suunnitteli pakoa Yhdysvaltoihin, ja sanoi myöhemmin, että sinne hän olisi perustanut uuden valtion. Englantilaiset kuitenkin valvoivat satamia ja Napoleon antautui voittajilleen 15. heinäkuuta. Hänet vietiin Plymouthiin - ja sieltä St. Helenalle.

 

 

Vuotta aikaisemmin Aleksanteri I oli ollut voittajien johtava edustaja Pariisissa, Waterloon jälkeen Wellington. Vuotta aikaisemmin hävinneen Ranskan kanssa oli tehty rauha, jossa se oli jopa laajentanut aluettaan vallankumousta edeltävästä ajasta.

 

 

Nyt erityisesti Englanti ja Preussi olivat saaneet tarpeeksi, ja vaativat Ranskalle rangaistusta niin, ettei se heti nousisi. Tässä vaiheessa Englannin ulkoministeri Castlereagh laittoi itsensä likoon ja vaati rauhaa, joka ei nöyryyttäisi ja johtaisi Rankassa uuteen militarismiin ja revanssiin: "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleja vaan yrittää tuoda maailmaan takaisin rauhanomaiset tavat."

 

 

Näin Ranska kyllä menetti edellisen vuoden rauhassa saamansa uudet alueet, mutta vielä vuoden 1915 Pariisin II rauhan ehdot olivat kuitenkin hävinneelle varsin kohtuulliset.

 

 

Wienin kongressin ratkaisu oli valtioiden sisäinen monarkistinen taantumus ja valtioiden välinen voimatasapaino. Kumpikin kesti pääosin 100 vuotta ensimmäiseen maailmansotaan asti.

 

 

On tietenkin mahdotonta arvailla, miten asiat olisivat menneet, jos Waterloo olisi päättynyt toisin.  Liittoutuneiden ylivoima ja Ranskan menetykset olivat tuossa vaiheessa suuria, mutta joka tapauksessa Euroopassa olisi jatkunut pitkään sekava ja sotainen aika.

 

 

Siksi myös Suomessa jännitettiin liittokunnan puolesta, koska täälläkin oli paljon pelissä. Maassa oli juuri saatu hennolle alulle oma autonominen valtio ja sen suojissa alku kansakunnan rakentamiseen. Se taas oli osa Wienin kongressin kokonaisuutta, jonka hajoamisen seuraukset olisivat voineet olla täälläkin arvaamattomat.

 

 

Suomessa tieto Waterloosta levisi kolme viikkoa myöhemmin, kun Åbo Allmänna Tidning uutisoi asiasta 11. päivä heinäkuuta.

 

 

"Antwerpen 19. kesäkuuta 1915.
Wellingtonin herttua, urhoollisen Preussin armeijan tukemana, on ei ainoastaan torjunut häntä vastaan kohdistetun hyökkäyksen vaan myös ajanut Bonaparten aivan kokonaan pakoon.... Päätaistelu 18. päivänä tapahtui Waterloon ja Blancenoitin välillä, 4 mailia Brysselistä, suurimmalla kuumuudella. Iltaa kohti ratkesi voitto meidän eduksemme. Se oli täydellinen...."

 

 

"Voitto meidän eduksemme" kaksisataa vuotta sitten merkitsi, että pienellä kansalla havumetsien keskellä ja sen hauraalla autonomisella valtiolla oli edessään sata rauhan vuotta - kansakunnan rakentamiseen ja sen turvin lopulta itsenäistymiseen - pian sata vuotta sitten.