Alun päivitys 21.8.2015.
Tänään Aleksanteri instituutti järjesti seminaarin Wienin kongressista, jonka päättymisestä tuli 9.6.2015 kuluneeksi 200 vuotta. Puheenvuoroja pitivät professori Matti Klinge, suurlähettiläs Heikki Talvitie
professori Kimmo Rentola ja tämän kotisivun pitäjä. Aktiivista yleisöä oli mukavasti paikalla.
Wienin kongressi sinetöi suomalaistenkin tulevaisuuden
- jättämällä voimaan syyskuun 1809 Haminan rauhan sekä vuoden 1814 Kielin sopimuksen. Seuraavassa alustukseni teemoja.
Toisin kuin usein esitetään, myös Suomi oli Wienissä esillä. Aivan kongressin alussa, 10. lokakuuta 1814, englannin ulkoministeri Castlereagh lähetti Venäjän
keisari Aleksanteri I:lle nootin Puolasta.
Castlereaghin
muistutti ensin miten Englanti oli tukenut Venäjää sillä tuloksella, että "teille taattiin Ruotsin tuki sodan aikana ja varmistettiin Suomen omistus hoitamalla toiselta puolelta tätä vastaava suhteellinen korvaus (Norjan
siirtyminen Ruotsin hallintaan, huom. RV). Meidän voimavaramme taistelun aikana sekä valloituksemme Tanskassa on voimakkaasti suunnattu tähän tarkoitukseen ja niitä on sovellettu menestyksellä olosuhteissa, jotka meidän kaltaiselle
maallemme olivat erittäin vaikeita."
Vastatessaan Castlereaghille Aleksanteri I
kertoi, miten hän näki pohjoisen Euroopan uuden turvallisuuspoliittisen tilanteen:
"Annatte minun ymmärtää, että Englanti
suostui Norjan valtaamiseen Ruotsille vain taatakseen minulle Suomen aikaisemman valtauksen. Minä olen tarkastellut asiaa yleisemmältä pohjalta. Pyytäessäni Englantia ponnistelemaan Norjan takaamiseksi (Ruotsille, RV) halusin järjestää
liittolaisen, jolla oli sama tavoite (Bernadotten saaminen Napoleonia vastaan, RV). Saatoin vain menettää suuria merellisiä etuja, jotka Norja antoi Ruotsille minua vastaan.
Sitä vastoin, kun kaikki oli kompensoitu, minun pääkaupunkini (Pietari, RV) tuli asemaan jossa sitä vastaan ei voi hyökätä, ja samalla paremmin alueelleen keskittyneellä Ruotsilla
ei ollut enää mitään pelättävää. Tällä tavoin puolin ja toisin hankittiin turvallisuutta, kaikki syyt hälytyttäviin keskusteluihin oli poistettu. Jos tässä eivät toteudu tasapainon
periaatteet, en tiedä missä ne toteutuvat."
Aleksanterin mukaan pohjoisessa
Euroopassa oli siis jo ennen Wieniä sovittu järjestelyt, jotka vastasivat suurvaltojen yhteistä Wienin kongressin periaatetta eli "tasapainoa". Tämä argumentti myös kantoi, eikä asiaan palattu välillä varsin vaikeiksi
käyneiden Wienin kongressin neuvotteluiden aikana.
Wienin kongressi rakensi Eurooppaan sadan vuoden kauden
ilman suursotia. Sen jälkeen seuranneiden sotien loppuvaisheissa suurvaltojen keskinäinen toimintamalli on kyllä vaihdellut, mutta ei pohjoisessa Euroopassa. Täällä suurvallat ovat toistuvasti sopineet suhteensa selviksi etuajassa
eli ratkaisseet keskinäiset ongelmansa alta pois hyvissä ajoin ennen loppuratkaisuja.
Käytännössä Wienin kongressin tasapainopolitiikka merkitsi sitä, että Ranskalle ei kostettu vaan siitä tehtiin osa Euroopan voimatasapainoa ja sen hyväksyntää.
Runsas viikko Wienin päätösasiakirjan jälkeen Napoleon vielä kerran voitettiin
Waterloossa, jolloin voitonhurma ja kostonhalu valtasivat yleisen mielipiteen ja hallitukset Lontoossa ja Berliinissä. Castlereagh laittoi taas itsensä likoon ja vaati edelleen rauhaa, joka ei nöyryyttäisi Ranskaa
ja johdattaisi sitä uuteen militarismiin ja revanssiin: "Meidän tehtävämme ei ole kerätä pokaaleja vaan yrittää tuoda maailmaan takaisin rauhanomaiset tavat."
Suomessa taas tuon ajan valtiomiehet Carl Erik Mannerheimista Kustaa Mauri Armfeltiin osoittivat uskomatonta kykyä vastata
aloitteellisesti Aleksanterin politiikkaan - ja laittoivat alulle kansakunnan nousun. Sama voidaan sanoa myös Ruotsin Bernadottesta.
Varsin pian 1800 -luvun puolivälissä, Krimin sodan ja Puolan toisen kapinan aikana, kotimainen ja ulkomainen revanssiaate alkoi kyllä vaikuttaa näilläkin
nurkilla, mutta silloin J.V. Snellman puuttui peliin. Hänen mukaansa kukaan ei meidän takia uhraisi yhdenkään krenatöörin luita, joten oli parasta tavoitella sitä, mihin omat voimat riittävät.
Ensimmäisessä maailmasodassa voittajat sitten kostivat Saksalle tunnetuin seurauksin. Kuitenkin myös silloin
pohjoisessa Euroopassa ratkaisu tapahtui jo Brest-Litovskissa jo maaliskuun alussa 1918 - vaikka sekä suursota että suomalaisten oma sisäinen sota olivat silloin vielä kesken. Sen kai ymmärsi vain Mannerheim.
Toisessa maailmasodan jälkeen Saksa kyllä jälleen jaettiin, mutta sille ei suoranaisesti kostettu. Kuitenkin
Venäjän ylivallasta Itämerellä, Baltian maista ja Suomen itärajasta sovittiin jo Teheranissa joulukuussa 1943 Stalinin, Rooseveltin ja Churchillin kesken. Sen paikallinen soveltaminen
jäi sitten Mannerheimin, Rytin, Paasikiven ja Kekkosen huoleksi.
Pohjoisen Euroopan
osalta malli on siis ollut se, että suurvallat sopivat etuajassa tänne pohjoisen järjestyksen eli voimatasapainon ja upottavat sen sitten sekä laajempaan sopimukseensa että raamina tänne paikalliselle tasolle. Meidän roolimme
taas on ollut voimien mukaan vaikutta siihen ja osaamisen mukaan soveltaa sitä omaksi hyväksemme.
Läpi historian jokaisen alueen rauha eli vakaa järjestys perustuu sen osapuolten voimatasapainoon ja hyväksyntään, niin myös pohjoisen Euroopan. Se tarkoittaa, ettei täällä
kukaan lännestä tai idästä voi etuilla kärsimättä itse siitä syntyvästä ketjureaktiosta.
Kylmän sodan jälkeinen pohjoisen Euroopan vakaa järjestys syntyi, kun Suomi säilytti uskottavan itsenäisen puolustuksen ja kun Suomi ja Ruotsi liittyivät Euroopan Unioniin, mutta eivät liittoutuneet
sotilaallisesti - ja kun Baltian maiden Nato -jäsenyydestä sovittiin Helsingissä maaliskuussa 1997 presidenttien Clinton ja Jeltsin kesken.
Näin saavutettu pohjoisen Euroopan järjestys on sen pienten maiden kannalta koko historian paras. Täällä on poliittiset ongelmat ratkaistu, eikä
täällä ole kenelläkään mitään voitettavaa.
Siksi Suomen viime vuosikymmenen linja
oli vakauttaa saavutettua pohjoisen Euroopan uutta voimatasapainoa ja sen keskinäistä hyväksyntää. Mutta sen jälkeen meillä ei hallituksessa tunnistettu, että kylmän sodan jälkeisten ongelmien kärjistyessä
etelässä, Suomen keskeinen etu on hillitä niiden horisontaalista eskaloitumista Itämerelle - jossa peruskysymykset on jo ratkaistu.
Ne jotka tänään pyrkivät muuttamaan nykyistä kylmän sodan jälkeistä pohjoisen Euroopan vakaata järjestystä eli voimatasapainoa ja sen hyväksyntää, ovat velvollisia
kertomaan, millaisen prosessin kautta ja millaiseen uuteen järjestykseen he uskovat pääsevänsä.
Tähän asti pohjoisen Euroopankin voimatasapaino ja sen hyväksyntä ovat muuttuneet vain sopimalla tai sotimalla.
Kyllä. Runsas viikko Wienin kongressin jälkeen Wellington ja Blücher voittivat Napoleonin Waterloossa niin kuin
piti. Mutta sitä ennen Wienissä itsensä ja kotimaidensa yleisen mielipiteen olivat voittaneet Castlereagh, Metternich, Aleksanteri ja Talleyrand. Kaikkine suurine puutteineenkin heidän neuvottelemansa Wienin sopimus
turvasi myös etäiselle, pienelle havumetsien kansalle koko sen historian aikana ensimmäiset sata rauhan vuotta.
Henry Kissinger teki väitöskirjansa Wienin kongressin ajasta. Hän tiivisti monien sukupolvien unohtaman johtopäätöksen:
"Sodan logiikka on voima, ja voimalla ei ole rajoja. Rauhan logiikka on suhteellisuuden taju ja siihen sisältyy rajojen asettaminen. Sodan menestys on voitto, rauhan menestys on vakaus. Voiton edellytys on sitoutuminen, rauhan
edellytys on itsehillintä. Sodan motiivi on ulkoinen. Rauhan motiivi on sisäinen: voimatasapaino ja sen hyväksyntä. Sodan houkutus on rangaista; politiikan tehtävä on rakentaa."