Blogi

Eilen Ylen puolustusministereiden keskustelussa Viron puolustusministeriön alivaltiosihteeri Sven Sakkov toi Krimin kriisin johtopäätöstensä perusteluissa esiin Krimin sodan – jolloin Krimin kriisi edellisen kerran tuotiin Itämerelle. Kun myös kokoomus ja Helsingin Sanomat kannattavat nyt nykypäivään sovellettuna ja uudessa muodossa tätä aattetta, sitä on syytä tarkastella.

Tuosta edellisestä kerrasta sattuu myös olemaan tuore ja loistava John Nurmisen säätiön julkaisema teos ”Kauhia Oolannin sota, Krimin sota Suomessa 1954-1855” Raoul Johnssonin ja Ilkka Malmbergin toteuttamana.

Vuodesta 1783 alkaen Sevastopol oli ollut etelässä Venäjän strateginen tukikohta. Lopulta sen ja lännen edut törmäsivät Krimin sodaksi vuosina 1854-1855. Silloin Englanti ja Ranska nousivat maihin Krimille ja valtasivat Sevastopolin laivastotukikohdan hyökkäämällä maalta.

Samaa maalta käsin valtaamisen taktiikkaa Ranska käytti myös Ahvenanmaalla, minkä kunniaksi Ranskan merijalkaväen lipussa komeilee vieläkin ”Bomarsund”. Englannin laivaston tavoitteena oli Pietari, mutta se joutui tyytymään Pohjanlahden kaupunkien ja Viaporin pommittamiseen – kun Suomen poijjat ne ampuivat, sunfaraa, sunfaraa …

Krimin sodan jälkeenkin Englannin laivasto on palannut Pietarin edustalle keväällä 1919, kun itsenäinen Suomi luovutti Koiviston sen tukikohdaksi Viron tukemana. Stalin pani asian muistiin samaan tapaan kuin Ruotsin edistämän Viron ja Suomen vähän myöhemmän salaisen tykistösopimuksen sulkea Venäjä Suomenlahdella.

Tämä Krimin kriisi

Krimin nykyinen kriisi on kansainvälisen oikeuden kannalta selvä. Vastoin perussääntöjä Venäjä on liittämässä osan suvereenista Ukrainan valtiosta. Sitä ei voi hyväksyä.

Myös sotilaalliselta kannalta asiasta käydään nyt laajaa kansainvälistä keskustelua. Kun Ukraina on siirtymässä osaksi EU:n ja läntistä järjestelmää, Venäjän riski on jatkossa Ukrainan Nato –jäsenyys. Se merkitsisi Naton etenemistä myös Krimille ja mahdollisuutta uhata maalta ja läheltä Venäjän Sevastopolin laivastotukikohtaa.

Krimin ja koko Ukrainan geopoliittinen asema vaikutti keskeisesti Henry Kissingerin ja Zbigniew Brzezinskin esityksiin poliittisesta ratkaisusta, joka huomioisi Venäjän turvallisuusintressit – ennen kriisin täyttä puhkeamista. Mutta lännessä esiintyy nyt myös muita turvallisuuspoliittisia huolia.

Ukrainaa hoidettiin EU:ssa pitkään eräänlaisena hallinnollis-teknisenä lähialuehankkeena. Silloin ei arvioitu asiaan liittyviä turvallisuuden geopoliittisia puolia ja koko hankkeen konkretisoitumista alueen sotilaallisiin näkökohtiin perustuvaksi.

Tavanomaisen sotilaallisen arvion mukaan Venäjä on nyt Krimillä sotilaallisesti ylivoimainen lännen mahdollisuuksiin nähden. Ydinasevalta Yhdysvallat ja näin myöskään Nato eivät ottaisi Krimin vuoksi sotilaallista konfliktia toisen ydinasevallan kanssa.

Sotilaallisen strategian perussääntö on voitokkaan aseman ennalta varmistaminen ratkaisevassa kohdassa, ja tältä kannalta länsi antoi Ukrainan kehityksen Krimin osalta ajautua omaan alakynteen. Englannin ulkoministeri William Hauge totesi asian julkisesti jo viime viikonvaihteessa. Suomessa asian ennakoi suurlähettiläs Heikki Talvitie jo pari viikkoa sitten.

Keskustelua käydään nyt myös EU:n epäpätevästä operoinnista. Siitä esimerkki on edellinen päämiesten neuvosto, joka delegoi Euroopan neuvottelun Venäjän kanssa Ukrainan hallitukselle, jota Venäjä ei tunnusta – ja teki samalla myös EU:n pakotteet riippuvaiseksi tuon mahdottoman neuvottelun tuloksesta. Vahvemmaksi keskusteluyhteydeksi onkin nyt muodostumassa Venäjä ja Yhdysvallat.

Venäjä toimii siis oikeudellisesti väärin, samaan tapaan kuin tehtiin Kosovon itsenäistyessä 2008 ja Irakin sodan alkaessa 2003. Lännen kannalta kehitys uhkaa myös kulkea suuntaan, joka muistuttaa Georgiaa 2008 ja Viroa 2007. Silloin pieni maa ja Venäjä provosoituivat konfliktiin, johon länsi ei lopulta kyennyt turvallisuuspolitiikan osalta vastaamaan muutoin kuin neuvottelemalla itse Venäjälle edullinen kompromissi – kriisin jo alettua. Monien viime viikkojen arvioiden mukaan tämä kehityskulku rasittaa jatkossa läntisen turvallisuusjärjestelmän uskottavuutta.

Suomen ja Ruotsin Nato –jäsenyys?

Nyt on Krimin kriisin perusteella nostettu esiin Suomen Nato –jäsenyys. Myös Krimin sodan aikoihin ja sen jälkeen Suomessa käytiin Snellmanin vetämä turvallisuuspoliittinen keskustelu. Suomessa oli jo silloin opittu, että hanke maan turvallisuuspoliittisen aseman muuttamiseksi ei ole hallinnollis-tekninen prosessi vaan aktivoi kaikki, joihin se vaikuttaa. Esiin tuotiin myös argumentti, että läpi historian suurvallat ovat käyttäneet pieniä hyväkseen toisiaan vastaan, mutta käytännössä eivät uhraa yhdenkään krenatöörin luita vastoin omaa hetken etua. Venäjällä on paljon muita huolia ja sille riittävä intressi Suomessa on turvallisuus. Siksi Suomen tulee siis luottaa itseensä ja pitää huolta, ettei alueemme ole käytettävissä Venäjää vastaan.

Nyt tämän Krimin kriisin perusteella esitetyn Suomen Nato -jäsenyyden yksi puoli olisi Naton takuiden ulottaminen Suomen itärajalle, mutta sen toinen puoli olisi Venäjän sotilaallisen vihollisen eteneminen samalle Suomen itärajalle – ja siihen liittyen etäisten kriisien varmempi leviäminen myös näille nurkille. Täällä pohjoisessa Pietarin kaupunki, Murmanskin tukikohta ja Venäjän pohjoiset merireitit ovat Venäjän strategisesti tärkeitä kohteita. Suomen idea on ollut toteuttaa omaa etu ja koko alueen vakautta, niin ettemme anna aluettamme käyttöön noiden pohjoisen strategisten kohteiden uhkamiseen läheltä – ja niin että pidämme huolta omasta uskottavasta puolustuksesta. Samalla on tietenkin korostettava, että kaikki mahdolliset kansainväliset jäsenyydet, yhteistyöt ja kumppanuudet, jotka tähän voidaan liittää osaksi ja tukemaan ovat myös tärkeitä ja välttämättömiä.

Eilisen perusteella alivaltiosihteeri Sakkov ei näyttänyt tuntevan tai myöntävän, miten Virosta tuli Naton jäsen. Se tapahtui presidentti Jeltsinin ja presidentti Clintonin sopimuksella Helsingissä helmikuussa 1997. Silloin Suomi teki tietoisen päätöksen olla hakematta jäsenyyttä myös siitä syystä, että välttyisi ylivoimaisesta vastuusta Baltiasta, edistäisi Yhdysvaltojen sitoutumista Baltiaan ja helpottaisi sopimusta.

Historian pitkässä juoksussa Itämeren pienten valtioiden asema on nyt parempi kuin koskaan, ja meidän kaikkien etu on vakauttaa sitä, eikä tuoda toiseen kertaan nyt nykypäivään sovellettuna ja uudessa muodossa Krimin kriisiä Itämerelle.

Myös Viron puolustusministeriön on paikallaan tunnistaa, että nyt jos vaikka jotenkin onnistuttaisi saamaan Suomi ja Ruotsi Nato –jäsenyyteen asti ja näin kaikki yhdessä motittamaan Venäjä täällä pohjoisessa, se käyttäisi seuraavat vuodet tai vuosikymmenet murtautuakseen motista, ja tämä epävakaus tuntuisi koko alueella ei vähiten Baltiassa.

Henry Kissingerin ja Zbigniez Brzezinskin ylistämä Suomen malli on siis olemassa. Se tarkoittaa sivistykseen perustuvaa itsenäistä käytännöllistä järkeä oman maan ja sen turvallisuusympäristön rauhan ja vakauden hyväksi. Konkreettisemmin se tarkoittaa, että itsenäinen Suomi on EU:n jäsen ja sotilaallisesti liittoutumaton maa, jolle liittokunnan jäsenyyden hakeminen säilyy turvallisuus- ja puolustuspolitiikan mahdollisuutena jatkossakin.

Kissinger ja Brzezinski eivät myöskään ole arviossaan yksin. Johtavassa Itämeren historiaa käsittelevässä kirjassaan Alan Palmer pohtii, miten täällä oikein selvittiin toisen maailmansodan jälkeen ja päätyy toteamaan: ”Jälkeenpäin näyttää ainutlaatuiselta, ettei Paasikivi tai Kekkonen saanut Nobelin rauhanpalkintoa.”