Blogi

Viime maanantai oli Helsingin yliopistossa kasallisesti merkittävä päivä. Kansleri, teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto piti jäähyväisluennon, ja teologisen tiedekunnan filosofian professori Simo Knuuttilalla oli läksiäisseminaari. Eläkkeelle siirtyy kaksi suuriin ikäluokkiin kuuluvaa arvostettua tutkijaa ja persoonallisuutta. Sain tilaisuuden kunnioittavasti tervehtiä kumpaakin, ja esitin kiitoksen monista yhteyksistä ja yhteistyöstä vuosien varrella.

Bertrand Russell sanoo ”Länsimaisen filosofian historian” esipuheessa esittelevänsä filosofit ”oman aikansa tuotteena, henkilöinä jossa ovat olleet kiteytyneenä ja keskittyneinä ajatukset ja tunteet, jotka ovat olleet epämääräisessä ja sekavassa muodossa yleisiä hänen ympäristössään”. Niiniluodosta ja Knuuttilasta voi sanoa näin, mutta ehkä enemmänkin. He ovat myös vahvasti vaikuttaneet aikaansa.

Joitakin vuosia sitten eläkkeelle jäivät myös professorit Raimo Tuomela ja Juha Manninen. He kaikki ovat filosofiassa kaikki samaa sukupolvea kuin minä, mutta Mannista lukuun ottamatta eri vuosiluokkaa. Opiskelemaan tullessani otin ensin pääaineeksi yleisen valtio-opin, mutta sitten ajan aatteelliset taistelut saivat valitsemaan käytännöllisen filosofian.

Satuin filosofian opiskelijana vuosien 1965-1968 aikaikkunaan, jossa sekä Georg Henrik von Wright että Jaakko Hintikka olivat pitkiä aikoja ulkomaisissa yliopistoissa ja opetuksesta huolehtivat assistentit Erkka Maula, Albert Kivinen, Mårten Ringbom – ja ennen kaikkea vt. professori Reijo Wilenius.

Helsingin yliopistossa oli vanhastaan vahvana perinteenä Eino Kailan analyyttinen filosofia tai looginen positivismi, jonka perusideoita on loogis-empiirisen luonnontieteellisen metodin yksinvalta kaikessa tieteessä ja perimmiltään koko kulttuurissa. Kukaan tuolloisista filosofian opettajista ei kuitenkaan toteuttanut sitä ohjelmallisesti. Päinvastoin, Erkka Maulan ensimmäisessä seminaarissa tein esitelmän Arthur Papin artikkelista ja tunnistin selkeästi luonnontieteellisen menetelmän rajallisuuden inhimillisen, kulttuurisen ja sosiaalisen todellisuuden tieteellisessä, saati poliittis-yhteiskunnallisessa tietämisessä. Näin päädyin vähitellen mm. von Wrightin esittämään komplementarismiin, jossa empiiris-kausaalinen metodi ja toimijan tavoitteita ja käytännöllistä päättelyä ymmärtävä metodi sekä niiden opiskelu ovat kumpikin tarpeellisia ja täydentävät toisiaan.

Ratkaisevia olivat Reijo Wileniuksen luennot ja seminaarit. Hän avasi ikkunat Eurooppaan ja toi saataville vanhemman Ludvig Wittgensteinin seuraajien kapinan analyyttistä filosofiaa ja luonnontieteellisen menetelmän yksinvaltaa vastaan kuten Peter Winchin, William Drayn ja G.E.M Anscomben. Perässä tulivat mannermainen hermeneutiikka ja silloisen Jürgen Habermasin kriittinen filosofia. Wilenius myös tunnisti luennoillaan heti G.H. von Wrightissä alkaneen muutoksen analyyttisen filosofian kannattajasta sen ja koko tieteellis-teknis-teollisen ajattelun ja yksivallan kriitikoksi.

Vuonna 1970 G.H. von Wright piti sitten Suomen filosofisessa yhdistyksessä esitelmänsä ”Tieteen filosofian kahdesta perinteestä” ja vaati humanistisen tutkimuksen aristoteeliselle perinteelle tasavertaista asemaa luonnontieteiden galileisen perinteen rinnalla. Tuohon aikaan yliopistoissa levisi nopeasti myös marxilainen ideologia, mutta filosofian laitoksilla se sai jalansijaa oikeastaan vain Juha Mannisen kautta.

Näin von Wrightin tietämyksellä ja arvovallalla tehty linjaus näytti avaavan Suomessa mahdollisuuden eurooppalaisten eli snellmanilaisittain kansallisten, klassisten ja luterilais-kristillisten sivistysperinteiden sekä puolustukseen että uudistavaan nousuun. Sen merkitys olisi ollut yksilöiden ja yhteisön tasolla tietyn eettisen tavoitteellisuuden ja tulevaisuudennäkymän uudelleen nousu suomalaisen yhteiskunnan keskeisiksi pohjavirtaukseksi. Näin kävikin keskustalaisessa nuorisoliikkeessä uusalkiolaisuutena, ja nuo sivistysperinteet tuntuvat yhä monin tavoin laajan kansan – Jürgen Habermasin sanoin - arkielämän hermeneutiikassa. Mutta laajemmin keskeisten kulttuurin instituutioiden kautta kävi toisin.

En tiedä tarkkaan, mitä keskeisten yliopistojen filosofian laitoksilla tapahtui, mutta analyyttinen filosofia palasi hegemoniseen asemaan matematiikassa ja behavioristisessa psykologiassa peruskoulutuksensa saaneiden voimin, kärjessä Ilkka Niiniluodon kriittinen realismi ja Raimo Tuomelan naturalismi. Reijo Wilenius perääntyi tärkeään työhön professoriksi Jyväskylään.

G.H. von Wrightin luonnontieteellisen empirismin tai materialismin yksinvallan kritiikki vahvistui yhteiskuntakritiikiksi, ja vuoden 1987 Tieteen päivillä Erik Allrdt hyökkäsi monien puolesta häntä vastaan voimakkain sanankääntein. Von Wrightin kansainvälinen asemansa filosofiassa on kuitenkin sellainen, että hän on säilynyt tosiasiallisesti vain muutamin poikkeuksin seurattuna ikonina suomalaisessa filosofiassa. On kyllä voinut havaita, että yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä on esiintynyt "positivismin kritiikkinä" erilaisia "anything goes" -virtauksia, mutta ilman mm. von Wrightin tarjoamaa kestävää tieteenfilosofista perustaa ne ovat vai huonontaneet tilannetta.

Ihmisen ja kansakunnan omia tavoitteellisia mahdollisuuksia heikentävän naturalismin hegemoniaa on osaltaan vahvistanut suurissa opiskelijaikäluokissa levinnyt marxismi-leninismi. Menettäessään tavoitteellisen sosialismin näköalan siitä jäi jäljelle ideologinen materialismi. Kun sosialismin romahtamisen vuoksi laaja joukko lahjakasta nuorisoa ei päässyt Suomessa poliittiseen johtoon, se hakeutui ymmärrettävästi kulttuurin, median ja tieteen instituutioihin opettamaan näistä lähtökohdistaan seuraavaa sukupolvea.

Peter Sloterdijkin oivallus on, miten tästä sivistyksestä irronneesta valistustaustasta nousee apaattinen kyynisyyden kulttuuri ja yhteiskunta. Meillä sen loistavin saavutus on loistaviin tiedollisiin saavutuksiin yltävä peruskoulu, josta kuitenkin amputoitiin pois lyseon, kansakoulun ja kansanopiston sivistyspedagogiikka.

Teologisessa tiedekunnassa opiskelijat ovat saaneet Simo Knuuttilan toimesta kansainvälisesti korkeatasoisinta opetusta erityisesti klassisesta ja myöhäisen keskiajan filosofiasta ja siihen liittyvästä teologiasta. Ymmärrettävästi Suomessakin on omia teitään jo pitkään vaikuttanut Immanuel Kantin valistus, joka vielä enemmän katsoo ihmisen omasta järjestä luontaisesti löytyvän riittävät voimavarat kestävään käytännöllisen järjen mukaiseen elämään.

Samaan suuntaan on vaikuttanut myös merkittävä kirkollinen suuntautuminen Vatikaaniin, missä erityisesti Joseph Ratzinger on pitkään lähentänyt kristillisyyttä Platonin filosofiaan. Näin Suomessa on edennyt ”pohjoismaisen sosiaaliopin” henkinen teologia, jossa kirkolle jää tehtäväksi hengellisen kokemuksen vaaliminen ja oikeudenmukainen sosiaalipolitiikka. Samalla Paavalin-Augustinuksen-Lutherin linjassa keskeinen ihmisen psyyken auttaminen, ”vanhursakauden kautta”, tervesieluiseen elämään on jäänyt taka-alalle.

Kun snellmanilais-kansallisen, klassisen ja kristillisen sivistyshumanismin perinteet ovat perääntyneet, hegemonisen tieteellis-rationalistisen korkeakulttuurin rinnalle ihmisen emotionaalisia tarpeita tyydyttämään ovat nousseet barbarisoivat kaupalliset kulttuurit.  

Kun siis tänään pohditaan suomalaisen ihmisen, yhteiskunnan ja valtion vaikeutuvia ongelmia, syitä on syytä etsiä syvältä – ja sieltä on syytä myös reformaation alkaa.